Färsaarelaisten metallistien mukana Tanskassa

Hamferð/Svartmálm/Alkymist, Lille Vega, Kööpenhamina 21.2.2018 ja Hamferð/Svartmálm, Radar, Aarhus, 22.2.2018

Kuva: Eija Mäkivuoti

Edellisestä Hamferðin keikastani oli aikaa, sillä näin bändin viimeksi Färsaarilla G!-festivaaleilla vuonna 2015. Sen jälkeen ei ole ennen tätä tilaisuutta ilmaantunut sopivaa saumaa päästä keikalle, vaikka mahdollisuuksia oli jonkin verran ollutkin (kaukaisia sellaisia muissa maissa ja erikoiskeikkoja Färsaarilla luolissa ja katedraalissa). Suomessa bändi soitti ensimmäisen ja tähän asti ainoan keikkansa Tuskassa vuonna 2014.

Vihdoin muutaman vuoden odottelun jälkeen tuli tilaisuus päästä katsastamaan Hamferðin Euroopan kiertueen päätöspuolta, koska he esiintyisivät Tanskassa neljän keikan verran. Hamferðin mukana kiersi kolmella keikalla färsaarelainen doom/black metal -tulokas Svartmálm. Pääsin osallistumaan Kööpenhaminassa Lille Vegan ja Aarhusissa Radarin keikoille, joista välitän tunnelmia kuvin ja sanoin.

Kävelin Istedgadea myöten keikkapaikka Lille Vegaa kohden tanskalaisittain koleassa talvi-illassa, ja mietin, miten Hamferð olisi kehittynyt live-esiintyjänä, sekä miten uudenTámsins likam -albumin biisit toimisivat livenä. Albumi julkaistiin tämän vuoden tammikuussa, mutta jotain työstön alla olevaa materiaalia saimme kuunnella Wacken Metal Battle Føroyar 2017 aikana viime vuonna. Köykäisesti suomeksi käännettynä runollinen Támsins likam tarkoittaa sumun kehoa tai ruumista, ja suomeksi haluaisin sen runollistaa “sumun muodoksi”. Tuonnempana lisää kielipohdiskelua livekokemukseen kietoutuneena.

Lille Vegassa ilta alkoi Hamferðin haastattelulla Vega Xtra: Artist talk -taiteilijavieras sarjan puitteissa, jossa Anders Bøtter haastatteli illan pääesiintyjistä vokalisti Jón Aldaráa ja kitaristi Theodor Kapnasia. Kysymykset käsittelivät lähinnä bändin uutta Támsins likam -albumia, Franklin Henriksenin ohjaamaa Frosthvarv-videoa ja sen tekemistä sekä eksoottista färsaarelaista metalliskeneä (pienuuden ihmettelyä lähinnä). Bøtterin fäärinkielen ääntäminen aiheutti myös hilpeyttä pienilukuisen, mutta kiinnostuneen yleisön parissa. Se ei ole helppoa, ei. Lisää näistä aiheista voi myös lukea Infernon numerosta 1/2018 Salla Harjulan hienosta Hamferð-haastattelusta.

Lille Vegan live-iltaman aloitti tanskalainen Alkymist, joka oli julkaissut tammikuussa debyyttilevynsä Element. Valitettavasti bändin esiintyminen oli kovin varovaista ja jotenkin tuntui, että lava oli tyhjä, vaikka siellä oli miehiä siniseen savuun ja valoon kietoutuneena. Bändin esiintyminen oli poissaolevaa eikä se tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Bändi ammensi post- ja sludge-vaikutteista ja se erosi huomattavasti illan toisten bändien doom-vierityksestä.

Hamferðin ja Svartmálmin keikat näissä kahdessa eri keikkapaikassa kietouvat mielessäni toisiinsa, joten en ala niitä keinotekoisesti erittelemään vaan kerron keikkojen tunnelmista, niiden kokemisesta ja niistä heränneistä ajatuksista sekä huomioista yhtenäisenä kokonaisuutena. Kuvissa on enemmän lineaarisuutta ja niissä etsin myös bändien herättämiä tunnelmia niin kuva valintojen kuin niiden jaksottamisen kautta. Esityskuvien väliin tuli mukaan joitain kuvia matkan päältä (junamatka Kööpenhaminasta Aarhusiin) sekä joitain tilanteita ja tunnelmia lavan ulkopuolelta kummastakin paikasta. Tästä raportista ei valitettavasti päässyt muotoutumaan “oikeaa” kiertueraporttia, koska se edellyttää omasta mielestäni sen, että voi myös matkustaa bändin kanssa keikkapaikasta toiseen. Se osa kiertuetta, jota ei vietetä lavalla, on myös tärkeää kiertuedokkarin teossa. Tietynlaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, jonka vain yhdessä vietetty aika ja tylsyys, siihen liittyvä kaavamaisuus paikasta toiseen siirtymisen sekä työrupeaman jälkilöylyjen kautta, voi ehkä saavuttaa, ja jonka sitten voi aistia myös dokkarintekijän kuvissa.

