Entinen Pantera-kitaristi Darrell Lance Abbott, paremmin tunnettu nimellä Dimebag Darrell, tapettiin brutaalisti lavalle silloisen bändinsä Damageplanin keikalla 8. joulukuuta 2004. Jo vuonna 2005 ryhmä suomalaisia metallinimiä Euge Valovirran (Godsplague, Suburban Tribe, Shining) johtamana oli järjestämässä rakastetun kitaristin muistolle Dimebag Beyond Forever -kiertuetta, jonka keikoilla tulkittiin lähinnä Panteran ikivihreitä ja myös hieman harvinaisempia kappaleita.
Projekti sai suosiota ja kiertueista tuli perinne. Kuudes rundi vuonna 2010 oli väliaikainen hyvästijättö teemalle, mutta tänä kesänä ryhmittymä teki jälleen kaksi keikkaa, tällä kertaa festivaaleilla (South Park, Tampere ja Jurassic Rock, Mikkeli). Joulukuun puolivälissä oli vuorossa keikka Nosturissa, joka kuuleman mukaan oli näillä näkymin viimeinen esiintyminen tämän otsikon alla – niin, näillä näkymin.
Cover- ja tribuuttikeikoista on esitetty monenlaisia mielipiteitä, mutta ainakin tämä kyseinen esiintyminen oli silkkaa musiikin riemuvoittoa ja puhdasta rakkautta kaikkien osallistuneiden kesken. Harvoin myöskään näkee näin intensiivistä yleisön osallistumista. Itse olen todistanut Nosturissa yhtä energistä riehumista ainoastaan Anthraxin vuoden 2006 keikalla ja tämän vuoden Kvelertakin keikalla. Tunnelmaa vain nosti se, että illan veto oli loppuunmyyty.
Ehkä ällistyttävintä oli kuitenkin se, että vaihtuvien kokoonpanojen soittama setti sisälsi järisyttävät 28 biisiä ja aikaa kului lähemmäs kolme tuntia. Silti tunnelma pysyi korkealla koko ajan. Onneksi esiintyjäjoukko oli tajunnut sisällyttää eri puolille settiä Panteran rauhallisempia kappaleita tyyliin Floods ja Black Sabbathia coveroiva Planet Caravan. Myös soittajakentällisten vaihdot antoivat yleisölle tarpeellisia lepohetkiä. Oikeastaan vain todellisten harvinaisuuksien, eli Panteran independent-ajoilta kotoisin olevien P*S*T*88- ja Power Metal-kappaleiden aikana fiilis hieman laski ja lavan edessäkin oli enemmän tilaa. Sinällään kyseisten kappaleiden soittaminen oli hieno ele ja kunnianosoitus Dimebagin ja kumppaneiden varhaisimmillekin vaiheille.
Artistinen taso oli myös huima, kuten kokoonpanon aiemmin nähneet ja jäsenten taustan tietävät voivatkin kuvitella. Jokaista soittajaa ei kannattane kehua erikseen, mutta erityisesti mieleen jäivät Ben Varonin (Amoral) ja Mikko ”Crom” Salovaaran (ex-Kiuas) yhteissooloilu Dominationissa, kaikkien rumpaleiden mutta ennen kaikkea Kai Hahdon (ex-Rotten Sound, Swallow the Sun, Nightwish) raivoisa paiskiminen ja yhden kappaleen pistohyökkäyksen tehneen, myös keikan miksanneen Mikko Herrasen upea laulaminen Cemetary Gatesissa. Herranen päätyi sosiaalisen median silmätikuksi syksyisillä kommenteillaan muusikkouden mielekkyydestä, mutta nyt hän osoitti jälleen kerran, että mikin varteen päästessään hän on yksi tämän maan ehdottomista huippulaulajista. Ja tunnetta riittää.
Toisaalta, jos jostain haluaa löytää pientä miinusta, niin juuri keikan lauluista. Älkää ymmärtäkö väärin, Nico Hartonen (Godsplague, Resolution 13), Micko Hell (Denigrate, Million Dollar Beggars) ja Tommy Tuovinen (Mygrain) ovat tulkitsijoina miehiä paikallaan ja karismassakin löytyy. Sille ei kuitenkaan mahda mitään, että Panteran toisen voimahahmon Phil Anselmon perintö on tällä saralla kolossaalinen. Tuskin kukaan pääsee hänen tasolleen näiden kappaleiden laulajana ja karjujana. Teknisesti välimatkaa olisi voinut kaventaa hieman enemmän laulua pintaan työntävällä miksauksella.
Biisien osalta ilta oli jatkuvaa ekstaasia. Legendaaristen, I’m Brokenin, Walkin ja This Loven kaltaisten kappaleiden lisäksi parhaiten toimivat muun muassa Reinventing the Steelin (2000) elämänjanon ylistys Goddamn Electric, saman levyn videobiisi Revolution Is My Name ja Panteran mittapuullakin raivokas Suicide Note Pt. 2 kenties hieman aliarvostetulta Great Southern Trendkilliltä (1996).
Vaikka setti olisi näinkin massiivinen, niin aina jää biisitoiveita, joita ei toteutettu. Itselläni sellainen oli yhden metallihistorian parhaista riffeistä sisältävä The Underground In America. Pikkuruisista puutteistaankin huolimatta keikka meni silti oman henkilökohtaisen all time -listani kärkipäähän, vaikka kaikenlaista on tullut nähtyä ja viimeisen vuoden aikanakin ylistettyä. Illan myös lämmitteli oikealle taajuudelle Antharaxia äärimmäisellä osaamisella tulkinnut Revocnikufesin. Indians, I’m the Law, Madhouse ja muut keskeiset Anthrax-palat lähtivät kuin tykin suusta, vain lava-aktiivisuuden ja läsnäolon puutteesta voi antaa vähän pyyhkeitä. Muut jäsenet voisivat ottaa mallia laulaja Tero Matikaisen (ex-Battagia) antaumuksellisesta suorituksesta.
Kuvagalleria: Dimebag Beyond Forever
Kuvagalleria: Revocnikufesin
