Kevyt kesän aloitus: 22 bändiä deathiä ja blackiä – Infernon mammuttiraportti Steelfestistä

Steelfest Open Air 2014, Hyvinkää, 16.–17.5.2014

Vaikeaa keksiä jyräävämpää tapaa korkata festarikausi kuin kahden päivän mittainen fiilistely, kekkalointi ja rymistely black ja death metaliin painottuneen musiikkitapahtuman artistien tummanpuhuvassa melskeessä. Kolmannen kerran järjestetyn festivaalin bändikattaus oli tällä kertaa kerrassaan naurettavan hyvä ja jos mahdollista, jopa parempi kuin kahtena edellisvuonna.

Toki takaiskujakin mahtui mukaan, kuten yhtyeiden Manheim ja Nokturnal Mortum peruuntumiset, joista viimeisenä mainittu ukrainalaisbändi olisi ollut itselleni tapahtuman mielenkiintoisin akti. Eipä näille tapauksille kuitenkaan mitään voi, ja molemmilla artisteilla oli ymmärrettävä syy.

Pyrin antamaan jokaiselle esiintyjälle – myös niille, jotka eivät meikäläistä erityisemmin puhuttele – mahdollisuuden näyttää livekuntonsa. Tästä syystä arvioitavaa kertyi yli kahdenkymmenen orkesterin verran. Tähän nähden on hämmästyttävää, kuinka paljon kokonaisuutena plussan puolelle lopulta jäätiinkään. Täältäpä siis palaa!

Perjantai

Ensimmäinen päivä näyttäytyi pilvisenä, hieman koleana mutta sateettomana. Hätäisen rähjäiset nousujohteiset kurkusta alas ja puolijuoksua festarialueelle, jonka ulkolavalla Lantern jo käynnisteli elämöintiään.

Kuten arvelin, paikalla ei vielä tähän aikaan ollut juuri ketään. Tämä oli sääli, sillä vanhan koulun dödikseen luottanut kuopiolaispoppoo suoriutui startteribändin roolistaan vähintäänkin kohtuullisesti. Porukan rynnistely eteni pitkälti 90-luvun death metal -klassikoiden jalanjäljissä. Omassa päässä muodostui viitteitä ainakin yhtyeisiin Deicide, Bolt Thrower ja vanha Vader. Kaikkiaan äijien touhussa oli energiaa, paloa ja meininkiä riittävissä määrin, muttei mitenkään räjähdysmäisesti. Kelpoa keskivertorymistelyä.

Sisälavan ensimmäinen esiintyjä, Baptism, sen sijaan tarjosi yhden päivän maittavimmista esityksistä. Äänenlaatu oli selkeä, yhtye soitossaan skarppi ja sisätilan hämäryys teki kunniaa bändin mustan metallin performanssille.

Yhtyeensä pääjehu Lord Sargofagian on valinnut bändinsä livekokoonpanon loistavasti, samoin kuin sessiomuusikot albumeillensakin. Samalla kun mies itse hoiti vokalistin tonttia rehellisen vakuuttavalla otteella, loput esiintyvästä kokoonpanosta päästeli menemään lujaa, tarkasti ja kokemuksella. Vaan ihmekös tuo, kun jokainen kyseisistä soittajista on pitkän linjan puurtajia kotimaisessa synkemmän metallin kentässä.

Keikka päättyi komeaan ja tunnelmalliseen, The Prayer kappaleeseen, jonka aikana lavalle asteli vieraileva vokalisti Mynni Luukkainen. Olin jo aikaisemmin pannut merkille Hornasta ja Sotajumalasta tutun muusikon hallitsevan maukkaan kuuloisen death- ja black-ääntelyn ohella myös upeaa puhdasta laulua. Näin ollen oli hienoa kuulla sitä myös ensimmäistä kertaa kunnolla liveolosuhteissa, ja hienostihan tuo taittuikin. Minun puolestani saisi availla useamminkin äänijänteitään tuolla tavalla.

Turkkilaisesta Raven Woodsista ei ollut ennakko-odotuksia. Kuoloa ja mustaa metallia naittaneen yhtyeen meininki oli kyllä ihan kuunneltavaa ja katseltavaa, mutta jotenkin bändin runnominen ei herännyt missään vaiheessa oikein kunnolla eloon. Yleissoundikaan ei pysynyt aivan täysin yhtenäisenä priimana. Kovaa yritystä, ponnekkuutta ja asiallista yleisilmettä soittajilla näytti silti riittävän hyvin, mistä yhtyeelle pointsit.

Bändi tarjosi viimeisellä rallillaan melkoisen yllätyspommin: coveroinnin suosikkiyhtyeeni Dissectionin kappaleesta Night’s Blood. Ei veto ollut paras kuulemani versio biisistä, mutta äärimmäisen mukava yllätys, joka nosti sekä tunnelman että sykkeeni hetkellisesti kattoon ja sai niskani huutamaan hoosiannaa. Turkkilaiset ymmärtävät näemmä hyvän päälle.

Varsin tuoreen kotimaisen black metal -yhtyeen, Hautakammion, esityksessä sisälavalla ei sinänsä ollut moitittavaa. Tiukka soitanta ja selkeä äänimaailma kannattelivat voimakkaan karskia, mustaa paahtamista, mutta tasainen ulosanti ei saanut ainakaan allekirjoittaneelle kummoisiakaan viboja aikaiseksi. Pitkälti Hornan tyylille kumartelevaa musisointia kyllä seurasi, mutta puhuttelevaa saati omaperäistä meno ei ollut. Menee kohdallani sarjaan kerran katsottavat bändit.

Myöskään ulkolavalla tumman brutaalia death metal -murjontaa harrastanut Maveth ei kyennyt ihmeellisyyksin. Suoraan sanoen veto oli ikävä kyllä koko festivaalin heikoimpia, mikä oli harmi, koska levyllä yhtyeen meininki on varsin pätevää murskaa. Syy ponnettomuuteen ei ollut ainoastaan hieman mössähtävässä äänimaailmassa vaan siinä, ettei jäsenistökään tuntunut olevan aivan täysillä mukana ja elävän musiikkiaan. Tämä oli väkevä pettymys.

Nifelheim

Jos narinat naristiin äsken, loppupäivä olikin sitten melkein täyttä juhlaa. Länsinaapuri Valkyrja käynnisti nimittäin loistava bändiputken, jonka seuraamisesta ei musiikillisia orgasmeja puuttunut. Vaikka ruotsalainen black metal -ryhmä ei olekaan levyillään kyennyt räjäyttämään pankkia, elävänä meininki oli aivan toista maata.

On tullut vuosien aikana laitettua merkille, että ruotsalaisten synkemmän metallin bändien keikkameiningissä on jotain tietynlaista suvereeniutta ja vimmaisuutta, johon ei niin usein törmää kotimaisten vastaavien kohdalla. Valkyrja näytti tämän energisen raa’alla esityksellään jälleen todeksi.

Watainiin kallellaan olevassa musiikissa ja livemenossa oli kosolti tarttuvuutta ja rennon varmaa spontaaniutta. Yhtyeen edustamassa genressä on usean bändin kohdalla taipumusta jäykistelylle, mutta näillä jätkillä kyllä piisasi rutkasti tilanteeseen sopivaa lavaliikehdintää. Kokonaisuudessaan pirun coolia katseltavaa.

Norjalainen black/thrash-pumppu Aura Noir jatkoi ulkolavalla sarjaa omalla, vahvalla linjallaan. Keikan startanneen yhtyeen debyytin Black Thrash Attack -ralli meni heti asiaan ja teki selväksi, mistä bändissä on kyse. Kokeneiden ja monissa liemissä keitettyjen norjalaismusikanttien, Apollyon, Aggressor ja Blasphemer, yhteispeli oli saumatonta ja ihailtavaa katseltavaa, siinä missä liverumpali Kristian Valbon energinen takominenkin.

