Eteläpuiston hyvät ja pahat – Festivaaliraportti Tampereen South Parkista

South Park - 10.-11.6.2016 Tampere, Eteläpuisto

Slayer

Teksti: Salla Harjula ja Vesa Siltanen
Kuvat: Vesa Siltanen

Tampereen Eteläpuistossa paiskottiin 10.-11. kesäkuuta rockin ja metalin merkeissä. South Park -festivaalin kattaus tarjosi 20 esiintyjää kasarirockista avant-garde metaliin, nousevista tähdistä konkareihin.

Infernon edustus oli totta kai paikalla. Toimittajamme koostivat viikonlopun tapahtumista festivaalin viisi kohokohtaa sekä viisi pettymystä. Mikä vastasi odotuksia? Mikä ylitti ne? Pääsikö joku yllättämään takavasemmalta? Entä mikä sai rokkipoliisin kädet tiukemmin puuskaan?

Tässä siis Eteläpuiston hyvät, pahat ja vähän rumatkin. Aloitetaan pettymyksillä ja mennään sitten kehuihin.

PETTYMYKSET

– Slayer

Eihän kukaan kai odota viisikymppisten äijien vetävän rokkia sama verenmaku suussa kuin hamassa nuoruudessaan. Eli voiko sanoa olevansa pettynyt, kun Slayer vuosimallia 2016 on yhtä vaarallinen kuin naapurin hampaaton mummo?

Lavalla olivat kyllä Tom Arayan nahkahousut, Kerry Kingin takaraivotatuoinnit ja massiiviset avainketjut, Gary Holtin omalla verellä maalattu kitara ja joku tyyppi nimeltä Paul Bostaph jossain rumpusetin takana. Kajareista tuli Repentless ja tuli Raining Blood.

Keikasta elävimmin mieleen jäi kuitenkin vain se, että joku hyväntahtoinen hissipunkkibändi soitti jossain, mutta jalkojani särki ja minulla oli kylmä. Mikä hitonmoinen pettymys.

Salla

Slayerin paikka Big Fourissa on todellakin ansaittu ja klassikkolevyt Reign in Blood, South of Heaven, Seasons in the Abyss ja jopa esimerkiksi God Hates Us All ovat vähintään mainioita, jopa loistavia taidonnäytteitä. Mutta livenä Slayer on pitkään ollut todella väsynyt. Vaikka South Parkin veto olikin näkemistäni keikoista pirteimmästä päästä, jaksaa yhtyettä vuodesta toiseen sokeasti/kuurosti ylistävien fanien hehkutus ihmetyttää. Ehkä en vaan tajuu.

Pisteet kotiin kuitenkin Gary Holtille, joka selvästi nauttii olostaan Arayan ja Kingin rinnalla. Ja kyllähän se Arayan hymykin on niin sympaattinen, että sen voimalla jaksaa kuunnella ne tylsemmätkin rallit. Ja sori vaan kaikki Lombardo-uskolliset: Bostaph suoriutuu hommastaan paremmin ja tuo Slayeriin tarvittavaa tiukkuutta. Ainakin näin 2016.

Vesa

– Stam1na teltassa

Okei, harhautin. Stam1na oli hillittömän kova. Omissa kirjoissani Stam1na ei voi tehdä mitään väärää tuoreimman Elokuutio-levynsä jälkeen. Tämä todettiin myös South Parkissa, jossa bändi veti totutusti villin ja tiukan setin, joka sekoitteli mukavasti Elokuution timantteja ja varhaisempaa tuotantoa.

Sitä ärsyttävämpää olikin, että keikasta ei meinannut saada mitään irti. Alueen telttalava oli bändille erikoinen sijoitus – suoraan sanoen surkea. Tila oli oli bändille aivan liian pieni ja yleisölle sitä pienempi. Jos ei mahtunut täyteen pakattuun telttaan, kuten itselleni kävi, pimeän katoksen uumeniin oli lähes mahdoton nähdä. Eikä sardiinina teltan sisälläkään luulisi olleen erityisen ihanaa menoa katsella.