Svartmálm on färsaarelaisessa metalliskenessä varsin uusi tulokas. Bändi muodostettiin vuonna 2016 tienoilla ja se voitti Wacken Metal Battle Føroyarin samaisena vuonna. Bändi koostuu färsaarelaisista ammattimuusikoista, joiden toiminta färsaarelaisen musiikin kentällä on laaja-alaista. Bändi tosin nimeää Svartmálmissa itsensä synkin taiteilijanimin, ja niin olkoon, vaikka ainakaan Färsaarilla mikään ei pysy salassa, kun kaikki ainakin tietävät toisensa. En ala tässä heitä nimeämään muuten kuin ovat itse valinneet tämän bändin puitteissa.

Svartmálm esiintyy lähes täysin punaisissa valoissa, mikä luo synkän ja painostavan ilmapiirin. Kokonaisuutta ja ilmiasua on mietitty. Musiikki on samalla raskasta kuin kevyttäkin, ja sävelkulut kertovat taidokkaista sormista, jota niitä näppäilevät tai takovat. Kokonaistunnelma ilmeisen tavoitellusta synkkyydestä huolimatta on leijuva ja ilmava. Bändi onkin niin lempeä kuin lumimyrsky Färsaarilla, pumpulinen ja piiskaava samanaikaisesti. Punaisesta valosta ja savusta, mikkiständiin ripustetun pässin kallon takaa, piirtyy vokalisti Deyði (Kuolema), joka kärisee kurkusta kumpuavalla kähinällä. Ääni ei kumpua mistään syvältä, eikä tunnu siltä, että sisuskaluja revittäisiin ja sieluja korvennettaisiin. Se kuitenkin sopii tämän doomia ja black metallia fuusioivan bändin sävellyksiin, joista kitarat tuntuvat olevan pääasiassa. Kríggj (Sota) hipsuttelee rumpuja jossain taustalla, ja ehkä tästä syystä tietty raskaus jää mielestäni uupumaan. Raskautta musiikkiin haetaankin Hungurin (Nälkä) hakkaavista bassokuvioista täydentämään kitarointia ja kärinää. Pest (Rutto) hallinnoi sekä kitaraa että koskettimia hieman muusta bändistä irrallaan, ja onhan siinä oma hommansa.

Bändi kärisee fääriksi, mikä ehkä onkin ainoa, mitä voisi päällisin puolin ajatella färsaarelaiseksi sinänsä, kun tätä bändiä kuvailee (ja se pässin kallo). Minusta hienoa onkin, että Svartmálm ohittaa maansa stereotypiat ja ammentaa syvemmältä kuin färsaarelaisesta maisemasta, kulttuurisista symboleista tai kansallista tarinoista. Se kaivautuu syvemmälle ja uuden albumin kanteen onkin valjastettu färsaarelaisen taiteilijan Elin Lützenin (1919-1995) synkkää ja mustanpuhuvaa grafiikkaa. Mukaan tulee individualistisempi pimeys, johon jokainen voi keikalla uppoutua musiikin ja lavalla olevan esityksen välityksellä. Sieltä täältä erottaa sanan tai toisen. Fäärinkieli tuo ehdottomasti mukaan kummankin bändin yhteydessä oman ulottuvuutensa, jota pohdin myöhemmin Hamferðin kohdalla lisää.

Toisaalta tämän bändin teemat ehkä ovat stereotyyppisiä itsessään, jos ajattelee metallimusiikkia yleensä, ja niitä teemoja, joita käsitellään sen parissa (ja ehkä vielä tarkemmin mitä käsitellään doomin ja black metalin maailmoissa). Ehkä musiikista ja sanoituksista välittyy livenä tuntuma, että onko kyseessä pintapuolisempi pohdinta ja tarinankerronta, vai kumpuaako tuo musiikillinen ja sanallinen taide jostain syvältä omasta pimeydestä ja siihen liittyvästä problematiikasta. Onko käyty kuilun partaalla ja kenties katsottu sinne kuiluun? Mielestäni hienoimpia piirteitä metallimusiikissa sen ollessa parhaimmillaan on sen tekijöiden harras antaumus ja peräänantamattomuus aiheissa ja niiden tulkinnoissa. Mietin mistä syvyyksistä Svartmálm ammentaa – onko syvyys ja pimeys meissä kaikissa, jos ja kun niiden partaalle päädymme (tai hakeudumme)?

