Ilosaaressa ensi kertaa vieraillut Mikko Malm kävi tarkastamassa hevimmän kesäfestarimeiningin.
Perjantai 13.7.2018
Perjantai alkoi niin kuin kuin perjantait yleensä alkavat ja olin matkalla kohti Joensuuta. Järvimaisemat lohduttivat piiskattua sydäntä ja helteessä paahtunutta mieltä. Aikataulu ei ollut suopein mahdollinen, joten ehdin perille myöhemmin kuin olin suunnitellut. Tämän seikan vuoksi jäi kokematta muun muassa Beast in Black, Mara Balls ja Ismo Alanko. Mokoman keikasta ehdin nähdä palasen eikä siitä voi oikein muuta todeta kuin, että yhtye oli mokomamaisen perusvarma itsensä.
Huomioni keskittyi seuraavaksi Tähtiteltalla esiintyvään CMX:ään, joka esiintyi tällä kertaa Joensuun kaupunginorkesterin kanssa. Elämys oli hieno, joskin jotkut kappaleet hyötyivät jousien läsnäolosta enemmän kuin toiset. Vähemmän yllättäen tätä taustaa vasten peilattuna Ruoste ja Nainen tanssii tangoa olivat sitä parhaiten toimivaa osastoa. Myös Aion-levyltä napatut Fysiikka ei kestä ja Kuoleman risteyksestä kolme virstaa pohjoiseen saivat jousien läsnäolosta mukavaa lisäpontta.
Festarikeikat ovat aina festarikeikkoja ja kompromisseja täytyy tehdä, mutta olisin silti toivonut uudelta Alkuteos-levyltä ainakin yhden kappaleen lisää. Nyt siltä kuultiin ainoastaan, sinällään mainio, avauskappale Elementa. Esimerkiksi Talvikuninkaan ja Dinosaurus Stereophonicuksen materiaalia olisi ollut mukava kuulla. No, hypnoottinen Kusimyrsky oli kyllä mukava yllätys. Yhtye esitti ensimmäistä kertaa koskaan Yöllisiä-kappaleen livenä, mutta se ei mielestäni oikein istunut ohjelmistoon.
Perjantai-illan viimeinen esiintyjä oli Nightwish, joka laittoikin pystyyn melkoisen esityksen. Taustascreenit vaihtuivat ahkeraan kappaleiden teemojen mukaan ja tulet, savut ja valoshow ehostivat tunnelmaa entisestään. Yhtyeen eeppinen elokuvahevi on muuttunut omaan makuuni vähän liiankin mahtipontiseksi, mutta sen ammattimaisuutta ja esiintymistaitoa ei käy kieltäytyminen. Nykyinen vokalisti Floor Jansen on paras vokalisti, mitä orkesterilla on koskaan ollut. Naisella on yksinkertaisesti ilmaisukykyä ja karismaa, jota varsin harvalta löytyy. Kappaleita kuultiiin varsin monipuolisesti yhtyeen uran varrelta ja keikka päättyi vaikuttavien ilotulitteiden kera komeasti pauhaavaan Ghost Love Scoreen.
Launtai 14.7.2018
Pohjia juodessa lauantain ensimmäisten aktien joukossa olevat Atomirotta ja Shiraz Lane eivät ehtineet tavoittaa kuuloelimiäni. Ensimmäinen kokemukseni päivältä oli Soundi-lavalla rajusti räyhäävä hc-akti Huora, jonka vokalisti Anni Lötjönen osoittaa olevansa nainen paikallaan. Asennetta ja rujoa tulkintaa löytyy, eikä hänen esiintymisensä äärellä voi neutraalisti hymistellä.
Jätin ankean Flat Earthin väliin ja suuntasin päälavalle katsomaan Saimaata, joka ei kerännyt järin suurta yleisömäärä. Kello neljä saattoi olla hieman liian varhainen aika, Matti Mikkolan, tuon Suomen Phil Spectorin, suurpiirteiselle pop-maalailulle. Kieltämättä en itsekään päässyt täysin vauhtiin keikan äärellä.
