Kunniakas lopetus – Black Sabbath viimeistä kertaa Suomessa

Black Sabbath – Kaisaniemen Puisto, Helsinki 7.7.2016

Tänä vuonna tuli 19 vuotta siitä, kun alkuperäinen Black Sabbath kasattiin uudelleen suuren kohun saattelemana. Kokoonpano ei saanut suurista odotuksista huolimatta aikaiseksi kuin yhden keskinkertaisen livelevyn, Reunionin, joka tosin sisälsi myös kaksi kokonaan uutta Black Sabbath -biisiä.

Moninaisten vaiheiden – sisältäen esimerkiksi Tony Iommin ja Geezer Butlerin yhdessä Ronnie James Dion ja Vinny Appicen kanssa perustaman Heaven and Hellin, Ozzyn pari keskinkertaista soololevyä sekä bändin jäsenten välisiä oikeudenkäyntejä – jälkeen bändi palasi yhteen vuonna 2013 ja julkaisi uransa viimeiseksi jääneen 13-albumin.

Levy ei ollut rehellisesti sanottuna ihan klassikkotasoa, mutta ei nyt aivan kelvotonkaan. Joka tapauksessa se oli suuri kaupallinen menestys ympäri maailman ja listaykkösenä Britanniassa 43 vuotta edellisen ykkössijan jälkeen – sen toi muuan Paranoid-albumi. Levyn ympärillä kohuttiin myös siksi, että sillä ei soittanut alkuperäinen rumpali Bill Ward. Sanasotaa käytiin puolin ja toisin, ja lopputuloksena oli, että Wardia ei nähty myöskään levyn kiertueella, jolla rumpalin paikkaa piti Ozzyn soolobändistä ja Ted Nugentista tuttu Tommy Clufetos.

Syksyllä 2014 Black Sabbath ilmoitti tekevänsä vielä yhden albumin, jota tulisi seuraamaan jäähyväiskiertue vuonna 2016. No, sentään toinen asioista toteutui, ja niinpä bändin viimeiseksi jäävä massiivinen The End -kiertue saapui viime viikolla myös Suomeen.

Kuten odotettua, lippujen kysyntä oli suurta, ja kaikki tarjolla olleet 20 000 lippua oli käytännössä loppuunmyyty hyvissä ajoin ennen keikkaa. Tapahtumaa mainostettiin nimellä Monsters of Rock, mikä hämmensi ainakin itseäni hieman. Nimi ja käytössä ollut logo olivat niin kovin tutun oloisia ja näköisiä kultaiselta 80-luvulta, jolloin teeman alla järjestettiin kiertueita Briteissä ja muuallakin Euroopassa.

Se, mikä noista ajoista on jäänyt mieleen, on toinen toistaan loistavammat bändikattaukset. Esimerkiksi vuonna 1988 Monsters of Rock piti sisällään sellaiset nimet kuin Iron Maiden, KISS, David Lee Roth, Guns N’ Roses, Helloween ja Megadeth. Tuohon verraten päivän kattaus oli melko vaatimaton, ainakin omaan makuuni. Amorphis, Rival Sons ja Opeth ovat sinänsä ihan hyviä bändejä, mutta tällaisen tapahtuman yhteydessä ne eivät yksinkertaisesti jaksaneet kiinnostaa pätkän vertaa. Ei niistä siis sen enempää.

Black Sabbath otti lavan haltuun tyylikkäästi kello 21.15 eli akateemisen vartin myöhässä. Tämä maestroille toki suotakoon. Keikan avauksena kuultiin aivan oikeaoppisesti bändin ensimmäisen levyn nimibiisi. Niille, jotka eivät tätä tiedä (heitäkin on), biisi on todella hidastempoinen, raskas ja samalla yksinkertainen teos, jollaisella kovin moni muu bändi tuskin avaisi keikkaansa. Mutta Sabbath on Sabbath, ja tämä biisi toimii jollain mystisen kiehtovalla tavalla aina, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta.

Paranoid-levyn Fairies Wear Boots ja harvemmin kuultu After Forever soitettiin seuraavina. Yleisö tykkäsi, ja oli hauska huomata, kuinka monenlaisia ihmisiä Sabbath oli onnistunut Kaisaniemeen houkuttelemaan. Paikalla oli kirjaimellisesti kaikenlaista väkeä ainakin viideltä eri vuosikymmeneltä, aina vauvasta vaariin ja bisnesmiehistä vähän heikommin elämässä pärjänneisiin. Oli hienoa nähdä, että Sabbath oli heille kaikille yhdistävä tekijä.

Settilistasta… Pieneksi yllätyksekseni keikalla ei kuultu yhtään 13-albumin biisiä, ja itse asiassa biisivalinnat noudattivat jo Reunion-levyltä tuttuja polkuja. Kahta kappaletta lukuun ottamatta keikalla soitettiin täsmälleen samat viisut kuin vuonna 1997. After Forever ja Hand of Doom olivat ainoat lisät 19 vuoden takaiseen settiin, josta oli puolestaan jätetty pois Sabbath Bloody Sabbath ja Spiral Architect. Ei kovin hyvä vaihto ainakaan minun mielestäni, vaikka olihan keikka toki nyt myös pari biisiä lyhempi.