Kun vielä päälavalla vetäneen Triptykonin setti venyi luvattoman pitkäksi, perään soittanut Stam1na joutui katkaisemaan oman keikkansa selvästi lyhyempään kuin oli tarkoitus. Slayeriä kun ei odotuta kukaan – edes geriatrista Slayeria, joka on paikalla vain, koska pankkitili sitä vaatii.

Salla

– Battle Beast

Olin kevyen kiinnostunut näkemään ja kuulemaan, miltä Battle Beast miinus Anton Kabanen kuulostaa livenä. Valitettavasti en yllättynyt positiivisesti.

Periaatteessa Battle Beast veti pätevästi ja laulaja Noora Louhimo pystyy palkeillaan mihin vain. On ihan oma henkilökohtainen ongelmani, jos en jostain syystä lämpene Louhimon äänenvärille, etenkään rouheammassa laulannassa. Tiedän olevani vähemmistössä, ja se on ok.

Ratkaisevin ongelma tällä keikalla oli kuitenkin bändin silmiinpistävä epäyhtenäisyys. Battle Beast on ryhmä, jonka menon on oltava mahtipontisesta vielä astetta suureellisempaa. Tällä kertaa siihen pystyivät vain Louhimo showmestarin elkeineen ja rumpali-adonis Pyry Vikki itsevarmuudellaan.

Muu bändi oli vaisu. Etenkin (erittäin taitava) soolokitaristi Joona Björkroth tuntui olevan aivan muissa maailmoissa jopa näprätessään sooloja lavan keskiössä ns. show’n päähenkilönä. Ristiriita miehistön kesken oli harmillinen, varsinkin kun luulisi uuden kokoonpanon jo päässeen alkukankeudesta yli.

Salla

– WC:t yms. pienet puutteet

Järjestelyiltään South Park toimi lähes moitteetta. Lähes. Nyt mennään pilkunviilausosastolle, myönnetään, mutta kertonee kuitenkin jotain kokonaiskuvasta.

En ole ikinä ymmärtänyt tapaa jakaa yleisö kahtia ikärajattomaan ja ikärajalliseen puoleen, kuten esimerkiksi Tampereen Pakkahuoneella usein tehdään. Erityisen ärsyttäväksi päälavan anniskelualueelle piti lisäksi kulkea telttalavan kautta. Alkupäivästä homma sujui vielä ok, mutta illan mittaan täyteen ahdetun teltan peräosankin läpi kulkeminen oli vaivalloista.

Teltassa puolestaan ikärajaton alue oli rajattu leveyssuunnassa lavan eteen. Telttalavalla esiintyvien artistien vuoksi tuo ikärajaton alue vaikutti kuitenkin melko pieneltä. Esimerkiksi Reckless LoveShiraz LaneSanta Cruz -kolmikolla on kuitenkin paljon alaikäistä yleisöä, joten pari metriä lisää tilaa ei olisi ollut pahitteeksi. Lisäksi kulkuväylä lavan eteen teltan sivussa meni nopeasti tukkoon.

Bajamajoja ja miehillä ureaaleja olisi myös saanut olla arvioitua enemmän. Kusilaarit varsinkin tulvivat yli äyräiden jo reilusti ennen ensimmäisen päivän päättymistä. Rokkikansa kun tykkää juoda kaljaa ja kalja kusettaa, eli käymälöiden suhteen ei kannata säästellä.

Vesa

– Kattaus

South Park oli tänäkin vuonna kasarimeininkiin kallellaan. Esiintyjävalinnat oli tehty pitkälti varman päälle: oli Suomen suuret retrohiusrokkarit Reckless Lovesta Santa Cruziin, oli Suomen voimametalli-ihmeet Thunderstonesta Battle Beastiin, oli vanhoja tuttuja ulkomaisia Slayerista Soilworkiin ja vanhoja tuttuja suomalaisia Sakara Recordsin kärkilistalta.

Ja mikäs siinä. Sellaisesta nillittää vain nirso helsinkiläinen snobitoimittaja, samaan aikaan kun suuri yleisö nauttii antaumuksella kaljat kädessä. Rokkipoliisi voi silloin keskenään miettiä, kuka on oikeassa.

Tänä vuonna ongelmana kuitenkin oli festarin tuntemattomampien bändien asema verrattuna varmoihin valintoihin. Pieni suomalainen gootti-industrial- bändi Ember Falls, teinien nu metal -moottori Blind Channel tai bändikisan voittanut varsin lupaava progenelikko I/O eivät todellakaan päässeet esiintymään erityisen vastaanottavaiselle yleisölle. Ne olivat liian erikoisia.

Sama Triptykonin kanssa, joka olisi ollut hitti esimerkiksi tämänvuotisessa Tuskassa pienemmällä lavalla – mutta South Parkissa Stam1nan ja Slayerin dominoimassa perjantaissa bändi oli vain ja ainoastaan vieroksuvan kummastelun kohde.

South Parkin lyhyehkö esiintyjälista ei yksinkertaisesti ollut ihan loppuun asti mietitty, mikä vaikutti valitettavan negatiivisesti nimenomaan pienempien bändien menoon.

Salla

 

KOHOKOHDAT

+ Temple Balls

Tuntemattomampien bändien rooli on monesti epäkiitollinen festivaaleilla kuin festivaaleilla. Monesti niillä täytetään aikaiset tai muuten erikoiset soittoslotit tai käytetään pienten sivulavojen täytteenä. Näillä keikoilla ne kannukset kuitenkin erityisesti ansaitaan ja parhaimmat bändit pystyvät ottamaan tilaisuudesta kaiken irti.

Allekirjoittaneeseen teki erityisen vaikutuksen koko festivaalin ensimmäinen esiintyjä Temple Balls. Festarin ensimmäisen esiintyjän slotti on kenties se kaikkein epäkiitollisin, mutta Oulusta ponnistava rokkipumppu otti siitä ja pienehköstä yleisöstä kuitenkin kaiken irti.

Yhtyeen voi tavallaan laittaa samaan retroilukategoriaan kuin Shiraz Lane ja kumppanit, mutta Temple Ballsissa on kuitenkin jotain, joka nostaa sen meikäläisen kirjoissa muutaman pykälän korkeammalle. Temple Balls ei myöskään tunnu missään vaiheessa pastissilta vaan aidosti esikuvistaan ammentavalta bändiltä, joka lyö musiikkiin oman leimansa. Kaksi soittotyyliltään (ja ulkoiselta habitukseltaan) hyvin erilaista kitaristia täydensivät hienosti toisiaan, laulaja Ardella on karismaa ilman turhia rokkikukon elkeitä ja bändi soittaa tiukasti. Iso peukku!

Vesa

+ Triptykonin Thomas Fischer ja sen Giger-kitara

Celtic Frostin entinen pääjehu Thomas Gabriel Fischer laskeutui omalta huuruiselta planeetaltaan South Parkin kasariheviparatiisiin ja vähät välitti täydellisestä soveltumattomuudestaan festarin pirtaan.

Triptykonin kylmän ärhäkkä junnaus, avaruushirviömäinen lavataide, eleettömästi vetävä Fischer sekä varpaitaan tuijotteleva, yhtä nuottia hartiavoimin rämpyttänyt über-cool naisbasisti – mikään tässä kuviossa ei istunut South Parkin perjantai-iltaan.

Ja se näkyi. Jostain kumman syystä päälavan toiseen pääslottiin nostettu alamaailman avantgarde-poppoo soitti varsin harvalle ihmisjoukolle, joista suurin osa selvästi seurasi tapahtumia vain siksi, ettei mitään muuta tekemistä juuri sillä hetkellä sattunut olemaan.