Kappalemateriaalia kuultiin tasaisesti joka levytykseltä ja jäsenten virnistelevän fiilistelevä ote pysyi taukoamattoman vahvana koko setin mitalta. Hienoimmat hetket koettiin mielestäni bändin parhaan albumin, The Mercilessin kappaleissa Hell’s Fire ja Condor. Rakastan tässä yhtyeessä ennen kaikkea veitsen terävää riffitajua sekä sitä vanhan koulun rehellistä ja kumartelematonta tapaa hoitaa homma aggressiivisesti ja kapinallisesti kotiin ilman turhia tilpehöörejä. Näin se käy.

Nifelheimiltä oli lupa odottaa vieläkin äkäisempää tahtia, vaikkei bändin materiaali läheskään yhtä kovaa meikäläiseen uppoakaan. Ruotsalaisten muutaman vuoden takainen tiukan diabolinen rypistys Jalometallissa oli vielä melko tuoreessa muistissa, mutta ihan sille tasolle ei tällä kertaa ylletty.

Bändin ydin eli ”paholaiskaksoset” Per ja Erik Gustavsson näyttivät ja kuulostivat niitti- ja piikkivermeineen ja kaljuuntuvine kuontaloineen samalta kuin aina, mutta livekokoonpano oli kokenut muutoksia sitten viime kerran.

Äänimaailma oli erottuva, yhteissoitto tasaisen tiukkaa ja yhtye täysin itsensä kuuloinen. Ei bändin raa’an rähisevä satanic sitä ja evil tätä -kohkaus ole koskaan täysin meikäläistä innostellut, mutta ne tietyt täsmäkappaleet yhtye omaa, kuten hienon Sodomizerin, joka tuli tälläkin kertaa. Lisäksi loppupuolella kuultiin coverveisu Tormentorin kappaleesta Tormentor, jonka ex-kitaristikin bändin livekokoonpanossa vaikuttaa. Nostalgiaa oli ilmassa.

Deströyer666

Vaikka näyttö oli vanhalta konkarilta yhä kauttaaltaan tasaisen vahvaa, koin välillä ilmassa luontaisen rapistumisen ja väkisin sinnittelyn merkkejä tai sitten turhan yksipuolinen meininki ei vain jaksa enää liikoja puhutella. Saa nähdä, kauanko kaksoset jaksavat paholaislaivaansa täydellä teholla luotsata.

Ulkolavan viimeinen ja tapahtuman kaukaisin artisti, australialainen sotakone Deströyer 666 näytti monella tapaa kaapin paikan, mikä oli sinänsä yllätys, koska parin vuoden takainen Hammer Open Airin veto ei ollut likimainkaan näin järisyttävä. Tämäkin yhtye oli käynyt läpi miehistönvaihdosta kitara- ja rumpalipuolella, mutta se ei totisesti tuntunut menoa haittaavan.

Keikka oli täydellistä hallintaa ja tarttuvan kiivasta riffihullunmyllyä alusta loppuun. En kerrassaan kykene asettamaan vedosta yhtäkään poikkipuolista sanaa. Niin voimallisen varmaotteista bändin mustaa metallia ja thrashia sekoitteleva kaaos oli.

Laadukasäänisen keikan toimivuuden huomasi myös yleisön villistä moshpitmelskauksesta. Niin villistä, että täytyi välillä käydä auttamassa itseään teloneita metallipäitä pois myllytyksen keskeltä paikattaviksi. Etenkin hektisen jylhässä I am the Wargodissa oli todellista sotaa ilmassa niin lavalla kuin yleisössä. Loppupäässä bändi soitti vielä edesmennyttä Jeff Hannemania kunnioittaen coverin Slayerin Black Magicista, joka oli aivan perkeleen upea versiointi.

Tämän paremmaksi ei voi live enää paljoa mennä. Bändin vakuuttavan ammattimaisella ja coolilla keulahahmolla, K. K. Warslutilla on tällä hetkellä palaset paikoillaan jäsenistön osalta upealla tavalla. Jos tämä ei ollut festarin paras keikka, niin ainakin rautaisin ja ammattitaitoisin.

