Infernon Sideways — eli kun toimittaja lähti A Perfect Circleen, mutta palasi Oranssista Pazuzusta

Sidewaysin ehkä suurin tähti Maynard James Keenan veti rutiinilla hyvän keikan, mutta kotimainen Oranssi Pazuzu aiheutti aitoja pelkotiloja.

Kuva: Minna Pahkin

Massiiviseksi jäähallitapahtumaksi paisunut kaupunkifestari Sideways on aina painottanut tarjonnassaan enemmän vaihtoehtoista indietä ja hiphopia ja jättänyt hevimusiikin muille tekijöille. Tänäkin vuonna mukana oli silti kourallinen raskaamman kaman ystäville uppoavia nimiä.

Näistä suurin vetonaula oli tietenkin kitaristi Billy Howerdelin (Ashes Divide) ja laulaja Maynard James Keenanin (Tool) yhteinen superryhmä A Perfect Circle, jota ei ole Suomessa koskaan ennen nähty. Jo pelkästään näillä natsoilla myös Infernon oli syytä käydä tarkastamassa stadilaisen altsuporukan kesäinen kokoontumiskohde.

A Perfect Circle — eli se, miksi Sidewaysiin lähdettiin

Tälläkään kertaa A Perfect Circlen ikonisinta kokoonpanoa ei täällä päästy näkemään. Bändin tähdekkäimmästä rivistöstä puuttui James Iha, joka paremmin ehkä tunnetaan uudelleen aktivoituneen Smashing Pumpkinsin kitaristina ja perustajajäsenenä.

Tämä oli tiedossa jo etukäteen, eikä se suuremmin tuntunut yleisöä haittaavan. Moni oli selkeästi hankkinut lauantain lipun pelkästään amerikkalaisten starojen takia ja oli myös vakaasti päättänyt tykätä keikasta, tuli lavalta sitten mitä tuli.

Jälkimmäiset lauseet edellisestä virkkeestä allekirjoitan minäkin.

Mikä oli sinänsä onni.

Sillä keikka oli kyllä hyvä.

Mutta olisiko se kuulunut megatop-listoille kenenkään toiveunissa, jos olisimme pystyneet ennustamaan vedon meiningin etukäteen? En usko.

A Perfect Circle veti laadukkaan show’n hillityllä eleganssilla ja vuosikymmenien ammattitaidolla. Maynard James Keenan turkoosissa mittatilauspuvussaan lavan keskiössä hoiti hyvin kummankin tonttinsa: sekä laulamisen että pakollisen eksentrikon roolinsa. Mies tulkitsi ahdistavia lyriikoita ja räsynukketanssiliikkeitään ehkä vähän maltillisesti, mutta taatulla varmuudella.

Karismakilpailun voitti kuitenkin — ehkä yllättäen — bändin biisintekijä ja liidikitaristi Billy Howerdel. Yrittämättä lainkaan vakuuttaa rock-staran elkeillä, ottamatta missään kohtaa tietoista kontaktia yleisöön, jättämällä jopa näkyvät tunteenosoitukset biisien dynamiikkavaihteluissa lähes kokonaan muiden vastuulle — siis keskittymällä yksinkertaisesti soittamiseen, Howerdel säteili huikeaa, vaivatonta karismaa, josta myös Keenan voisi ehkä ottaa oppia.

Vedon biisilista oli sekin sellainen takuuvarman laadukas. Tiettyjä faneja ilmeisesti hieman harmitti uusien biisien paljous, mutta sehän nyt on ikuisuusongelma pitkän linjan bändien kohdalla. Itse olen tuoreeseen levyyn erittäin mieltynyt, joten en voi tästäkään henkilökohtaisesti valittaa. Sitäpaitsi kaikki suurimmat klassikot tulivat melko uskollisesti, lukuun ottamatta ehkä Mer De Noms -debyytin suursuosikki Judithia.

Lähdin keikalta tyytyväisenä. Mutta mieleni ei missään kohtaa räjähtänyt, ei edes vähän.

Pimeän jäähallin psykedelia ja Oranssi Pazuzu — eli se, miksi livekeikoille ylipäätään lähdetään

Sideways oli valikoinut uuden festarialueensa sisätiloihin eli jäähalliin parikin hevimpää bändiä, ehkä miellyttääkseen A Perfect Circlen takia festarilipun ostaneita. Raskaampien esiintyjävalintojen keskuudessa päivän sana oli psykedelia sekä lauantaina että sunnuntaina.

Lauantaina tehokkaasti pimennetyssä hallissa veti kotimainen doom-ryhmä Dark Buddha Rising ja amerikkalainen avaruusrock-viisikko Bardo Pond. Näistä suomalainen vaihtoehto voitti ulkomaanvahvistuksen kirkkaasti ja kaikin puolin.

Dark Buddha Rising toimittaa ilmeisesti joka kerta livenä murskaavan hyhmäistä sludgea, joka uppoaa vain tietynlaiselle yleisölle, mutta heille se uppoaakin niin täysillä ettei paremmasta väliksi.

Itselleni uudesta tuttavuudesta Bardo Pondista taas tekisi mieleni olla kommentoimatta liikoja. Ehkä kyseessä on oma rajoittunut makuni sfäärisäröpsykedelian saralla, mutta eikö nyt kokenut bändi voisi edes yrittää pysyä oikeassa sävellajissa ja laulaja edes jotenkin nuotissa? No, en tiedä, ehkä epävireinen tajunnanvirta oli tarkoituksellinen valinta ja itse en vain ymmärrä.

Sunnuntaina jäähallissa vedettiinkin sitten koko viikonlopun huikein eli ahdistavin eli lamauttavin keikka. Oranssi Pazuzu kävi säikäyttämässä toimittajan selkärankaa myöten.

Bändin musiikki on toki myös levylle tallennettuna parhaimmillaan hermoja raastavan pahaenteistä. Kuitenkin livenä toimitus oli kuin todellinen riivaajan manaus.

Omaan keikkakokemukseeni vaikutti mitä todennäköisimmin oman vauhdikkaan festariviikonloppuni jälkeinen krapula, misantropia ja vieno henkinen tärinätila. Se ei silti vähennä sen tosiasian painoa, että hetkittäin keikka aiheutti sydänjuuressani aitoa, painostavaa ahdistusta.

Erityisiä biisinostoja tai muusikkojen huippuhetkiä keikalta on vaikea valikoida. Mutta sanonpahan vain, että Oranssi Pazuzu painoi sieluuni merkittävästi syvemmän jäljen kuin edellispäivän kiihkeästi odotetut amerikkalaiset pääesiintyjät.

Tässä on se syy, miksi keikoille vielä aikuisenakin tulee jaksaa raahautua. Vaikka olisikin krapula tai muuten vain elämässä liikaa “tärkeämpiäkin asioita”. Koska tällaiset hätkähdyttävät kokemukset muistuttavat, miten ravisuttavaa musiikki voi parhaimmillaan (eli pahimmillaan?) olla.