Nostalgia on ihanaa. Olen valmis myöntämään tämän pian 37 vuoden kokemuksella. Menneessä on helppo elää ja ennen kaikki oli paremmin. Eikö?
Eipä välttämättä. Kun mennyt tuodaan nykyisyyteen riittävällä puhdilla, koko aikakäsitys menettää merkityksensä.
Kas, näppikselleni virtasi juuri ajatuksen teno.
Ollaanpa ihan Matti vaan. Sillä on tätä kirjoittaessa kankkunen ja nakeltuja niskoja pakottaa. Ihan tässä ajassa, vaikka tunne on kuin kaksikymppisellä. Samat rallitkin jyystävät päätä.
Siitä on kohta 17 vuotta, kun Amorphis julkaisi kakkoslevynsä Tales from the Thousand Lakesin. Pojankoltiaisten mestarillinen levytys ei ole menettänyt hohdostaan säiettäkään vuosien saatossa, päinvastoin.
En tarvitse uusia versioita Talesin kappaleista, enkä ole vieläkään uskaltanut kuunnella niillä täytettyä uusiolevyä. Livenä aaltojen kaiku on aivan toinen. Kalevalametallistien nostalgiantäyteisissä 20-vuotisjuhlissa on auvoisa olla.
Neljättä Amo-levyään keväällä julkaiseva Tomi Joutsen on bändin keuloilla kuin olisi ollut aina. Mussoliniin näemmä hurahtanut ex-kurkku Koskinen käy vierailemassa ja osoittaa olevansa huomattavasti oikeammalla nokalla Ajattarassa. Ei vain lähde nyt, koko bändikemia katoaa.
Lainekin vierailee. Ja Mårtenson, Kasari, Rantalakin. Jopa Ahlroth basson varressa. Ilmassa on kuolemanjuhlan tuntua. Pää heiluu, kalja tippuu. Siellä täällä. Omaani pidempi vierustukka piiskaa naamaa. Joutsenen letti raippaa vain ilmaa – onneksi, muuten tulisi haavoja.
Tales soi, Karelian soi, Elegy soi. Kovuus soi. Jumalauta mitä biisejä! Tällaisia ei enää tule, vaikka toivon hartaasti toista. Tehkää jotain!
Kaksikymppinen Amorphis on elämänsä soittovedossa. Menneet on encore-osuuden myötä muisteltu, takki samaan aikaan auki ja tyhjä.
Vuosi vaihtuu pian. Laineet vain liplattavat.
Teksti ja kuva: Matti Riekki