Inquisition

Päivän viimeinen esiintyjä, Amerikkalainen Inquisition oli mielenkiintoinen ilmestys. Vaikka suurin osa festarin yleisöstä laahusti D666:n jälkeen alueelta ulos, oli tätäkin yhtyettä varten kerääntynyt oma kuulijakuntansa. Levyltä kuunnellessa en bändin hypetystä kyennyt kunnolla tajuamaan, mutta nyt keikan nähneenä tämäkin asioi alkoi valjeta.

Rumpali ja kitaristi-laulaja saivat keskenään luoduksi yllättävänkin paljon tunnelmaa, vaikka aluksi asetelma epäilytti. Äänimaailma oli yhteen kitaraan nähden niinkin timanttisen selkeä, runsas ja täyteläinen, että aloin epäillä bändillä olleen taustanauhoja käytössään. En ole kuitenkaan varma.

Duon black metal kuulostaa näennäisesti perusmateriaalilta, mutta yleisolemukseltaan ja etenkin sanoitusten puolesta bändi on aivan kaikkea muuta. Livenä tämän pystyi kuulemaan ja tuntemaan ytimiään myöten. Eritoten kitaristilaulaja Dagonin vähän koomisenkin flegmaattinen ja maahista muistuttava karhea vokaaliartikulaatio piti katseen bändin lavatekemisissä.

Kaksikon kokenut, showmaisen ja vaivattoman itsevarma soitanta näyttäytyi bändille hienosti edukseen. Yhtyeen black metalia voisi luonnehtia mustan mystiseksi ja kosmisen kieroksi fiilistelyksi, jonka ydin aukeaa parhaimmillaan keikkaolosuhteissa. Tämä oli oikein makeaa pällisteltävää.

Lauantai

Fuck the Sun! Telttakankaan läpi saunan lailla kuumottava aurinko ja uiminen kainaloita myöten omassa hiessä olivat merkkejä siitä, että polttavan lämmin päivä oli tulossa. Ei muuta kuin jälleen safkat ja pikaiset räpellyskännit naamaan ja menoksi.

Käsittääkseni demoskabasta ohjelmistoon lisätty jyväskyläläisbändi Apocryfal aloitti toisen päivän pätevän kuuloisella death metal -vyörytyksellä. Ihan hyvään valintaan näytti raati tai mikä lie äänestystulos osuneen, sillä nuorten kaverien tiukkaa yhteissoitantaa ja energistä liikehdintää seurasi oikein mielellään. Oman pään heiluminen ja ilmaa säännöllisesti takova nyrkki eivät valehtele. Soundi oli kohdillaan ja yhtye hoiti homman kotiin tarkoin ja murein ottein. Toivottavasti pitävät bändin pystyssä.

Toisen, vanhemman jyväskyläläisbändin Alghazanthin esitys oli myös messevää katseltavaa, mutta pituudeltaan aivan liian lyhyt. Eihän keikan tunnelmaan kerinnyt edes kunnolla eläytyä, kun se jo oli ohi – vaivaiset 20 minuuttia. Koska keikan sointi oli tällaiselle sinfoniselle black metalille mukavan selkeä ja erottuva, toisin kuin joskus bändin aikaisemmilla vedoilla, yhtyeen olisi ilman muuta pitänyt rykäistä kunnon livekatsaus diskografiaansa.

Vaikka se vähä aika, minkä yhtye lavalla vietti, olikin toimivaa ja täsmällistä black metal -tunnelmointia, veto oli lopulta liiankin varmaotteista ja yllätyksetöntä suorittamista. Enemmän jonkinlaista heittäytymistä olisi ollut mukava nähdä. Ehkä semmoinen ei sitten vain tälle bändille istu. Eipä keikasta muutoin valittamista ole.

Archgoat

Convulse oli ehkä koko tapahtuman sympaattisin esiintyjä. Yhtyeen tarina on se tavallinen: pari kalmanhajuista death metal -levytystä 90-luvun alkupuolella, telakalle jäänti ja myöhemmin uudelleen aktivoituminen. Ei yhtyeen musiikki itsessään edusta minulle kuin varsin tavanomaista kuoloa, mutta lavalla äijien touhussa on jotenkin enemmän sielua ja tarttuvuutta.