Lopuksi voisin oman tulkintani mukaan puhua pienimuotoisesta Myrkyr-efektistä saarten mittakaavassa, sillä onhan Svartmálm, ja sen uusi albumi samaisella nimellä varustettuna, tarkkaan harkittu ja taidokkaasti koostettu kokoonpano, joskaan bändin jäsenillä ei ole kartoitettua metallimuusikkohistoriaa ennen Svartmálmia. Lisäeksotiikkaa pakettiin tuo se fakta, että bändi esiintyy myös heille varta vasten suunnitelluissa design-asuissa, ja harva muu metallibändi olisi saanutkaan färsaarelaisen muotisuunnittelija Barbara I Gonginin, jonka tyylisuuntaa kutsutaan Nordic Luxury Avant-Gardeksi, suunnittelemaan heille asujaan. Tällaisesta voidaan olla montaa mieltä ja tuomita metalliskenen “ulkopuolelta” tulijat vaikka miksi. Mielenkiintoista mielestäni on (metalli)maailmassa esiintyvä puristinen ajatus siitä, että jonkin asian pitäisi olla pysyvä ja muuttumaton, tai mahtua tiettyyn kategoriaan. Jätän nämä pohdinnat asiantuntijoille, ja totean omasta puolestani, että on hienoa, että metallimusiikki elää ja hengittää tekijöidensä kautta, oli se sitten vaikka sitä kuoloa kuolon perään. Ehkä se ydin mistä ammentaa on tärkeä, olkoon se nyt mikä hyvänsä, ja se, miten siitä taitaa kyhätä taidetta kasaan, ja vielä esittää se taide livenä. Svartmálm todella osaa esittää albuminsa kappaleet oikeasti livenä ja taidokkaasti. Ehkä muutaman nupin voisi äänentoistollisesti vetää kaakkoon, mutta muuten ei voi muuta kuin toivoa bändille hyvää jatkoa ja pitkää ikää.

Sävelet kajahtavat pimeältä lavalta ja Hamferð aloittaa keikkansa Evst-kappaleella kummassakin keikkapaikassa, niin Lille Vegassa ja Radarissa. Kumpaankin oli kokoontunut mukava määrä väkeä, vaikkei paikka ääriään myöten täyttynytkään. Hamferð kutsuu musiikkiaan färsaarelaiseksi doom metalliksi ja se ammentaa maansa karunkauniista maisemista, färsaarelaisesta kansansielusta sekä sen vuosituhantisesta tarinoinnista. Sen tarinat kumpuavat synkkyydestä ja lohduttomuudesta. Onhan saarten luonnon ja ilman värityskin useimmiten siniharmaaseen vaippaan verhottu.

Lavaesiintymisen konsepti on hautajaissaattue. Keskipisteenä lavalla on laulaja Jón Aldará, jonka monivivaihteinen tulkinta välillä kylmää selkäpiitä. Hän on ainoa, joka silminnähden liikkuu lavalla. Muut juurtuvat ja taustoittavat tuota keskipistettä olemuksissaan. Muut eli kitaristit John Egholm ja Theodor Kapnas, tuorein jäsen basisti Ísak Petersen, kosketinsoittaja Esmar Joensen, eikä vähäisimpänä rumpali Remi Johannesen.

Jón Aldara, Hamferðissa tuo karun kauniiden tunnelmien tulkki, ja se toinen, joka Barren Earthissakin vaikuttaa, tuntuvat lähentyneen toisiaan, ja eroa on vähemmän kuin lava-asut antavat olettaa. Edellisen kerran näin herraa lavalla Färsaarilla viime vuoden marraskuussa, jossa hän oli mukana produktiossa, jossa tulkittiin paikallisia virsiä, ja olipa Aldará saanut paikallisen kirkkoherran vakuuttuneeksi, että örinä olisi tulkinnassa hyvä asia. Ja kirkkoherralta tuli esityksen jälkeen kiitosta. Tämä on yllättävää ja kertoo avomielisyydestä erilaisia asioita kohtaan (kaikki eivät ole näin avarakatseisia, onhan kristinuskon asiat tärkeitä noin puolelle Färsaarten asukkaita).

