Ilosaarirock 2015: hippejä ja huumaavaa meteliä

Ilosaarirock, Joensuu, 17.–19.7.2015

Kuva: Mikael Silvennoinen

Kesti hävyttömän monta vuotta rikkoa Ilosaarirockneitsyys. Joensuun kaupungissakin oli tullut käytyä viimeksi joskus tenavaikäisenä. Rankka ja remuluinen viikonloppu takasi kuitenkin sen, että nyt saatiin tuutin ja turnajaiskestävyyden täydeltä molempia. Kaikkinensa voi olla oikein tyytyväinen suoritukseensa.

Ensimmäinen festivaalipäivä ei tarjonnut vielä esiintyjien puolesta ihmeempiä. Tapahtuman viidestä lavasta oli auki ainoastaan kaksi, eivätkä artistit vielä erityisemmin täyttäneet raskaan rockin lehden kriteereitä. Niinpä oli aikaa ottaa selvää laajasta ja lohkotusta festivaalialueesta, haistella ja maistella.

Oli veikeää huomata festivaalikansan värikkyys ja kaikenkarvaisuus, mutta yksi ihmisryhmä tuntui erottuvan ylitse muiden – hipit. Hamppuvaatteet, kuiturastat ja pilvipäinen olemus tuntuivat tulevan vastaan vähän siellä täällä pitkin leirintäaluetta. Olen selvästi ravannut viime vuodet liian mustavalkoisissa ja metallipainotteisissa pippaloissa, koska koin tämän hämmentävänä.

Katsoin ihmisten ja mestojen tutkimisesta huolimatta tärkeäksi seurata läpi myös muutaman livekeikan. Perjantain artistit käsittivät puoliksi tunnettua, puoliksi tuntemattomampaa kotimaista punkkia, rockia ja hardcorea. Ensiksi jäin ihmettelemään kaverini suosittelemaa melankolisesti värinöivää makaaberirockkokoonpanoa, Lasten Hautausmaata.

Ankeasti nimetyn kouvolalaisbändin musiikki soi kuin synkeämmäksi ruuvattu Ultra Bra vähemmällä määrällä laulajia. Melodiat ja sanat ovat lohduttomia, mutta soivat rehellisesti ja aidosti hyvällä tarttuvuudella. Bändissä on sellaista alternativeen viittaavaa omaehtoisuutta ja haikeutta, joka puhuttelee. Kuulijakuntaakin näytti olevan paikalla jo hyvä määrä, ja vieläpä mukavasti fiiliksissä. Pitää painaa yhtyeen nimi muistiin.

En ole koskaan liiemmin välittänyt glam rock -legenda Michael Monroen tekemisistä, mutta ajattelin silti käydä tarkastelemassa miehen touhuamista. Kuten oletin, en lämmennyt nytkään. Ei käy kieltäminen, ettei Monroella riittäisi klassikoita jaettavaksi, mutta niiden anti on itselleni liian vieras ja tyrkyttävä. Kaikesta kuitenkin huokuu, että keimaileva musikantti rakastaa yhä musiikkiaan ja sen esittämistä jokaista liikettään ja elettään myöten. Nämä ovat selviä ota tai jätä -asioita.

Popedalla, tuolla manserockin suuruudella, oli illan viimeisenä esiintyjänä päivän kenties suurin yleisö. Helppohan tuo on ymmärtää, kun tietää, kuinka moni osaa yhtyeen kappaleita ulkoa. Eppujen miehenä oma suhteeni bändiin on enemmän neutraali kuin hurmoksellinen. Yhtyeen huiman keikkailumäärän tietäen oli kuitenkin ihmeellistä, etten ollut nähnyt herrasmiehiä vielä koskaan lavalla, edes vahingossa.

