Teksti ja kuva: Kari Koskinen
Ajattaran keulahahmo Pasi ”Ruoja” Koskinen antaa vaikutelman kaverista, jonka kanssa ei tee mieli liiemmin jutustella. Lievästi mielenvikaiselta, arvaamattomalta ja vihaiselta vaimonhakkaajalta vaikuttava hahmo istuu kyllä mainiosti luotsaamansa Ajattaran keulille, sillä äkkiseltään melko tavanomaiselta vaikuttavan pinnan alle mahtuu aika omalaatuisia sävyjä. Tämä pätee paitsi Ajattaran keskitempoiseen ja raskaaseen black metal -junttaan, uskoakseni myös eräänlaisena arvoituksena pysyneen Ruojan persoonaan.
Ajankohtaan nähden yleisöä oli saapunut paikalle ihan kohtalaisesti. Keskiviikko ei ole Turussa se paras mahdollinen keikkapäivä, eikä yleisö tälläkään kertaa herännyt koomasta kuin paikoin, mutta tyhjälle salille Ruojan ei tarvinnut sanomaansa sylkeä. Reilun tunnin mittaisen setin aikana kuultiin melkoinen kasa bändin eri vaiheilta kasattuja hittejä, joista valtaosa sekoittui näin bändin uraa tarkemmin tuntemattomalta turhankin hyvin toisiinsa.
Keikan ensimmäinen kolmannes vietettiin kitaraongelmien ja säätämisen parissa, mutta tämä ei kokemukseen liiemmin vaikuttanut. Puoliummikon korviin melko tasapaksulta riffimereltä kuulostanut biisimateriaali sen sijaan oli jo kinkkisempi tapaus, sillä taustalaulajamimmien vierailuja ja aivan liian harvoin kuultuja melodisempia lauluosuuksia lukuun ottamatta keikan musiikillinen dynamiikka oli aika kapea. Biisit paremmin tunteva kaverini oli toisaalta tohkeissaan, joten Ajattaran ystävät taisivat saada haluamansa.
Henkilökohtaisesti keikan kaksi parasta hetkeä koettiin kahden uusimman levyn tiimoilta. En voinut sietää Noitumaan (2009) akustiseksi taivutettua ilmaisua, enkä myöskään levyä seurannutta kolinakeikkaa, mutta Noitumaalta poimittu ja nyt sähköisessä metallimuodossa esitetty Saatana palvoo meitä on aivan saatanan hyvä biisi. Kappaleen rakenne erosi ainakin näin esitettynä Ajattaran peruskaavasta selkeästi. Tuoreimman Murhat-levyn nopea avausraita Kunnes taivas meidät erottaa toimi myös eräänlaisena keitaana aavikolla, sillä kolmen keskitempovartin jälkeen koettu blast-rykäisy oli ehdottomasti paikallaan. Levyversiosta poiketen rumpali innostui polkemaan blastin kylkeen vielä reipasta tuplabassaria, joten kontrasti muutoin niin keskitempoisena pysyneeseen settilistaan oli melkoinen.
Tunnin mittainen vetäisy päättyi tavallaan kuin seinään. Noin puoli sekuntia viimeisten lauluosuuksien jälkeen Ruoja oli jo deletoinut itsensä lavalta. Liekö vaisuhko viikkoyleisö järsinyt välispiikit väliin jättäneen miehen mielialaa, mutta poistuminen jätti vaikutelman meininkiin kyllästyneestä pahansisuisesta taiteilijasta, joka janosi jo takahuoneesta löytyvää kulttuurihetkeä keskioluen parissa. Toisaalta Ruojan maaninen ja lievästi vihamielinen käytös istui hyvin yhteen Ajattaran yksioikoisen murhanhimon ja synkeän omalaatuisen imagon kanssa. Tiedä sitten mikä asianlaita oikeasti on, mutta keikan päätteeksi kuultu outro tavallaan kruunasi lavalta henkineen tunnelman. Saatanalliseen messuamiseen ja ilmeisesti Anton LaVeyn arsenaalista otettuun manailuun päättynyt outro jatkui ja jatkui ja jatkui ja jatkui, eikä encorea palkinnokseen odottanutta yleisönosaa palkittu koskaan.
Illan aikana kuultiin myös paria lämppäriä, joista turkulainen Urgamla jäi tyystin kokematta. Noita sen sijaan tuli osittain nähtyä, ja yhtye onnistui tekemään lyhyessä ajassa hyvän vaikutuksen. Kahden matalia taajuuksia rouhivan kontrabasson, perkussioiden ja erittäin voimakasäänisen naislaulajan muodostama ryhmä loitsui ilmoille pahantahtoista, omituista, mielenkiintoista ja mielipuoliselta kuulostavaa biisikirousta.