Miten mielettömän hienoa voi olla, että Iron Maiden kiertää stadionien sijaan areenoita, soittaa runsaasti parhaan albuminsa Somewhere in Timen (1986) kappaleita, jättää vetämättä monia kuluneimpia hittejään ja tiputtelee mukaan jopa melko onnistuneen uusimman albuminsa parhaita kappaleita? Ainakin paperilla käsikirjoitus oli täydellinen.
Kaikki vaikuttaa lupaavalta. Innostus on tapissa. Siirtyminen Nokia-areenan katsomoon sujuu mallikkaasti. Muutaman suuntaa antavan ylihintaisen lonkeron kautta. Hekuman tunne vain nousee, kun vanha kunnon Doctor Doctor -intro soi. Ja sitten se lähtee. Caught Somewhere in Time. Yksi Maidenin kovimmista aloitusraidoista, jota ei ole soitettu kertaakaan 36 vuoteen. Hetkeksi aikaa löydän teini-ikäisen vasta heavy metalin löytäneen itseni saamassa tunnelmasta irti niitä samoja fiiliksiä kuin vuosikymmeniä sitten ensimmäistä kertaa Maidenia kuullessani.
Tunnelma jopa nousee, kun Stranger in a Strange Land jatkaa hurmosta ja saa kiinnittämään huomiota, mitä lavalla oikeasti tapahtuu. Maiden ei ole liikenteessä stadionluokan lavasteilla, vaan ainakin bändin mittaluokassa on otettu askel koti ruohonjuuritasoa, vaikka kaikenlaista kilkettä ja viihdettä löytyykin valoja myöten. Steve Harrisin tavaramerkkiposeeraukset ovat paikallaan, Janick Gers pyörii enemmän ympyrää paikallaan kuin soittaa, Adrian Smithin ja Dave Murrayn soolot lähtevät lähes samalla innolla kuin aina. Ilmoilla on suurta heavy metal -juhlan tuntua.
Seuraavaksi huomaan ihmetteleväni taas, miten loistavassa kunnossa Bruce Dickinson voi olla. Jos mahdollista, mies laulaa juuri nyt paremmin kuin muutamia vuosia sitten. Korkeimmat kiekaisut ovat tietenkin historiaa ja tällä kertaa mies on jättänyt muutamia teatraalisimpia juttuja pois esiintymisestään, ja vanha kunnon brittilippukin jäi naftaliiniin The Trooperin ajaksi. Mutta helvetti sentään miten mies voi yhäkin saada aikaiseksi niin komealla tavalla sitä kerronnallista tapaa eläytyä tulkintoihinsa. Tämän kaltaisia laulajia on maailmassa vain pienen pieni kourallinen.
Keikan edetessä innostus alkaa laskea. Syy on varsin mielenkiintoinen. Senjutsu-albumi (2021) toimii mammuttitaudistaan huolimatta itselleni ihan hyvin sellaisenaan, mutta nyt sen kappaleet olivat mahdottoman paikan edessä. Kun saman illan aikana kuullaan Somewhere in Time -timantteja ja kappaleet kuten Alexander the Great, Caught Somewhere in Time ja Stranger in a Strange Land laitetaan rinnakkain uusimman levyn Days of Future Pastin ja Death of the Celtsin kanssa, paisuu jälkimmäisien keskitempoinen löysyys tarpeettoman suureksi.
En ole todellakaan mikään kultakorva soiton suhteen. En edes soita mitään instrumenttia. Olen aina luottanut Maiden-keikoilla siihen, että iän karttuessakin se tietty luja tekeminen vain pysyy yllä. Nyt ollaan kuitenkin siinä taitekohdassa, kun jopa ikinuori Rautaneito alkaa osoittaa vanhenemisen merkkejä. Kaikkein vimmaisimmat riehumiset ovat tietysti jääneet kaikilta jäseniltä jo reunion-kiertueita seuranneisiin aikoihin, mutta nyt Nokia-areenalla alkoi tuntua siltä, että liian paljon jätetään soittamatta ja tietyt heilumisetkin ovat vähän pakotettuja.
Vaikeimmassa paikassa on Nicko McBrain. Tuo ikinuori rumpali, jolta odotetaan paljon ja jonka tavassa soittaa fyysisyyttä vaaditaan paljon. Pitkin keikkaa soitto kulki parhaimmillaan tasaisen varmasti, mutta en ollut edes tajunnut miten voimakkaita hetkiä vaikkapa Caught Somewhere in Timen ja The Trooperin hurjat fillit ovat, ennen kuin niitä ei enää kuultukaan. Vielä nyt McBrainin tekeminen oli hyvällä mallilla, mutta pahaa pelkään, että nyt vedetään viimeistä isoa rundia tai jos asia ei ole näin, tulevat tempot tippumaan jatkossakin ja laiskistumaan yhä enemmän.
En voi uskoa itsekään sitä todellisuutta, että keikan edetessä tunnelma vain laskee. Tuntuu kuin kaikessa olisi jotain ihan hieman ”Off” siihen nähden, mitä haluaisin Maidenilta nähdä ja kuulla. Riisutumpi show on anteeksiantamaton sille, että soittoon kiinnittää yhä enemmän huomiota. Loppukeikan huiput ovat Senjutsu-albumin paras kappale Hell on Earth ja tietenkin Wasted Years, mutta sen sijaan Can I Play With Madnessia, The Trooperia, Iron Maidenia ja Fear of the Darkia ei tarvitsisi soittaa enää yhdelläkään Maiden-keikalla. Ei ainakaan alati laahaavampina versioina.
Keikan alun tappiin asti virittäytynyt innostus alkaa kaartua sille puolelle, että huomaan Maidenin olevan nyt siinä pisteessä, josta on enää askel tai pari iän tuomien realiteettien kohtaamiseen. En halua muistaa Maidenia sellaisena bändinä. Enkä näemmä halua muistaa Maidenia myöskään areenabändinä. Luulin aina, että bändi on omaan makuuni parhaimmillaan pimeässä hallissa, mutta ainakin nyky-Maiden toimii itselleni parhaiten sen suurimman show’n kera. 40 vuotta sitten tilanne olisi ollut toinen. Tuolloin olisin todistanut bändin mieluiten ilman mitään ylimääräisiä kikkoja.
Älkää ymmärtäkö väärin. Rakkauteni Iron Maidenia kohtaan on jatkunut lähes neljännesvuosisadan. Se rakkaus ei tule koskaan katoamaan. Haluan silti tulevaisuudessakin vaalia mielikuvia siitä rautaisesta yhtyeestä, joka on ollut aina itselleni täydellinen yhdistelmä heavy metalin vimmaa ja monumentaalista eeppisyyttä. Nyt, 2020-luvun hiljalleen edetessä, vimma on hälventynyt lähes täysin ja eeppisyyskin on jo aikaa sitten paisunut yli äyräiden, joten vaikken ollutkaan varautunut tähän yhtään etukäteen, muodostui Nokia-areenan konsertista jäähyväiseni live-Maidenille.
Kiitos kaikista live-kokemuksistani vuosien 2003-2023 välillä, Iron Maiden.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Jaakko Silvast