Ilosaari2015_Popeda

Jokainen fani sai esityksestä irti varmasti sen, mitä odottikin. Pate Mustajärven kokeneen äijämäisesti luotsaama, Costello Hautamäen sulavilla sooloilla tähdittämä esitys oli silkkaa suomirockin juhlaa. Ilosaari-kansan yhteislaulu raikasi mahtavammin kappaleissa Kuuma kesä, Kersantti Karoliina ja Ukkometso. Suomirock ja kesäyö ovat pettämätön yhdistelmä.

Lauantai

Myös telttakankaan läpi helottava aamu-aurinko ja nihkeä krapula on varsin pettämätön yhdistelmä. Ei ole totisesti mieluisaa herätä saunanlämpöisestä kupolisuojasta, kun oma olemus on yhtä niljakasta tuskanhikeä. Päivä näyttäytyi kuitenkin nätin helteisenä, ja festivaalialueen uimarannalla suorittamani sukellus palautti kertalaakista uskoni elämään.

Seinäjokelainen hardcorepoppoo Ravage Ritual tarjosi kiukkuisen alun lauantain esiintyjäputkelle. Vaikka nelikon ilkeän ja raivoisan kuuloinen hardcore käsittää kaikki genren ominaispiirteet, kappaleet sisältävät myös sopivasti teknisempää nyanssitaiteilua. Lisäksi jätkien kaahaus näyttäytyi silmiini sataprosenttisen hikisenä ja kaiken antavana. Näin valittamisen aihettakaan ei ehtinyt juuri syntyä. Ihan kuunneltavaa mäiskettä kaikkinensa.

Suomen tämän vuoden euroviisuedustaja Pertti Kurikan Nimipäivät on tällä hetkellä kaikkien huulilla. Kehitysvammaisista koostuvaa punk rock -nelikkoa olikin saapunut katsomaan hyvä joukko kansaa. Ja kansa myös tykkäsi.

Ilosaari2015_PKN

Vaikkei pääkaupunkilaisyhtyeen yksitoikkoisesta punkista pitäisikään, harva voi väittää, ettei bändi soittaisi täydestä sydämestään. Porukan esittäminen on niin hellyttävää ja vähät muiden mielipiteistä välittävää, että on pakko hymyillä. Myös bändin tyylilajille sopivan ärjyääninen laulaja Kari Aalto hymyili paljon ja tarttuvasti. Yhtyeen setti kesti punkkeikalle tyypillisen jämptit 30 minuuttia. Kruunuina näyttäytyivät Mä vihaan maailmaa sekä euroviisuralli Aina mun pitää.

Rehellisyyttä edusti myös runollisen ja progressiivisen suomirockin uranuurtaja, 30-vuotisjuhliaan viettävä CMX. Jos on suomalainen, on vaikea ymmärtää, ettei bändin ajaton sävel- ja sanoituskauneus kohtaisi kuulijaa. Tämä yhtye yksinkertaisesti huokuu kokemuksellisuutta, melankolista tarttuvuutta ja aitoutta. Ei voi kuin tykätä.

Ensimmäisenä raskaampana päälavan aktina toimi suomimetallin ylpeys Amorphis. Tälläkin yhtyeellä on juhlavuodet käsillä bändin ylistetyn kakkosalbumin Tales from the Thousand Lakesin täytettyä 20 vuotta. Ilosaarirock toimi erikoiskiertueen viimeisenä pysähdyspaikkana, jossa oli mahdollista kuulla kyseinen albumi vielä kerran alusta loppuun.

Kirjoitin yhtyeen juhlakeikasta jo viimekuiseen Tuska-raporttiin. Siihen ei ole erityisemmin lisättävää. Komea bändi ja komeita ovat kappaleet. Seurasin yhtyeen esitystä lähempää kuin Tuskassa, minkä ansiosta sain siitä vieläkin enemmän irti. Osa kuulijoista äityi jopa moshpittaamaan kappaleiden tahdissa, mistä laulaja Tomi Joutsen oli erittäin otettu. Bändi, kappaleet, yleisö, tunnelma: tässä on palanen arvokasta, kotimaista metallihistoriaa.

