Kaikki loppuu aikanaan. Yksi keskeinen luku kotimaista metallihistoriaa tuli tiensä päähän viimeisen keikan siivittämänä 13.5.2017. Tunnettu ja arvostettu kuolometallitykistö Sotajumala ilmoitti viime vuoden lopussa sivuillaan lopettavansa toimintansa 18 vuoden taipaleen jälkeen. Yhtye ehti tehdä muun muassa neljä albumia, jokusia pienjulkaisuja ja lukuisia intensiivisiä esiintymisiä.
Sotajumalan hautajaiskeikan paikaksi ei olisi sopinut mikään muu paremmin kuin Jyväskylän vanha kunnon Lutakko. Kotona on hyvä kuolla, kuten bändi itsekin kuolintiedotteessaan luonnehti. Asia oli myös kiteytetty osuvasti bändin hautajaispaitaan: ”s. Lievestuore, k. Jyväskylä, 1998–2016”.
Suuresta kysynnästä johtuen yhtyeelle oli varattu toinenkin päätöskeikka. Koska hyvä kuolema on oikein saatettu, molemmille esiintymiselle oli haalittu lämmittelijöiksi kotimaisen death metalin kärkeä. Perjantaina saattajina toimivat Demilich ja Gloria Morti ja lauantain vihoviimeisessä rypistyksessä Torture Killer ja Deathchain. Tämä raportti keskittyy lauantain loppuunmyydyn ja varsin hurmoksellisen keikan vaiheisiin.
Kuopiolaisen death metalin vanha mutta ketterä kettu, Deathchain avasi illan. Sotajumalan pitkäaikaisena kaveribändinä ja kiertuekumppanina toiminut yhtye on viettänyt muutaman vuoden hiljaisempaa eloa.
Lavalla nähtiin sama tuttu nopea, tiukka ja energinen bändi, jollaisena olen sitä vuosien aikana tottunut näkemään. Sotajumalan kanssa likimain samanikäinen yhtye pisteli vihaisella ja karttuneella kokemuksella vipinää paikalle ehtineisiin kuulijoihin. Pittiä pykäiltiin kasaan ja niskarankaa koeteltiin vauhdin pyörteissä. Oli myös asiallista huomata, että bändin Cthulhu-maskotti oli saatu pitkästä aikaa paikalle kummittelemaan ja mörisemään.
Bändillä vaikutti olevan täysin sama setti kuin viime kesänä Saarihelvetissä, jossa kuultiin ralleja ainoastaan yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Tämä tarkoitti sitä, että ilmaisussa käskytti äkäinen ja asenteellinen vanhan liiton death/thrash. Vaikka olen itse enemmän kallellaan bändin myöhempään synkkään kuoloon, juurille paluu sopi illan teemaan. Esitys oli myös soundillisesti kelpo, vaikka kitaroissa olisikin voinut olla pykälää enemmän mureutta.
Turkulainen Torture Killer on sekin vakuuttava ilmestys joka kerta, mutta eri tavalla yllä mainittu. Sen death metal ei tottele nopeutta ja vimmaa, vaan murhaavan raskasta keskitempoisuutta ja groovea. Tähän kun lisätään vokalisti Pessi Haltsosen äärimmäisen matala ja voimallinen viemäriääni, ollaan kirjaimellisesti kuolojytkeen äärellä.
Bändi hoiti lämmittelypestinsä kunnolla ja takuuvarmojen kestohittiensä voimalla. Tämän väkivaltaisen kimaran helmiksi lukeutuivat muun muassa I Bathe in Their Blood, Written in Blood ja I Chose Death. Jo kappaleiden nimet kertovat, että niissä ei paljoa anteeksi pyydellä. Samaa kaavaa noudatti myös yhtyeen väkevä suoritus, joka sai kiitettävästi liikettä myös yleisöön. Tosin Deathchainin keikan tapaan myös Torture Killerillä oli vähän turhan ohut kitarasoundi.
Yleisöä oli saapunut tungokseksi asti jo Torture Killeriä seuraamaan. Pääesiintyjän astuessa viimeisen kerran lavalle, valuivat viimeisetkin eksyneet täyteen tupaan. Jo aloituskappaleen Saattajat raskaista ensisävelistä kävi selväksi, ettei nyt olisi ohuista kitarasoundeista tietoakaan – saati mistään muusta pehmeästä. Yhtye toimitti seuraavat reilu puolitoista tuntia tanakkaa, lujaa ja sotaisaa asiaa.
Sotajumalan jäsenten hieman raukeista naamoista huomasi, että myös eilen oli vedetty kova keikka ja juhlittu lujaa. Tämä ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt väkivahvassa soittamisessa ja eläytymisessä. Loppua kohden alkoivat välispiikkien letkautukset tosin kuulostaa jo melko väsähtäneiltä. Asia annettakoon kuitenkin mieluusti anteeksi, sillä kerranhan sitä vain kuollaan.
Ymmärtääkseni yhtye oli valinnut molemmille hautajaiskeikoilleen eri settilistat. Tässä tehtiin mielestäni hyvin, koska näin jokainen sai jotain uutta pelkkien toisintojen sijasta. Materiaalia kuultiinkin monipuolisesti jokaiselta kokopitkältä. Miellyttävän paljon kappaleita bändi soitti ensimmäisiltä levyiltään ja pienjulkaisuiltaan. Tämä muistutti hyvin yhtyeen vahvasti sota-aiheisista lyriikoista ja suoraviivaisista lähtökohdista, jotka sittemmin jalostuivat monisyisemmiksi.
Viimeisen keikan kunniaksi oli luontevaa, että lavalla kävi vierailijoita. Yksi niistä oli bändissä ennen Mynni Luukkaista solistina toiminut Teijo Hakola. Toisena mikin varressa pyörähti Deathchainin basisti Juha Harju, joka tunnettiin myös muun muassa Shade Empiren laulajana. Jälkimmäisen herran suoritusta heikensi melko vahva ja sekava humalatila. Tämäkin annettakoon kuitenkin anteeksi, sillä ihmisillä vaikutti olevan pääasiassa vain hauskaa toilailujen johdosta.
Sotajumalan nautinnolliseen myllytykseen ja vähähappisiin moshpitteihin oli vielä kerran elämyksellistä päästä heittäytymään. Bändi tuli itselleni jo teininä hyvin tutuksi eleineen ja tavaramerkkeineen, joita jää rehellisesti sanoen ikävä. Olisin ehkä odottanut, että Mynni tai joku muu bändistä olisi hypännyt yleisöön, kuten joskus aikoinaan. Yleisöstä sen sijaan innostuttiin surfaamaan ajoittain. Pääasiana kuitenkin oli se, että koko bändi tarjosi tuttavallisen mojovat, ammattimaiset ja intensiiviset turpasaunat latautuneelle yleisölle. Nyt nostan hatun päästä, kiitän bändiä kuluneista vuosista ja toivotan kepeitä multia.
Kuvagalleria – klikkaa kuvaa suuremmaksi:
