Näin kolmekymmentä vuotta Venomin päänavaavien levytysten jälkeen unohtuu helposti, että black metal oli alkujaan äärimmäinen taiteenmuoto niin musiikissa kuin aihepiireissä. Sittemmin musiikkityyliä on revitty moneen suuntaan: niin ammattimaisempaan, poliittisempaan, rujompaan kuin pliisumpaankin. Nosturin maaliskuisessa perjantai-illassa esiintyi neljä yhtyettä, joilla kaikilla on vahvasti poikkeava näkökulma tähän epäpyhään alakulttuuriin. Jos tästä yhtyenelikosta haluaa eräänlaisena pahan asianajajana hakea yhteistä piirrettä, sellaista ei löydä tukeutumatta kohtuullisen hämäriin abstraktioihin black metalin ”kehittämisestä” tai ”eteenpäin viemisestä”. Se kertoo jotain musiikkityylin moninaistumisesta.
Pääkaupunkiseudun Ride for Revenge oli illan esiintyjistä se, jonka musiikissa regressio kuului tanakimmin. Jostakin Hellhammerin ja Beheritin mustan alkuliman vatkaamoista dynamonsa hakeva yhtye asetti jo No Saviour No Returnilla tahmaisen mutta niin jylhiä tuntemuksia herättävän jyrnimisensä jengoilleen. Voimakkaasti alataajuuksinen, sakea pörinä oli täynnä häkellyttävää groovea ja helppoutta, joka ajoi kuin ajoikin nykyisin niin rienattuun transsinomaiseen tilaan. Yleisöä alistettiin erinomaisen jykevällä soundimaailmalla, jossa rummut soivat isosti, kolmikielisestä bassosta tiristettiin viheliäistä feedbackia ja kitara soi ihailtavan rumasti.
Lavalta lauluosuuksiensa välissä pois rampanneen vokalistin Black Goat Gravedesecratorin varsin perinteinen black metal -rääky oli ainoa tekijä, jossa yhtye olisi voinut pystyä muhevampaan, rytmillisesti tarkemmin artikuloituun ulosantiin. Munattomaksi artistin performanssi ei kuitenkaan jäänyt, setin loppupuolella kun kauhaistiin nahkahousuista sukuelinkin ulkomaailmaa katsomaan – alkukantainen veto sopi alkukantaiseen musiikkiin. Orkesterin kokeellisempi puoli näyttäytyi keikan keskivaiheilla käskyvallan ottaneissa noisemaisissa slow motion -räjähtelyissä, jotka istuivat saumattomasti yksiin metallisemman annin kanssa.
Vaikka soittoaika oli lyhyt, viisi biisiä kattanut setti oli Ride for Revengen kohtuullisen suoraviivaiselle musiikille tällä dramaturgialla milteipä ihanteellinen mitta. Tulkoon sanotuksi sekin, että liveympäristö ylipäätään on yhtyeelle levykokemusta korottava kanava: vasta kun kokee bändin lauteilla, voi sanoa ymmärtävänsä primitiivisen musiikkinsa kaikkia funktioita.
Ride for Revengen jälkeen oman puolituntisensa sai toinen pääkaupunkilaisyhtye, Spiderpact. Se oli samalla illan yhtyeistä materiaalissaan kauimpana mustan metallin päävirtauksista. Avantgardistisesta metallista ja etenkin sen norjalaisesta juonteesta musiikkiinsa paljon onkinut yhtye ei onnistunut lavalla samalla tavalla kuin muutaman vuoden takaisella esikois-ep:llään Goatspeed into Magenta Vacuum. Soundit jäivät sekaviksi, kun kolme kitaraa puhui päällekkäin, ja moniosaisista biiseistäkin puuttui pitkä pätkä punaista lankaa. Äänikuvassa tilaa vei turhan paljon vireongelmainen, vahvasti kaiutettu puhdas laulu.