Ilosaari2015_Amorphis

Päälavan seuraavaksi haltuun ottanut kotimainen sellometalliorkesteri Apocalyptica on bändi, josta on vaikea olla enää mitään mieltä. Miljoonia levyjä myyneen yhtyeen taitavuutta ei kiellä mikään, mutta iskevyys ja viehättävyys ovat auttamatta karisseet. Bändiin hiljattain kiinnitetty ensimmäinen vakilaulaja, amerikkalainen Franky Perez, hoitaa tonttinsa uskottavasti mutta liian perusvarmalla otteella. Ei vain herätä enää mielenkiintoa, edes ne Metallica -coverit.

Islannin tämän hetken nimekkäin raskaan rockin bändi Sólstafir on aina odotettu ulkomaanvieras. Nyt keikkakokemustani kuitenkin latisti tieto, kuinka tökerösti bändi hoiti edellisen rumpalinsa Guðmundur Óli Pálmasonin erottamisen vuoden alussa. En voi toki tietää tapahtuneen perimmäisiä syitä, mutta rumpalin omakohtainen, runsassivuinen tilitys tapahtuman johdosta kosketti – ja vähintäänkin laski yhtyeen muiden jäsenten arvostusta.

Jos ei oteta tätä ikävää tapahtumaa huomioon, niin kyllähän bändi osaa vieläkin esiintyä. Usein Suomessa piipahtava porukka veti juuri niin atmosfäärisen post-rock-pläjäyksen kuin yhtyeeltä on totuttu kuulemaan. Yleisö viihtyi, ilmassa oli eristyneen saaren tunnelmaa ja bändi skarppina. Kuten monesti aiemminkin, keikka päättyi jättiläismäisen Goddes of the Agesin paisutteluun. Sen aikana bändin keulahahmo Aðalbjörn Tryggvason nousi eturiviin suorittamaan kättelykierroksen.

Ilosaari2015_Solstafir

Lauantain pääaktina oli suosittu brittiläinen alternative rockin nimi Placebo. Itselleni bändi ei ollut entuudestaan tuttu. Monelle muulle se taas vaikutti olevan festivaalin odotetuimpia vieraita. Synkkä, hieman gootahtava ja hämyisesti popin kanssa flirttaileva rokkaus otti festarikansan vaivattomasti pauloihinsa alusta alkaen. Ei mielimusaani, mutta toimi vähintäänkin kivasti ja tunnelmallisesti Ilosaaren yössä. Tähän oli hyvä päättää päivä, ilotulituksen kera.

Sunnuntai

Sunnuntaina herääminen oli vaivattomampaa. Lämpötila pysytteli alhaisempana ja elimistö oli jo ehtinyt tottua juhlimiseen, väsymykseen ja darraan. Bikinityttöjen vetämä aamujumppaohjelma ei kuitenkaan innostellut.

Teksti-TV 666 kiinnosti nähdä jo pelkän nimensä vuoksi. Pakko kyllä antaa tunnustusta helsinkiläisten indie rock -kohkaajien villille ja liikkuvalle lavashow’lle. Rajallisen kokoisen lavan ja kuuden hengen kokoonpanon huomioon ottaen oli ihme, ettei sattunut isompia yhteentörmäyksiä. Mukaansatempaavan psykedeelistä veivaamista oli ilo seurata, mutta laulu voisi toimia vähemmän tuhnuisena ja outona. Kova oli meininki, kuitenkin.

Von Hertzen Brothers on valloittanut kotimaista musiikkikenttää viime vuosina taidokkaan eeppisellä progerockillaan. Viimeistään Ilosaarirockin-vedon aikana tuli huomattua, kuinka suvereeni bändi on lajissaan. Uudella New Day Rising -hitillä käynnistynyt keikka tarjosi takuuvarmaa soljuvuutta kaikille yhtyeen menosta diggaaville. Hertzenin veljeskolmikko on hioutunut tyylissään niin varmaksi ja tunnistettavaksi, ettei voi kuin kunnioittaa.