Soundi-lavalla coolisti groovaava jazz-trio Mopo resonoi jo paljon paremmin mielessäni. Yleisöä ei tälläkään keikalla hirveästi, mutta pienellä lavalla se ei haittaa, koska intensiivisyys kasvaa ja porukka muutenkin ui sulavasti flown mukana. Linda Fredrikssonin tarttuvat temaattiset kehittelyt ja villit improvisaatiot elähdyttivät suuresti kuumana kesäpäivänä. Mutta väheksyä ei pidä myöskään Eero Tikkasen jämptiä kontrabasismia ja Eeti Niemisen energistä rumpalointia. Rentolavalla esiintyvä Von Hertzen Brothers välitti hyvää tunnelmaa samalla kun ihmiset vaelsivat sannassa ja kastautuivat järven äärellä.
Puoli seitsemän aikaan Metelli-teltassa esiintyi rumpali Tomi Leppäsellä (Circle, Aavikko) varustettu K-X-P, jonka tummasävytteinen ja hypnoottinen kraut-ambient loi kiehtovaa tunnelmaa, mutta keskittymiskykyni ei ollut aivan priimakunnossa, jotta olisin saanut keikasta kaiken irti. Tämän jälkeen suuntasin Tähtilavalle, jossa piriä vetäneeltä Stonelta kuulostava Stam1na aloitti settinsä. Yhtyeeseen pätee sama kuin Mokomaankin eli yhtye on perusvarma laatuesiintyjä, johon fanien ei tarvitse pettyä. Se mikä yllätyksellisyydessä hävitään se konsistenssissa voitetaan.
Myöhemmin päälavalla esiintynyt Apulanta veti varmaan festareiden isoimman yleisömäärän, porukkaa kun oli paikalla aivan järjettömästi. Eipä tuo liene ihme, sillä yhtye on vuosien varrella onnistunut valjastamaan angstinsa varsin tehokkaaseen kaupalliseen muotoon. 80-luvun heavylle kunniaa tekevä elämää suurempi rumpuraiseri loi vakuuttavan julkisivun orkesterin toimittaessa yleisölle sen mitä he tulivat hakemaan eli suurimmat hittinsä ammattimaisesti toteutettuna.
Lauantain tärkein yhtye itselleni oli tietenkin norjalainen black metal-ikoni Satyricon, joka vastasi odotuksiini paremmin kuin hyvin. Satyrin ja Frostin lisäksi nykyiseen live-kokoonpanoon kuuluu kitaristit Steinar ”Azarak” Gundersen ja Attila Vörös, basisti Anders ”Neddo” Odden sekä kosketinsoittaja Anders Hunstad.
Satyrin fallinen atrain-mikkiteline alleviivaa painavaa asiaa ja silloin kun hän siitä irtautuu, hän nostattaa yleisön tunnelmaa toisenlaisin, ekstaattisin keinoin. Frostin suoraan ytimeen pureutuva rumpalointi tekee hänestä yhden parhaista metallirumpaleista. Hän soittaa juuri sen verran kuin tarvitsee ja kulkee ennen kaikkea kappaleiden ehdoilla. Tuplabasareitakaan ei poljeta koko ajan mahdollisimman nopeasti, vaan hän osaa käyttää niissäkin toisinaan varsin lempeää kahdeksasosa-groovea.
Settilista painottui hyvin pitkälti viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuun materiaaliiin, mikä ei sinällään ole, yllättävää kyllä, kovinkaan suuri harmi. Sen verran hyvin esimerkiksi K.I.N.G, Black Crow Over Tombstone sekä uudelta levyltä poimitut Deep Calleth Upon Deep ja To Your Brethren In the Dark, toimivat. Klassikkohitti Mother North vedettiin läpi puolestaan sellaisella tempolla, että oikein hikeä pukkasi. Ihan niin kuin ei olisi muutenkin pukannut. Uusvanhaa tuotantoa edustava Fuel for Hatred on tietysti live-olosuhteissa takuuvarma pankinräjäyttäjä ja niin tälläkin kertaa. Miksauskopin vierestä keikkaa todistaneena voin puolestani todeta, että soundimaailma oli selkeä ja dynaaminen ja mikä tärkeintä, Satyrin vokaalit erottuivat täydellisesti kitaravallien seasta. Kaikenkaikkiaan loistavaa työtä.