Erityisellä harmilla laitoin merkille, että ep:ltä tuttujen Haunebu Jugendin ja Stormclad into Nihilin osia oli muunneltu levyversioista niin, että niitä ei tahtonut informaatiotulvassa yksinkertaisesti edes tunnistaa. Osia hidastettiin ja suoriin komppeihin ympättiin nopeita välikkeitä, kun jälkikäteen ajateltuna biisien suoraviivaistaminen ja karsiminen olisi ollut livetilanteessa oikeampi ratkaisu. Streamlainauksen kautta lähestymällä viisuista olisi luultavasti saanut tuplamäärän huomattavasti paremmin livetilanteeseen sopivia vetoja. Uusissa biiseissä pakkaa hämmennettiin entisestään mielestäni täysin tarpeettomilla black metal -korinoilla ja äärimetalliin kallellaan olevilla soitannollisilla viitteillä. Biiseihin ja niiden lomaan sirotellut samplet ja erikoisefektit toivat keikkaan onneksi yhtenäisempää virtaa.
Niin arvostettavaa kuin uusien ulottuvuuksien avaaminen musiikissa parhaimmillaan onkin, Spiderpactin kohdalla arvaamattomuus kääntyi itseään vastaan. Jatkossa yhtyeen soisi saavan sovituksensa istumaan paremmin lavarealiteetteihin tai tyytyvän kehittämään itseään studio-oloissa, missä potentiaalia on jo esitetty.
Enochian Crescent tunnetaan sekin monipuolisesta black metalista, mutta ennen kaikkea yhtye on koetellut rajoja visuaalisuuden parissa. Nosturin illassa kuultiin kappaleita etunenässä viimevuotiselta Omega Nefilim -ep:ltä ja sitä edeltäneeltä Black Churchilta. Poikkeuksellisen keikasta teki toisaalta se, että mukana oli myös kaksi uutta kappaletta, Tuhkaa ja Käärmeen polulla. Ne eivät ainakaan ensi kuulemalta tuntuneet poikkeavan suuresti bändin edellisten levytysten tyylistä. Enochian Crescentin soittotaito ja -varmuus on niin korkealla tasolla, että tämänkertainen keikka ei tarjonnut pettymyksiä jos kohta ei musiikillisia irtiottojakaan. Herkkä vaihde laitettiin silmään Grey Skinin ja Thousand Shadowsin muodossa, rokkihittimäinen Lyijysiipi toi yleisöön viljalti eloa ja Hendekagrammaton sekä Mato musta maanalainen korostivat yhtyeen rankempaa tärinää.
Myös yhtyeen visuaalinen performanssi sisälsi usein EC-keikoilla nähtyjä elementtejä. Yleisö ja järjestysmiehet saivat osakseen siansydämistä, Wrath rankoi rintakehäänsä saksilla ja Hervannan oma Wrath Matti Multanen jatkoi illan munarikkaan itseilmaisun teemaa alaosattomissa krusifiksi jalkojen välissä roikkuen.
Ehkä kyse on siitä, että Enochian Crescent on tullut nähtyä lavalla useammankin kerran viime aikoina, mutta tämänkertainen keikka ei uusista kappaleista huolimatta tarjonnut suuren suurta täyttymystä. Odotellaan uutta levyä ja katsotaan asiaa uudestaan
Jos Enochian Crescent on muuttunut aavistuksen arkiseksi, illan päätti monin verroin harvinaisempi vieras, ensiesiintymiselleen Suomeen saapunut Dødheimsgard. Norjalaisyhtye on Spiderpactin tavoin soveltanut musiikissaan avantgardistisia sävyjä, huomattavimmin loistavalla 666 International -levyllään (1999). Ilmassa roikkuikin kevyt pelko siitä, että DHG ei pystyisi toisintamaan musiikkiaan tarpeeksi jäntevästi elävänä.