Suitsutetun, läpimurtoaan tehneen post-punk-yhtye Beastmilkin raunioista noussut Grave Pleasures on vielä toistaiseksi levyttämätön bändi. Paljon ehtineen, monessa mukana olleen brittimiekkosen, Mat McNerneyn, luotsaaman suomalaisbändin esiintyminen oli oikein vetävän näköistä ja kuuloista. Itse asiassa bändin aikaisemman muodon kuuntelu jäi niin vähälle, että täytyy ottaa Grave Pleasures haltuun kunnolla.

Olkoon bändin musiikki sitten post-punkia tai metallista hard rockia, toimivaa se on. Bändin ilmaisu taiteilee hienosti hämärien sovitusten, dramaattisen laulannan, mieleenpainuvien melodioiden ja monipuolisten riffipätkien kesken. Lisäksi jäsenten fiilistely on musiikille sopivan sisäänpäin kääntynyttä.

Keskisuomalainen tunnelmametallintaitaja Ghost Brigade oli tullut Amorphisin tavoin tarkistettua Tuska-festareilla. Silloin jäin kaipaamaan vähävaloisempia keikkaolosuhteita, ja nyt niitä saatiin. Telttalavan pimeys ja oikeaoppisesti toteutettu valoshow sopivat bändille passelisti. Yhtyeen setti oli paria kappaletta lukuun ottamatta sama, mutta kyllähän esitys miellytti, jälleen kerran.

Ilosaari2015_Ghost Brigade

Laulaja Manne Ikonen mainitsi bändin juhlineen edellispäivät rankasti, mutta eipä tämä liikoja näkynyt tai kuulunut. Synkkäaiheinen doom/death metal kulki, ja jäsenten toiminta oli niin meininkiin eläytyvän oloista kuin pitääkin. Kohokohtina itselleni toimivat tunnelmavyöry Electra Complex sekä uudelleen settilistaan ilmestynyt, oivallisesti maailmantuskaa maalaileva Clawmaster. Viimeisenä kuultiin sopivasti ja arvatustikin yhteislaulua herättänyt Elämä on tulta.

Tauotonta hurinaa, pörinää ja savua. Täytyy myöntää, etten ole kokenut amerikkalaisen dronemetalliryhmä Sun O))):n kaltaista livekokemusta koskaan ennen. Kun vahvistimet jyrähtivät käyntiin, tiesi, että tästä tulisi kovaääninen performanssi. Mystinen kaapukaksikko myllersi lähes pysähtyneen raskasta äänimattoa tavalla, joka tuntui luissa ja ytimissä. Tunnelmaa mukailleet värivalot korostivat oivasti basson ja kitaran muodostamaa surrealistista äänivyöryä.

Osalle keikka oli varmasti tärykalvojen puolesta liian koetteleva kokemus. Osa yleisöstä taas – itseni mukaan lukien – eläytyi eriasteisen jylinäkuvaston hallintaan. Vaikka pää ja keho tottuivat jyrryytyksen painostavuuteen, laulajan ajoittain suorittamat ambientmölinät ja kylmäävät kirkaisut palauttivat todellisuuteen. Oli mahdotonta havaita, missä kohden kappale vaihtui, vai vaihtuiko ollenkaan. Sillä ei ollut väliä.

Ilosaari2015_Sunn

Mustakaapuisia soittajia näki keikan aikana savun seasta vain häviävän hetken. Nuo hetket näyttäytyivätkin melko maagisina kuulijoiden yrittäessä ehtiä kuvaamaan huppupäisen profiilin tai pystyyn nostetun käden. Lähtiessäni pois hieman ennen esityksen loppua yleisö oli savun keskellä yhtä haamuarmeijaa. Oloni oli kaikin puolin kuin vahvasta transsista heränneellä, ja kuuro. En voi suositella bändiä herkkähipiäisimmille, mutta itselleni tämä oli elämys.

