Huumaava kosmisen death metalin messu – Blood Incantation Kuudennella linjalla

Yksi aikamme trendikkäimmistä death-nimistä oli loppuunmyydyllä Helsingin-keikallaan yhtä aikaa jylhä, tekninen ja herttaisen nörtti.

16.06.2022

Blood Incantation
Kuudes linja, Helsinki
14.6.2022

Denveriläinen Blood Incantation tuntuu tekevän asiaharrastajien marginaaleissa useimmiten viihtyneelle death metalille samanlaista aluevaltausta kuin kotoinen Oranssi Pazuzumme black metalille. Yhtyeen vuoden 2019 kakkosalbumi The Hidden History of Human Race herätti poikkeuksellista genret ylittävää huomiota ja oli pitkästä aikaa eräänlainen äärimetallin hittilevy ihmisille, jotka eivät kuuntele äärimetallia.

Miksi näin? Onhan bändin soundi kuitenkin kaikkea muuta kuin populistinen tai “helposti lähestyttävä”: jyrkkää blast beatia, sahariffejä, törkeän teknisiä kappalerakenteita ja pelkästään öristyä laulua – ei siis varsinaisesti mitään sellaista, mikä olisi tässä genressä poikkeavaa.

Paitsi että on ehkä sittenkin. Bändin esoteerinen, niin sisäistä kuin ulkoistakin avaruutta tavoitteleva psykedeelinen estetiikka, kunnianhimoisen pitkät biisit, riffimurskeen seasta nousevat lyyriset melodiat ja pidemmät hiljaisemmat välisoitot tekivät albumista visionäärisen mestariteoksen, jonka sävellyksiä ihailee ihan vain perhanan vaikuttavana musiikkina.

Kenties yhtenä erona oli sekin, että perinteisesti aihealueiltaan yliampuvan brutaalin ja, köh, “elämänkielteisen” (mitäpä luulette jos nimessäkin on jo “death”) genren maineessa olevasta tyylilajista ponnistaakin orkesteri, joka painelee reippaasti tällaisen sarjakuvanihilismin tuolle puolen liipaten kuvastossa jopa new age -juttuja. Onhan laulajakitaristi Paul Riedl Enya-fani.

Kuvaavaa tälle genrensä yläpuolelle nousemiselle onkin, että hittilevyn jälkeen bändi julkaisi levyllisen syntetisaattoriambientia.

Bändi yritti Kuudennelle linjalle jo kertaalleen momentumin ollessa kenties kuumimmillaan, mutta korona sotki suunnitelmat. Liki päivälleen kaksi vuotta myöhemmin bändi kuitenkin pääsi tuomaan harrasta kosmisen death metalin viestiään äärimmäisen turvoksissa olevalle, kuumalle ja kostealle klubille. Kenties maine oli tässä parin vuoden aikana vain kasvanut, vaikka bändi jo Helsinki Death Festillä vuonna 2018 pistäytyikin.

Maineensa veroinen Blood Incantation totta vie oli. Bändi soitti huumaavalla volyymillä, mykistävällä intensiteetillä ja niin hillittömällä teknisyydellä, että yksityiskohtaisten biisien virkkaamisen seuraaminen meni hetkellisesti jo muusikkohuumorin puolelle. Jos basisti Jeff Barrettilla on dödisbändissä nauhaton basso, niin kyllähän se vähän jo naurattaa!

Mitään “ei virheitä musiikissa eikä elämässä” -veijareita eivät Blood Incantationin jätkät kuitenkaan ole, sillä ilmiömäisessä yhteensoitossa on sopivasti ilmaa ja rentoutta. Bändi saa mutkikkaat eepoksensa ruksuttamaan eteenpäin vaivatta, vaan ei välinpitämättömästi.

Riedlin ja soolokitaristi Morris Kolontyrskyn kitarat kietoutuvat toisiinsa kuin kaksi käärmettä kerykeion-sauvan ympärille, ja Isaac Faulkin rumpukädet kiemurtelevat kuin muinaisella lonkerohirviöllä. Basisti Barrett pitää grooven kasassa kuin taivaankannen vetovoimaisin avaruuskivi.

Ainoastaan Riedlin örinä tuntui jäävän myrskyn alle turhankin usein, mikä saattoi johtua volyymin ja kompaktin tilan yhtälöstä, joka epäonnisesti voi peittää moiset nyanssit alleen.

Herttaista oli sekin, kun Paul Riedl pohjusti Hidden Historyn päättävää 18-minuuttista nimihirviötä Awaking from the Dream of Existence to the Multidimensional Nature of Our Reality (Mirror of the Soul):

– Tämä on meidän ylivoimaisesti vaikein biisimme, ja olemme nukkuneet viime yönä ehkä kaksi tuntia… Joten antakaa meille vähän aikaa.

Kenties tämän musiikin “vaaran tunne” tulee juuri siitä, kun bändi soittaa kuin henkihieverissä osaamisensa äärirajoilla mutta silti toisiinsa luottaen. Onhan tällaisten ja etenkin tämännimisten proge-eeposten säveltäminen ja soittaminen hemmetin nörttiä touhua, mutta sekin on Blood Incantationin tapauksessa ehdoton vahvuus!

Kappaleen päättävä, puhtailla kitarasoundeilla soitettu coda-melodia oli kuumassa rokkiluolassa valtavan kaunis ja harras. Raikas ja raukea levähdyshetki massiivisen riffijylyn keskellä.

Koko Hidden Historyn ohella setin varhaisemmasta tuotannosta nousi esiin esimerkiksi jo demoajalta mukana ollut Hovering Lifeless.

Se on rakenteeltaan tiiviimpi (vaivaiset nelisen minuuttia), mutta sellaisenaankin jo hyvä bändin käyntikortti: kahden kitaran kirpeällä vuoropuhelulla ja Faulkin jatsahtavilla rummuilla aukeava sävellys kehittyy postrockmaisen kasvatuksen jälkeen kunnon dödis-sahaukseen ja lopulta Kolontyrskyn klassiseen 1990-luvun alulta kuulostavaan kitarasooloon.

Sen rinnalle on helppo vetää Hidden historin Inner Paths (to Outer Space), joka on kuin kolikon kääntöpuoli: nykivän rytmiikan ja maalailevien psykedeliakitaroiden avulla alati jylhemmäksi kasvava bolero huipentuu parin viimeisen minuutin blast beat -paahtoon.

Kuudennen linjan messullaan Blood Incantation oikeastaan osoitti sen mitä siltä vähän odottikin: viimeistään nyt voi koko sydämestään todeta, että tässä on ilman muuta yksi tämän hetken kiinnostavimpia metallibändejä. On ilahduttavaa, että sillä näyttää olevan Suomessakin näin vankka fanipohja.

Lisää luettavaa