Koska olen nähnyt Hamferðin keikalla muutaman kerran aikaisemminkin, on pakko sanoa, että tämä bändi tuottaa minussa samanlaisia kokemuksia livenä kuin kotimainen Swallow the Sun esiintymisissään. Tällä tarkoitan ennen kaikkea sitä kokonaisvaltaista tunnetta, johon esitys minut yleisön edustajana kietoo. Se on niin musiikki, soitanta ja laulu, miehet, jotka sitä soittavat ja laulavat, heidän yhteishenkensä kuin kaikki muu lavalla oleva, asut, liikkeet, valot. Hamferð on vähäeleisempi kuin StS, mutta tuo herkkyyden ja murskaavuuden vuoropuhelu on voimaannuttavaa, ja samankaltaista kummassakin. Tuo kokonaisvaltainen elämys vie mukaansa ja avaa syvyyksiä tuntea ja kokea, niin omassa mielessään, kuin sen paikalla olevan kehon välityksellä. Tunnetilat vaihtelevat musiikin piirtyessä pimeään saliin, jossa voi aistia muiden läsnäolon – tässä voi kuitenkin keskittyä siihen omaan maailmaansa. Minulle livemusiikki on ennen kaikkea elämys, joka on kaikkien aistien summa – se mitä näkee ja kuulee, mutta myös sitä mitä keho kokee. Se musiikki, jota pidän hyvänä, resonoi kehossani, sen on myös kehollinen kokemus. Kun suljen silmäni, muuttuu esitys vielä intensiivisemmäksi, syvemmäksi. Se tuottaa ulottuvuuksia, jonne voi vyöryä, ja joissa voi kokea joskus jopa sanoinkuvaamattomia tunnetiloja ja herkistymistä.

Tähän kokemukseen liitän myös fäärinkielen. Se luo oman ulottuvuutensa tuohon kuvaamaani kokonaisuuteen, ja kun ymmärtää vain sanan sieltä, sanan täältä, voi luoda omia sisäisiä tarinoita, ja näin yhä suuremman tunnesiteen tähän musiikkiin. Jos tämä keikkakokemus muuntuisi yhteislauluksi, olisi se jokin muu tarina, kuin mitä Hamferð minulle kertoo sanoituksissaan. Tässä voisi yltyä varsin filosofiseksi ja sanoa, että se herättää myös minussa tarinankertojan eikä sen kertojan tarvitse sanoa mitään ääneen tai kertoa tarinaa edes muille. Se ammentaa sieltä syvyyksistä, kuilun reunalta. Jos haluaa, voi alkaa etsimään käännöksiä ja niitä alkuperäisiä tarinoita, joista bändi kertoo. Siitä muodostunee oma projekti, koska fäärinkieli ei vielä oikein luonnistu allekirjoittaneelta.

Bändin settilista kattaa koko tuotannon, eli kappaleita on joka albumilta, varsinkin ne “hittibiisit”, josta on tehty se auringonpimennys video (Deyðir Varðar, Evst-albumilta), ja se, joka soitettiin Tórshavnin katedraalissa (Vráin, Vilst Er Siðsta Fet -EPltä). Uudet kappaleet ovat vanhempia raaempia ja Hamferð kuvaakin Támsins likam -olevan konseptilevymäinen kokonaisuus. Variaatiota keikalla tulee, kun he eivät soitakaan tätä konseptilevyä, vaan sen osaset rytmittyvät vanhemman tuotannon kanssa, luoden kontrasteja tutumman ja uudemman tuotannon välillä. Hon Syndrast on raskainta ja raainta mitä Hamferð on tähän asti mielestäni tehnyt, siitä välittyy sellainen sielua repivä särkyminen (onhan biisin nimi hapuilevasti käännettynä “hän särkyy”). Esityksen päättää vanhin keikalla esitetty biisi Ódn (hirmumyrsky), jota ei ole levytetty. Lopussa yleisö halusi vielä lisää, ja tunnelmointi päättyi Harra Guð, títt dýra navn og æra –biisin encoreen (kummassakin keikkapaikassa). Tässäkin Hamferð ammentaa paikalliskulttuuristaan, sillä biisin aloittava kirkonkellojen soitto on Tórshavnin katedraalin sointanta, joka kiirii ilmoille joka päivä sen asukkien ylle.

Lille Vega ja Radar olivat keikkapaikkoina mukavia ja kyllähän se Tuborg Classic jotenkuten maistuu, kun siihen tottuu. Tanskassa yleensä suomalaisena pärjää, kun osaa vähän ruotsia, niin osaa sen oluen sitten tilata. Tai sitten englanniksi suoraan. Takk for sénast, kiitos viimeisestä, sanoisin fääriksi ja suosittelen kyseisiä keikkapaikkoja – Tanska elää omaa metallin kulta-aikaansa ja mielenkiintoisia tapahtumia ja bändejä ilmaantuu jatkuvasti.