Meikäläiselle, ja selvästi monelle muullekin, Ilosaarirockin odotetuimpia esiintyjiä oli toinen mystinen kaapuorkesteri, ruotsalainen Ghost. Pian kolmannen albuminsa julkaiseva bändi oli saanut soittajaghouleilleen uudet maskit ja laulaja-paholaispaavi Papa Emeritukselle tuoreen ulkoasun. Saatanallisteemainen heavy rock toimi Ilosaarirockin yössä näyttävän makoisasti niin musiikillisesti kuin visuaalisesti – kiitettävän selkeällä äänimaailmalla kuorrutettuna.

Jos bändin viimevuotinen Sonispheren-keikka jäi Helsingissä hieman tyngäksi, nyt saatiin mahlaa korville ja silmille 90 minuutin edestä. Anonyymi kaapuarmeija pisteli menemään klassisen hevin sointuja niin sokerisella tarttuvuudella, että oksat pois. Papa Emeritus III oli niin ikään yhtä karismaa astellessaan lavalla julistamassa herran sanaa heleänpersoonallisella äänellään.
Keikalla kuultiin yllättävän paljon debyyttilevyn kappaleita, mutta myös neljä tulevan levyn rallia. Saimme kappaleet Ritual, Con Clavi Con Dio, Year Zero ja paljon muita. Keikka oli yhtä tasaista riemujuhlaa.

Ilosaari2015_Ghost2

Yksi biisi nousi itselleni kuitenkin ylitse muiden – Cirice. Tuo tulevan albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu on ehkä hunajaisinta, mitä yhtye on koskaan säveltänyt. Livenä veisu sai vielä korkeammat mittasuhteet. Ghostilla on tällä hetkellä kaikkinensa niin kovaa suksee ja koukuttavia sävellyksiä, että se voi saavuttaa vielä hirmuisia. Viihdyin, ja lujaa!
Ghostin loistavan esityksen jälkeen festivaalin viimeiseksi esiintyjäksi valikoitunut Apulanta tuntui melko yhdentekevältä. Päätin silti mennä seurailemaan hetkeksi.

Meikäläisellä oli nuorempana aikani tämän arvostetun yhtyeen parissa. Ei minulla ole vieläkään mitään bändiä vastaan, mutta porukan livekeikat ovat vähän niin ja näin. Tuntuu nimittäin siltä, ettei laulaja-kitaristi Toni Wirtanen enää aivan hallitse kappaleiden korkeimpia kohtia. Tai sitten mies vain revittelee nuotitusten kanssa runsaasti. Tämä syö joka tapauksessa tunnettujen hittirallien tehoa. Noh, artisti tekee mitä artisti haluaa.

Se oli siinä. Apulannan keikan jälkeen ei nähty ilotulituksia, kai. Ilosaarirock 2015 jäi mieleeni kokemisen arvoisena reissuna – hieno alue, tilava leirintä, siedettävät ihmiset. Organisaatiokin saa pääasiassa hyvää palautetta, vaikka alueelle tuotavien kiellettyjen tavaroiden pitkä lista pisti hieman naurattamaan. Järjestyksenvalvojien toiminnasta haluaisin sen sijaan nostaa esiin pari asiaa:

Ymmärsin kyllä, että leirintäalue piti saada maanantaina putsatuksi teltoista ja ihmisistä kello kahteentoista mennessä. Olisikohan tämän saanut kuitenkin toteutettua hieman vähemmällä töykeydellä? On äärimmäisen epämukavaa herätä krapulakoomassa jo kahdeksan jälkeen siihen, että joku potkii telttaa ja huutaa korvaan. Melkein tulivat armeijan leiriherätykset mieleen. Myös tyhjien telttojen maasta repiminen ja kumoon kellistäminen oli mielestäni tarpeetonta hätäilyä.

Asia ei vaivannut niinkään itseäni, montaa vielä rankempaa juhlijaa kyllä. Mennäänhän maltillisemmalla ja rauhallisemmalla tyylillä ensi kerralla! Ehditään kyllä pois jaloista.