Bändiä katsellessa huomasi jälleen, ettei paluuta kehään ole tehty rahan kiilto silmissä, sillä miehillä oli selvästi mukavaa lavalla ja innostusta tekemiseensä. Vokalistikitaristi Rami Jämsä kiittelikin kovasti kaikkia paikalle saapuneita. Nokialaiskolmikko paiskoi, möyri ja junttasi asiallisen vakuuttavasti. Basso kolisi 90-luvun mädän tuulahduksin ja Jämsän kitara suolsi kuoloriffejä toisensa perään ja kurkku korisi kuin ennen vanhaan. Tämä oli varma, hyväntuulinen ja eloisa veto.

Archgoat ei jaksanut itseäni liikoja kiinnostella, mutta kävin silti seuraamassa keikkaa jonkin aikaa. Jos bändin saastainen death/black on levyltä yksitoikkoista, sitä se on ollut myös keikoilla, eikä tämä veto tehnyt poikkeusta. Bändin mutainen rymyäminen ei vain taaskaan herättänyt mitään fiiliksiä tässä osoitteessa, eikä bändin niin sanotussa mustuudessa ja paholaismaisuudessa viehätä juuri mikään. En vain kerta kaikkiaan osaa olla yhtyeen menosta mitään mieltä – liian yhtä tyhjän kanssa.

Tästä päästiinkin suoraan kenties koko festivaalin ontuvimpaan esitykseen. Jos Goatmoonin black metalissa on levyillä vielä osittain jotain järkeä, livenä sekin vähä tuntuu valuvan tyhjin jatkuvasti enemmän. Ei jaksa edes kunnolla naurattaa enää.

Goatmoon

Ehkä tälläkin bändillä on kuulijakuntansa ja yleisönsä, mutta itselleni yhtyeen meno näyttäytyy enemmän naurettavana pullisteluna ja ideaköyhyytenä. Tuntui taas siltä, että ainoa asia, joka piti bändin räkäistä ja tyhjänärjyvää keikkaa pystyssä, olivat ne iänikuiset Sieg Heil -natsitervehdykset. Aika säälittävää. Ne pienetkin hyvät ideat musiikissa vesittyivät kaiken muun köykäisyyden alle. Esimerkiksi bändin vokalisti tuntui luottavan rääkyääntelyssään siihen, että asenne menee tekniikan edelle, mistä syystä miehen ääni petti melkein yhtenään. Ei näin.

Sisälavalla koettiin tämän jälkeen lopun ajan hetkiä, kun lavalle nousi kotimainen Mustan Kuun Lapset, kenties viimeistä kertaa ikinä. Yhtyeen pienimuotoinen paluukiertue seitsemän vuoden takaisen lopettamispäätöksen jälkeen oli saapunut viimeiselle etapillensa.

Bändi suoritti hyvän, tasavahvan ja pirteän keikan, jolla vallitsi selkeä äänimaailma. Kappalemateriaalia kuultiin varsin tasapuolisesti yhtyeen kaikilta julkaisuilta, mutta lopulta jäin silti vähän harmittelemaan, miten moni ilmeinenkin klassikko jäi kuulematta. Tätä mieltä tuntui olevan osa muustakin kuulijakunnasta. Myös keikan päätöskappaleeksi olisi mielestäni kelvannut moni parempikin ralli kuin tylsähkö Sodoman ilmestys. Kaikkea ei voi saada.

Viimeinen ”arkunnaulauskeikka” oli kuitenkin kaikilta osin maittava paketti, vaikka pituuden puolesta touhua olisi mielellään toljotellut pidempäänkin. Bändillä ei ollut ilmassa näkyvää herkkyyttä, pikemminkin virnistelevää hyväntuulisuutta. Jos tämä oli viimeinen kerta, kiitos tasaisen hyvästä urasta ja hyviä jatkoja!

En ala haukkumaan hollantilaista kahden miehen kummallista black metal -projektia, Urfaustia, mutta livebändiksi siitä ei mielestäni ole. En tiedä, millaiset ihmiset tällaista jaksavat kuunnella ja toimiiko materiaali kenties paremmin levykuuntelussa, mutta keikkaolosuhteissa meininki ei puhuttele, herättele tai säväyttele meikäläistä millään tasolla – pikemminkin ärsyttää.