Siitä huolimatta Triptykon veti heittämällä festarin kiehtovimman keikan, jonka outo viehätys kiteytyi visuaalisesti Fischerin H. R. Gigerin taiteella koristeltuun kitaraan, jonkamoista viileyttä en muista hetkeen kohdanneeni.

Salla

Triptykonia kohtaan oli suuria odotuksia, olihan näkemäni yhtyeen edellinen keikka Jalometallissa muutaman vuoden takaa tunnelmaltaan yksi parhaimpia koskaan näkemiäni keikkoja. Illan viimeinen esiintyjä, täydellinen pimeys, kaatosade ja Triptykonin vuorenkokoiset kappaleet. Täydellistä.

Valoisa, ajoittain jopa aurinkoinen Eteläpuisto soi nyt kieltämättä sitä tunnelmaa, jonka Triptykon vaatii. Mutta kaikessa outoudessaan oli se silti itselleni yksi South Parkin kohokohdista.

Vesa

+ Thunderstone

En varsinaisesti odottanut lähteväni South Parkista voimahevistä ihastuneena tirppana. Lähdin silti.

Pitkältä tauolta palannut Thunderstone heitti festivaalin hyväntuulisimman keikan. Veto oli helposti viikonlopun parhaimmistoa: meininki oli niin aurinkoinen, miehistön fiilis niin rempseä ja soitto niin tiukkaa, että tällaisen progepoliisinkin suupielet venyivät väkisin korviin asti.

Erityismaininta annettakoon bändiin palanneelle Pasi Rantaselle, jonka ääni ja karisma ovat etenkin livenä voimallinen yhdistelmä. Papukaijamerkin ansaitsee myös uusi rumpali Atte Palokangas, joka paiskoo peltejään huimalla voimalla, pyörittelee kapuloitaan joka tahdissa ja hymyilee kuin päivänsäde läpi koko setin. Hurmaavaa kaikkinensa.

Salla

+ Powerwolf

Itsekin yllätyin ihastuneeni voimahevistä, tosin oma ihastuksen kohteeni oli saksalainen Powerwolf.

Viikonlopun ainoa maskibändi oli itselleni uusi tuttavuus ja yhtye osoittautui varsin viihdyttäväksi livebändiksi. Sopivasti kieli poskella toteutettu show jaksoi viihdyttää alusta loppuun, yleisöä laulatettiin ja epätavallisen paljon lavalla ympäriinsä riehunut kosketinsoittaja sekä ilmeikkäät kitaristit pistivät parastaan.

Powerwolfia tuskin kuuntelisin kotona, mutta keikkansa oli viikonlopun suurin positiivinen yllätys

Vesa

+ Blind Channel

South Parkin positiivisimmat kokemukset olivat itselleni totta puhuen yhtä odottamattomien yllätysten paraatia. Viikonlopun hämmentävin kokemus oli oululainen Blind Channel, jota yksiselitteisesti vihaisin, jos olisin kuullut bändiä ensimmäistä kertaa vaikkapa radiosta.

Debyyttilevynsä syksyllä julkaiseva teinipoppoo on herättänyt henkiin ysärihenkisen nu metalin. Bändin päävokalisti Niko Moilanen kiteyttää koko yhtyeen meiningin: lakananvalkoinen teinipoika Bieber-viistotukassa uhoaa gangstaräppärin elkein, välillä isottelee kuin Fred Durst ja välillä tanssahtelee kuin paraskin poikabändin sydänkäpynen.

Ja TOIMII KUIN MIKÄ. Moilanen kanssamiehistöineen ovat jostain käsittämättömästä syystä tajuttoman valloittavia. Lisäksi vielä biisimateriaali on häpeilemättömän tarttuvaa. Tästä bändistä kuullaan vielä, pakko se on myöntää.

Sitäpaitsi teinitytöt kirkuvat jo nyt eturivissä. Se on oikein.

Salla