Lauantain viimeinen esiintyjä, ruotsalainen EDM-pop-ihme Zara Larsson ei tietysti ollut kiinnostuksen piirissä, mutta soi leppoisasti syöntihommien taustalla.
Sunnuntai 15.7.2018
Haamujen hautaaminen ja univelan tappaminen aiheuttivat sen, että en ehtinyt Vestan enkä Lasten Hautausmaan keikoille. Enkä itseasiassa Circlenkään, mikä myös harmittaa. Seuraavaksi olikin sitten vuorossa Amorphis, joka otti päälavan haltuun varmoin ottein, mikä tietysti oli odotettavissakin. Yhtye kun on jo vuosien ajan ollut takuuvarma laadun toimittaja niin kuin ne edellä mainitut Stam1na ja Mokoma.
Eclipsea ja Circlea lukuunottamatta en ole päässyt oikein sisään yhtyeen 2000-luvun tuotantoon. Levyissä ei ole ollut varsinaisesti mitään vikaa, mutta jotenkin ne eivät vain ole jääneet soittolistalle. Uusi levy, Queen of Time, puolestaan tarjosi jotain uutta ja virkistävää niin sävellysten kuin äänimaisemankin puolesta, joten odotin keikkaa tavallista suuremmalla innolla. Tuoppi Äkäsen eukon hienoa lageria, kuuma kesäpäivä ja Amorphis oli mitä mainioin yhdistelmä. Etenkin kun soittivat vielä Castawayn.
Vartin yli seitsemän Metelli-teltalla aloitti NSBM-yhtye (negro spiritual black metal) Zeal and Ardor, jonka puuvillabluesin, negro-spirituaalien ja hipsteri-black metallin eksoottinen yhdistelmä oli varsin viihdyttävää katsottavaa ja kuunneltavaa, vaikka on loppujen lopuksi sisällöltään keskinkertaisempaa kuin haluaisin myöntää.
Tähtilavalla esiintyneen Behemothin show oli vakuuttava sisältäen perinteisten tulitehosteiden lisäksi pysty- ja poikkisuuntaan kulkevat savutehosteet, jotka muodostavat tietenkin väärinpäin käännetyn ristin. Soitto oli hektistä ja meno oli aggressiivista, mutta äänimaisema oli melkoista puuroa, joka hieman soi kappaleiden tehoa. Tästä syystä keikan puolessa välissä alkoikin iskeä pieni puutumus kaikkeen siihen kakofoniaan. Päätöskappale O Father, O Satan, O Sun soi kyllä mallikkaasti ja olikin mitä parhain valinta keikan lopetuskappaleeksi.
Festivaalien viimeinen esiintyjä oli alunperin White Stripesta tuttu Jack White, jonka kierosti svengaava garage-indiepop-rokki toimi hienosti live-olosuhteissa ja ehkä jopa paremmin kuin levyltä kuunneltuna. Miehen villit slide-vinguttelut ja hektiset riffit tekevät kappaleista varsin omalaatuisia otuksia, mutta silti perhanan tarttuvia. Mies esitti soolomateriaalinsa lisäksi kappaleita niin The Racounteursin kuin White Stripesinkin tuotannosta. Hienon ja hikisen keikan päättikin jälkimmäisen yhtyeen megahitti Seven Nation Army.
Loppukaneettina todettakoon, että näin ensikertalaiselle Joensuu näyttäytyi kauniina kesäkaupunkina, jossa ihmiset ovat leppoisia ja välittömiä. Itse festivaaleilla järjestelyt toimivat mainiosti, eikä cashless-järjestelmä tuottanut missään vaiheessa päänvaivaa. Mutta näin 36-vuotiaana tämänkaltaiset reissut ovat silkkaa murhaa. Tällä kertaa se tosin oli vaivan väärti.
Teksti: Mikko Malm
Kuvat: Tomi Pohto