Katsellessani kitaristi-laulajan soitinsurinaa ja eriskummallista hoilotusta mikkiin, rumpalin hitaan peruskomppitoisinnon läpsytellessä taustalla, päällimmäiset tuntemukseni olivat tylsyys ja unettavuus. Atmosfääriset mutta yksiulotteiset kappaleet eivät tuntuneet muuttuvan tai loppuvan koskaan, mistä syystä mielenkiinto ei vain yksinkertaisesti säilynyt. Oivana transsimusiikkinahan tällainen voisi mennä, mutta eipä juuri muuna.

Urfaust

Kotimainen Desolate Shrine oli itselleni yksi tapahtuman suurimpia odotuksen aiheita. Tämä oli luultavasti bändin ensimmäinen live-esiintyminen koskaan, joten tilaisuus oli siksikin varteenotettava. Miehistö onnistuikin lunastamaan odotukset mukavissa määrissä.

Levyllä todellisen mustaa ja ahdistavaa death metal -raskaspainoa harrastava yhtye saavutti lavalla tuon synkkyyden ja painostavuuden oikein maittavasti. Bändi oli suunnitellut lava-asetelmansa tarkoin niin, että jokaisella mustaan huppuun verhotulla soittajalla oli paikkansa ja vakioasentonsa esityksessä. Kahden päävokalistin eri tavalla tuskaiset artikulaatiot toivat raskaaseen synkistelyyn moniulotteisuutta, joka sai pidettyä otteessaan kiitettävällä tasolla. Nautinnollisella tavalla helvetin alas painavaa musiikkia.

Ulkolavalla norjalainen Aeternus tarjosi sinänsä ihan mukavan liveyllätyksen, sillä levyltä yhtyeen materiaali ei omiin korviini kuulosta kummoiselta. Black metalilla aloittaneen, sittemmin death metaliin siirtyneen bändin rytke oli kauttaaltaan vahvaa ja lujaotteista. Kun yleissoundikin kuului olevan kohdallaan, ei vedosta keksi nokan koputtamista.

Silti tuli tunne, että bändi oli enemmän suorituslinjalla kuin repimässä itsestään sitä syvintä sisintä irti. Tiedä sitten, mikä oli asian laita, mutta tarpeeksi vakuuttava keikka tämä oli silti. Lisäksi visuaalisesta annista täytyy mainita ainakin laulajakitaristin coolin näköinen parta sekä miehen komea kitarahihna, jossa norjanlipun risti oli käännettynä väärinpäin.

Melodisen death/black metalin veteraani Necrophobic oli Desolate Shrinen ohella bändejä, joiden show’ta odotin innolla. Yhtyeen leirissä oli sattunut suuria muutoksia, kun bändin pitkäaikainen vokalisti Tobias Sidegård erotettiin bändistä miehen laittomuuksien takia. Tilalle saatiin yhtyeen uusi-vanha vokalisti, debyyttilevyltä tuttu Anders Strokirk, jonka paluun ensiesiintyminen Steelfest ymmärtääkseni oli.

Näin ollen odotin jännityksellä, millaisena miehen ääni oli pysynyt kaikkien vuosien jälkeen ja kuinka se istuu Sidegårdin aikaiseen matskuun. Hyvinhän tuo tuntui lähtevän. Vanhat kappaleet olivat hallussa siinä missä uudetkin, eikä myötähäpeän tunteita tarvinnut kokea.

Kappaleita kuultiin bändin diskografiasta laaja-alaisesti, mutta mielestäni vanhan laulajan paluun kunniaksi oltaisi debyytiltä voitu soittaa useampikin kuin yksi biisi. Keikan päättänyt The Nocturnal Silence oli nimittäin kaikkinensa väristyksiä antavaa menoa. Tämänkin yhtyeen herkkua olisi toki kuunnellut kauemminkin, mutta nämä eivät ole yleisön päätettäviä asioita.

