Ghost Brigade heitti parit keikat – lue raportti Tampereelta, katso kuvat Helsingistä

Ghost Brigade, Tampereen Klubi 22.5. ja Helsingin Nosturi 23.5.

Ellei pollani ole jo täydellisen pehmennyt, väittäisin, etten ole nähnyt Ghost Brigadeä livenä sitten Guided by Fire -ensialbuminsa (2007) aikojen. Monta kertaa on yritetty, mutta elämä on pitänyt meidät erillään. Viime syksynä Oulussa oli jo lähellä, mutta silloinkin asiat menivät niin kuin ne monesti menevät, siis päin helevettiä.

Debyytin aikoihin bändin livetoiminnasta jäi mieleen eritoten solisti Manne Ikonen, joka ei liikkunut lavalla senttiäkään, vaan joko törötti silmät kiinni tai tuijotti herkeämättä lattiaa – ja onnistui silti olemaan perhanan karismaattinen lavaukkeli.

Sitten noiden aikojen on sekä tapahtunut että muuttunut paljon. Bändi on julkaissut kolme hienoa albumillista tunnelmallista riffimyräkkää ja rundannut ympäri ämpäri planeettaa, ja vaikkei kynnä edelleenkään lavaa kuin parin metrin säteellä, Ikonen on entiseen verraten oikea heinämies. Suupaltiksi häntä ei voi haukkua vieläkään, mutta päästeleepä laulaja nykyisin sille päälle sattuessaan jopa välispiikkejä. Niin, ja kai sekin on mainittava, että laulu- ja murinahommissahan heppu on vallan peto. Mainio veikko.

Myös kokonainen Ghost Brigade oli täydellä Klubilla vaikuttava kokemus. Sen viiltävänkauniit melodiat saivat vuosien keikkakokemuksella veistettyinä miehen kyynelten partaalle, ja raskaasti runtatessaan bändi todellakin runttasi. Joni Vanhasen kosketinsoittimet toivat lauteille mainiota isätäyteläisyyttä, vaikka parissa biisissä syntikkamattoa uhkasi leijua kitaroiden kustannuksella ilmoilla jo liiankin kanssa – ainakin omasta havainnointipisteestäni. No, miksausjuttuja.

Toista tuntia – tai jotain sellaista – kului kuin ilmojen teillä, ja vaikka olisin vaihtanut setistä parisen rallia, keikkakokonaisuus täytti minut suurella ilolla. Yhden pyynnön silti yhtyeelle viskaisin: jos aiotte soittaa encoreita (voiko niitä ylipäänsä aikoa soittaa?), säästäkää Elämä on tulta sinne. Ghost Brigade -keikan täytyy päättyä tähän biisiin, joka on kuin tehty tunteellisten soittojuhlien lopetuskappaleeksi, vihoviimeiseksi lausunnoksi. Näin sen tärkeä sanomakin jää päähän päällimmäiseksi – siihen pehmeäänkin.

Marco Manzin kuvagalleria Helsingin-keikalta (ohessa muutama otos myös lämppärinä soittaneesta Kesä-yhtyeestä):