Olisi olettanut, kun kyseessä on sentään bändin viimeinen kiertue, että settiin olisi haalittu enemmän myös harvemmin soitettuja helmiä. Missä oli oma kaikkien aikojen Sabbath-suosikkini Symptom of the Universe tai ylipäätään kaikki Sabotage-, Never Say Die- tai Techical Ecstacy -albumien biisit (kyllähän siellä kuultiin jälkimmäisen Dirty Women – pt. huom.)? Tältä osin keikka oli ainakin allekirjoittaneelle pienehkö pettymys.

Sabbath_2016_Ozzy

Kun puhutaan jo veteraani-ikäisistä muusikoista, monilla herää suuri kysymys, mikä on orkesterin päivän kunto. Tässä tapauksessa voin sanoa käsi sydämellä, että se oli oikein hyvä ja bändi oli nyt jopa huomattavasti pirteämpi kuin 2013. Ozzy Osbourne on monille se bändin tärkein jäsen, ja tällä kertaa herran esiintymisessä tai laulussa ei ollut suuremmin mitään valittamista. Ozzy on pian seitsemänkymppiseksi oikein hyvässä kunnossa, niin fyysisesti kuin muutoinkin.

Kaikki toimi, ja lavalla nähtiin kaikki vuosikymmenten saatossa tutuksi tulleet Ozzy-maneerit lepakkohyppyineen, vesitykkeineen ja ”God bless you!” -huutoineen. On huvittavaa, että eräs nimeltä mainitsematon valtamedia oli päättänyt tarttua juuri tuohon lauseeseen ja julisti omassa keikka-arviossaan raflaavaan tyyliin Ozzyn tulleen uskoon. Sanattomaksi vetää moinen hölmöily TAI pelkkä klikkienkalastelu…

Viime vuosina vakavista terveysongelmista kärsinyt Tony Iommi oli myös hyvässä iskussa. Muutosta aiempiin keikkoihin ei huomannut ulkoisesti mitenkään, ja miehen kitara sylki edelleen tehokkaasti tappavia klassikkoriffejä. Hymy irtosi myös vanhaan malliin, ja vaikuttikin, että miehellä oli lavalla kaikkien näiden vuosien jälkeenkin oikeasti mukavaa. Ilmeisesti suurin syy Sabbathin lopettamiseen on juuri Iommin terveydentila, joten siihenkin nähden keikka oli häneltä täyden kympin suoritus.

Sabbath_2016_Iommi

Myöskään Geezer Butler ei ole juuri muuttunut ulkoisesti viimeisen neljän vuosikymmenen aikana. Sormet käyvät yhä entiseen malliin, ja tukkakin heiluu – voiko mieheltä paljon enempää tässä kohtaa uraa vaatia.

On myös hyvä muistaa, että vaikka Tommy Clufetos ei ole bändin alkuperäinen jäsen, hän on silti tällä hetkellä Black Sabbathin rumpali. Tommy on paitsi erinomainen rumpali myös loistava showmies. Rehellisesti sanoen en oikein usko, että 75 prosenttia paikalla olleista edes ymmärsi/välitti, kuka rumpujen takana istui. Miehen ulkoinen habitus on jotain Jeesuksen ja 70-luvun Bill Wardin väliltä, ja se ei ollut kovinkaan negatiivinen asia. Jos minulta kysytään, katson mieluummin tämänkaltaisen Sabbath-keikan kunnon rumpalin kanssa kuin nykykuntoisen Bill Wardin kera.

Sabbath_2016_Geezer

Bändin käytössä olleet screenit olivat todella hyvät ja niitä osattiin hyödyntää tehokkaasti. Lukuisat liekkiefektit ja 70-lukulaiset, retro/”happo”-suodattimen läpi näytetyt livepätkät näyttivät visuaalisesti todella hienoilta. Näin isot screenit mahdollistivat samalla keikan sujuvan seuraamisen myös kauempaa. Efektit korvasivat tällä kertaa kokonaan oikeat pommit ja räjähteet, mutta en usko, että tämä on aiheuttanut reklamaatioita.

Mistä joku voisi vähän niuhottaa, saattaisivat olla alueen järjestelyt – reilu 20 minuutin jonotus olutpisteeseen tai 90 euron hintainen Sabbath-cd – mutta ne ovat pikkuasioita ne. Kaisaniemen puisto on keikkapaikkana ihan kelvollinen, varsinkin loistavien liikenneyhteyksiensä ansiosta. 20 000 ihmistä oli ehkä alueen kokoon nähden vähän liikaa, mutta siitä huolimatta kaikki peruspalvelut toimivat ihan hyvin.

Jos ja kun tämä jäi bändin viimeiseksi Suomen-keikaksi, voidaan sanoa, että lopetus oli oikein kunniakas. Kulunut ilmaus ”parempi lopettaa huipulla kuin liian myöhään” pitää Sabbathin kohdalla täysin paikkansa.

Päätoimittaja Riekin lyhykäisemmän näkemyksen keikasta voi lukaista tästä.