Necrophobic tarjoili raskaalla kädellä jo aikaisemmin esille nostamaani saatanallista ruotsalaista metallienergiaa ja suvereenisuutta. Hyväsoundista keikkaa haittasi oikeastaan vain se, ettei bändillä ollut kahta kitaraa käytössä, sillä osa kappaleista suorastaan vaativat sen. Toivottavasti yhtye huomaa tämän ja kehittelee jotain. Summa summarum, en näe mitään syytä, ettei bändi saisi nykymuodossaan luotua vielä jotain mahtavaa.

Puolalainen pitkän linjan death metal -tykistö Vader teki pitkälti saman, mitä D666 edellisenä päivänä: tuli ja murskasi. Tässä murskauksessa oli vain se ero, että se oli tauotonta turpasaunaa ilman hengähdystaukoja, alusta loppuun. Olo olikin keikan jälkeen kuin saunasta tulleella, puhdas ja hyväntuulinen. Hämmästyttävää kyllä, edes mustelmia ei brutaalissa melskeessä syntynyt.

Kappale Wings aloitti tunnin mittaisen kaaoksen, jolla ei ollut loppua. Yhtye oli iskussa kaikilla mittareilla mitattuna ja vokalistikitaristi Piotr ”Peter” Wiwczarek näytti tapahtuman vanhimpana keulahahmona, kuinka jyrätään. Ei näyttänyt ainakaan ikä painavan, sillä mies pysyi vaivattomasti itseään huomattavasti nuoremman jäsenistönsä vauhdissa. En tiedä, mikä ihme Puolan juomavedessä on, sillä niin voimakkaan kumeaa ulosantia Peterin kurkusta lähtee – hyvin samaan tapaan kuin esimerkiksi maanmieheltänsä Behemothin Nergalilta. Komeaa.

Jo parin vuoden takaisessa Jalometallissa bändi todisti, kuinka hienosti hitsaantunut kokoonpano on tällä hetkellä, ja tämä keikka vain vahvisti tuota kuvaa. Ainoastaan settilista oli sellainen, johon olisin toivonut vielä muutaman loistavan rallin lisää tai ainakin pari vaihdosta. Omat toiveet eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että tämä oli aivan loistava veto ja koko tapahtuman parhaita.

Mahtavuutta edusti myös festarin ansaitusti viimeinen esiintyjä Primordial, joka oli lavalla suuri, tunnelmallinen ja hallitseva itsensä. Ei irlantilaisyhtye aikaisempiin konsertointeihinsa mitään uutta kyennyt tuomaan, mutta erittäin väkevä yleismeno laulaja Nemtheangalla ja kumppaneilla yhä oli ja miksi ei olisi ollut. Onhan poppoo jo yli kaksi vuosikymmentä ehtinyt tahkoamaan ja harjaantumaan sarallaan.

Bändi paahtoi ja kypsytteli kappaleensa läpi ihailtavan lujalla ja saumattomalla tatsilla. Kelttiläisissä pagan black metal -tunnelmissa oli ilo leijua ja heilua. Veto oli välispiikkeineen kaikkineen hyvin saman oloinen kuin bändin aikaisemmat keikat, joissa olen ollut, mutta kylläpä vain jälleen tuli makeaa mahan täydeltä. Ainutlaatuisuus on tämän porukan valtti.

Settilistaankaan ei ollut tehty liikoja muutoksia. Klassikot kuultiin, ja itse koin keikan euforisimmat hetket mielestäni bändin parhaan levyn, To the Nameless Deadin veisuissa As Rome Burns ja keikan upeasti päättäneessä Empire Fallsissa. Tässä yhtyeessä on massiivisen upean äänitaiteen lisäksi hienoa se, kuinka paljon siinä on historiaa ja kulttuurillista painolastia mukana.

Tähän on hyvä taputella pitkä analyysi. Kiitän tapahtuman organisaatiota, esiintyjiä, leppoisia järjestysmiehiä ja naisia sekä pääasiassa asiallista metalliyleisöä. Hienot kinkerit olivat tänäkin vuonna. Seuraavaan kertaan!