Pelko osoittautui nopeasti turhaksi. Yhtyeen äänimaisema oli metallisen jykevä ja selkeä. Ammattimiehet pitivät osaavalla yhteensoitolla biisit kasassa, ja kokeelliset elementit jäivät kenties viisaasti paitsioon. Kitarat soivat kirkkaasti ja muutkin instrumentit erottuivat vaivatta toisistaan. Ammattimaisen ja puhtoisen äänimaiseman haittapuoli oli, että tuoreen rumpumiehen Terghlin jättimäinen kioski oli trigattu turhan napsuvaksi. Rummut hyökyivät nopeammissa ja teknisemmissä kohdissa ikävästi muun musiikin päälle. Äänimaailma ei myöskään aina sopinut vanhempien kappaleiden tyylipuhtaaseen toteuttamiseen. Esimerkiksi Traces of Reality menetti suuren osan vimmaisesta mystisyydestään, kun kitaroissa ei ollut oikeanlaista säröisyyttä ja soundissa muutenkin usvaisempaa otetta
Dødheimsgard esitti kappaleita niin vanhojen kuin uudempien fanien riemuksi koko tuotantonsa leveydeltä, aina Kronet til konge -esikoisesta (1995) nelisen vuotta sitten ilmestyneeseen Supervillain Outcastiin. Vaikka äänimaailma tuntui hieman väärältä black metaliin kiinnittyvän vanhan aineiston kohdalla, oli muun muassa Monumental Possessionilta (1996) poimituissa kappaleissa silti tietynlaista kirkasta, hakkaavaa jytyä.
Parhaiten soundi toimi 666 Internationalin rienaavalla groovella varustetussa Ion Stormissa ja Sonar Blississä. Niissäkin fragmentaarista, teknologista otetta oli karsittu metallisten painotusten tieltä, mutta se ei häirinnyt niin paljon kuin olisi saattanut olettaa. Enemmänkin kappaleita levyltä olisi voinut soittaa – esimerkiksi yhtyeen parhaisiin kappaleisiin lukeutuva Shiva Interfere olisi sopinut enemmän kuin loistavasti koko setin päätökseksi. Toisaalta mainiota oli huomata, että puisevan kliinisellä soundimaailmalla varustetulta Supervillain Outcastilta poimitut kappaleet 21st Century Devil ja Apocalypticism etunenässä heräsivät livenä jonkinmoiseen eloon, etenkin kun nämä kappaleet muodostivat tulevan täyspitkän viisujen poissa ollessa setin selkärangan.
Supervillainilla solistin tehtäviin astunut Kvohst täytti mainiosti Aldrahnin saappaat vanhemmissa kappaleissa. Jopa brittimiekkosen ääntäminen tuntui norjankielisissä kappaleissa Å Slakte Gud ja Kronet Til Konge sujuvan ilman suurempia foneettisia häiriötekijöitä. Watainin Erikiä joiltakin eleiltään muistuttanut laulaja oli yhtyeen liikkuvainen, lähes kaiken huomion kerännyt valovoima. Uudemmissa kappaleissa hän pääsi osoittamaan äänialansa kuulaanpuhtaasta ilmaisusta repivään mörinään ja kärinään yltävän tyylillisen laajuuden, jota maustoi yleisöä mukaan kannustavilla välihuudahduksilla. Yhtyeen muut jäsenet eivät esiintyjinä kummempia tarjonneet, basisti Clandestine ja osuvasti nimetty kakkoskitaristi Blargh vaikuttivat lähinnä pystyynkuolleilta marioneteilta, missä oli toisaalta omaa epäinhimillistä viehätystäänkin.
Yhtyeen kitaramestari Vicotnik keskittyi komppaamaan Kvohstia kakkoslaulussa ja irrottamaan ihanan kieroja kuvioita kitarastaan. Näistä hienoin pääsi yllättämään pahiten. Keikan loppupuolella kuultiin herrasmiehen jo 1990-luvun alun Manes-aikoina kierrättämää melodiaa lyhyenä otantana Ved Buens Enden kappaleesta Remembrance of Things Pastista. Kvohstin tulkitsema ja Vicotnikin säestämä kaunis suvantokohta aiheutti täysin tyhjästä tullessaan melkoiset kylmänväreet.
Vaikka Dødheimsgard hoiti hommansa ammattilaisin elkein, kylmä ja terävä soundimaailma vei pontta etenkin vanhan tuotannon purevuudesta. Näinpä illan väkevimmäksi tulkinnaksi black metalin ulottuvuuksista jäikin hieman yllättäen Ride for Revengen kaikkein perinteisin ja alkuvoimaisin otanta. Tästä ei tietystikään pidä päätellä, että black metal olisi kehitysvoimaisena tyylilajina kuollut ja kuohittu organismi.
Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Pia Sundström