Ahkerasti Suomessa vieraileva Devin Townsend ja Project-kokoonpanonsa soittivat tällä kertaa kaksi keikkaa Suomessa. Seinäjoen Rytmikorjaamon perään oli vuorossa Helsingin The Circus, joka oli täynnä Kanadan ihmemiehen faneja.
Paikka oli kuitenkin vielä puolityhjä, kun ensimmäinen lämmittelyakti, Norjan Shining aloitti settinsä. Yhtye tuli sisään niin sanotulla suut auki hämmästyksestä -taktiikalla. Bändi paahtoi kakofonista suhinaa, pilinää ja pauketta hyvän tovin, ennen kuin se siirtyi varsinaiseen avauskappaleeseen The Madness and the Damage Done. Lyhyt setti oli esimerkillisen intensiivinen purkaus avant-garde metalia ja sen lisäksi yhtye näytti hyvältä mustissa ja istuvissa asuissaan. Shiningilla taisi myös olla illan parhaimmat ja erottuvimmat soundit.
Amerikkalainen Periphery ei ollut allekirjoittaneelle entuudestaan tuttu edes nimen tasolla ja yhtyeen ilmeinen suosio Suomessakin tuli yllätyksenä. Lavanedusta oli pakkautunut täyteen jo ennen yhtyeen settiä ja iso osa yleisöstä tunsi selvästikin hyvin yhtyeen tuotantoa. Mukana laulaminen ja innostunut liikehdintä oli huomattavaa. Hipsterijoukolta näyttäneen yhtyeen musiikki on rytmikkyyteen perustuvaa djentin ja teinimelodioiden yhdistelmää, joka toimi ihan mukiinmenevästi. Soundit olivat puuroiset ja siksi osa kolmen kitaristin soittamista kudelmista jäi kuulumattomiin.
Myös Devin Townsend Projectin keikkaa vaivasivat huonot soundit. Välillä Townsendin ja Dave Youngin kitarat olivat pelkkää yleistä surinaa ja rummut hallitsivat kokonaissoundia. Myös kosketinsoittimet oli miksattu häiritsevän alas. Lisäksi Townsend kertoi useaan otteeseen kärsivänsä flunssasta ja hänen lauluäänensä oli sen vuoksi heikossa kunnossa. Tämän huomasi varsinkin korkealta menevissä laulumelodioissa, joissa mestarin ääni petti useampaan otteeseen ja hän valitsikin useimmiten matalampia melodialinjoja.
Ääniongelmistakin huolimatta keikka oli varsin viihdyttävä kokemus. Jo alkupuolella soitettiin riemastuttavasti vuosien takaisia helmiä, kuten Namaste (Physicist, 2000) ja Night (Ocean Machine: Biomech, 1997), joista vanhan koulukunnan fanit näyttivät olevan innoissaan. Koko yleisö tuntui lähtevän kunnolla mukaan setin puolenvälin Rejoicen (Z², 2014) aikana. Perään tullut Addicted! (Addicted, 2009) jatkoi riemukulkua ja toinen Z²-kappale March of the Poozers sykähdytti jo pelkästään toimivalla taustavideollaan.
Itsearviointi ja rock-touhun mielekkyyden pohtiminen ovat kuuluneet pitkään Townsendin julkisuuskuvaan ja mies on onnistunut tekemään sitä mielekkäällä tavalla. Nytkin kuultiin parikin välispiikkiä aiheesta ja ne tuntuivat vilpittömiltä ja koskettivat sisällöllään. Rock on kokonaistaidetta, johon myös kaupallisuuden vaatimukset ovat sekoittuneet, mutta lopulta tärkeintä on itse musiikin tekeminen – kliseistä, mutta sen sanominen tuntui nyt oikealta ja aidolta.
Oikealta ja aidolta tuntui myös ”vale-encoreiden” aluksi mies ja kitara -periaatteella tulkittu Ih-ah! (Addicted, 2009), joka oli täynnä rakkautta ja lämpöä. Tällä kertaa Townsendin ääni kesti loppuosan korkeat nostot ja se innoitti yleisön suuriin suosionosoituksiin. Sen jälkeen soitettu päätösbiisi Kingdom (Physicist/Epicloud 2012) jyrähtikin sitten asianmukaisella voimalla ja raskaudella, ja ilta oli hyvä päättää siihen. Tapojensa mukaan Townsend kätteli vielä pitkään eturivin ihailijoita ja kokonaisuudesta jäi jälleen erittäin lämminhenkinen tunnelma. Devin ei petä.
Kuvagalleria: Devin Townsend Project, Periphery, Shining
