Finnish Metal Expo, jonka ympärille on kasvanut kokonainen Helsinki Metal Meeting, messuiltiin nyt jo kahdeksannen kerran. Tapahtuman tunnelmaa on tullut kehuttua ennenkin, mutta kehutaan nyt taas.
Messuilla vallitsee välitön, koko metalliväen samalle tasolle asettava rentous. Yleisö, bisnesväki ja artistit liikkuvat alueella sulassa sovussa, tasaveroisina ihmisinä. Positiivista fiilistä vahvistaa se, että kaikki tuntuvat jatkuvasti tapaavan messuilla vanhoja kavereita, joita eivät ole pitkään aikaan nähneet.
Tuskan ständillä nähtiin perjantaina myös hieno hyväntekeväisyystempaus. 16-vuotias bassotaituri Johannes Haahti Vaskivuoren musiikkilukiosta sai Elmu-säätiöltä lahjoituksena ESP-basson vahvistimen ja säröpedaalin kera. Yhteistyökumppanina stipendissä oli Musamaailma.
– Elmu-säätiöllä on soittimia, joita se lahjoittaa lahjakkaille muusikoille jotka niitä tarvitsevat. Vähän samaan tapaan kuin pankeilla on Stradivarius-viuluja, Jouni Markkanen Elmu-säätiön hallituksesta myhäili.
Myös muun muassa Somnium-stipendiä jakava säätiö teki instrumenttilahjoituksen nyt kolmatta kertaa. Toissa vuonna lahjoitus meni Kaustisen musiikkilukioon, ja viime vuonna Keravan vankila sai täyden bändibacklinen.
Haahti oli Tuskan ständillä yhtä hymyä tuliterän instrumenttinsa kanssa.
– Kyllä tämä aika yllätyksenä tuli. Musiikinopettaja pyysi laittamaan hakemuksen matkaan ja soitti myöhemmin, että nyt lykästi, hän kertoi.
Kolmatta vuotta bassoa soittava Haahti luonnehti saamaansa bassoa mahtavasoundiseksi. Soitin tulee kovaan käyttöön, sillä nuori mies soittaa paitsi koulussa ja Pop & Jazz Konservatoriossa, myös muun muassa Failed Radio Broadcast -bändissä.
– Se on sellaista helppoa kuunneltavaa, rokihtavaa poppia. Opiskelussa ja vapaa-ajalla tulee soiteltua vähän haastavampaa kamaa, jazzia ja muuta.
Inferno onnittelee lahjoituksesta ja toivottaa lykkyä tykö muusikonuralle.
Perjantai
Salissa esiintyvät bändit ovat yleisön näkökulmasta FME:n olennaisin lenkki. Liekö tänä vuonna ollut asteen tai pari edellisiä heikompi esiintyjäkattaus, sillä sekä perjantaina että lauantaina tuntui, ettei väkeä ollut missään vaiheessa tungokseksi asti.
Perjantaina pääsin muilta velvollisuuksiltani paikalle vasta Zeroscapen (lue haastis tästä) aikaan, ja kanadalainen ragga-metal viritteli fiiliksen heti kohdalleen. Simppeliä ja rytmikästä riffittelyä, jota mäiskittiin menemään energisesti ja ennakkoluulottomasti. Esitys ei nostattanut yleisössä valtavaa innostusta, mutta ainakin minulta tällainen oman tien kulkija saa hyväksynnän ja kunnioituksen.
Sveitsiläisen Dreamshaden määritelmäksi oli käsiohjelmaan painettu melodinen death metal. Ilmeisesti termiä voi yhä tämän sortin musiikista käyttää, vaikka välillä kyllä teki mieli kysyä, missä se death metal on.
Bändin keikka oli göteborgilaisista aineksista keitetty, vahvasti jenkkiläisin maustein ryyditetty melko kevyt soppa. Soittotaitoa löytyy yli oman tarpeen ja melodiatajukin on hahmollaan, mutta biisit poukkoilivat päämäärättömästi sinne tänne ja tuntuivat olevan toistensa kopioita.
No, nuori porukka, parempi ettei nyt vielä lopullisesti teilata. Asennetta ja remuamista lavalla kyllä näkyi, siitä pisteet.
MyGrain sivakoi hiukan samoja latuja kuin Dreamshade, mutta huomattavasti paremmilla voiteilla. Bändin salainen ase on, että se ei häpeile tarttuvuutta vaan päinvastoin alleviivaa sitä röyhkeästi.
Laakista kaaliin tarttuvat kertosäkeet takaavat, että biisit jäävät mieleen. Kertsien melodiajuhlien vastapainoksi tulitetaan nopeaa ja taitavaa riffittelyä, jossa on rutkasti kokemuksen marinoimaa näkemystä.
MyGrain on hyvin sympaattinen bändi, jolle toivoisi hyviä asioita tapahtuvaksi. Ja miksi niitä ei tapahtuisi, onhan esimerkiksi laulaja Tommy aivan maailmanluokan kyky.
Jos Dreamshade sai kyselemään death metalin perään, For the Imperiumista tuli hetkittäin mieleen, onko tämä nyt metallia ollenkaan. Jostakin hardcoren syövereistä musiikkinsa muotoillut bändi oli kuitenkin lopulta sen verran aggressiivinen tapaus, että paikka metallitapahtumassa oli oikeutettu.
Tämäkään porukka ei pelkää olla pop, kun biisissä tullaan kertosäkeeseen. Se on hieno piirre. FtI:ssä on potentiaalia levy-yhtiöiden kuolaamaan crossover-suosioon, joten debyyttiä odotellaan mielenkiinnolla.
Lauantain kiinnostavin esiintyjä oli taatusti Triptykon. Bändi teki kuulemma viime vuoden Jalometallissa unohtumattoman vaikutuksen.
Kun Tom G. Warrior ja kumppanit marssivat lavalle, karisma oli kohdallaan, mutta soundi ei. Kaapelitehtaan äärimmäisen haasteellinen akustiikka näytti taas huonoimmat puolensa.
Bändin raskaus ja vaikuttavuus perustuu jyrisevään kitara- ja bassovalliin, josta ei nyt ollut tietoakaan. Yhtye teki kaikkensa ja näytti juuri siltä miltä pitikin, mutta kun yleisöön kuului melkein pelkästään rumpujen jyly, ei esityksestä saanut hirveästi irti.
Soundit eivät ehkä ratkaise sitä, onko keikka hyvä tai huono, mutta huonot soundit leikkaavat hyvän keikan tehosta 70 prosenttia pois. Se on vähän kuin katsoisi teatteriesitystä teollisuusmuovin läpi. Idea käy selväksi, mutta kaikki nyanssit ja yksityiskohdat jäävät armotta pimentoon.
Triptykonin tapauksessa tilanne onneksi parani keikan loppua kohden. Yhtye tarjoili settilistassa muun muassa Hellhammerin Messiah-biisin, jota faniyleisö arvosti suuresti.
Toivottavasti näen bändin vielä paremmissa olosuhteissa. Tuoreessa muistissa on sentään Celtic Frostin mahtava keikka Tavastialla vuonna 2007. Se räjäytti pään ja jätti täysin sanattomaksi.
Sen verran tehokasta Triptykonin synkistely oli, että täysin metallin toista laitaa edustava Symfonia tuntui edustavan kokonaan toista universumia.
Power metalia odotettiin ja sitä saatiin. Superkokoonpano veivasi niin uusia biisejä kuin vanhoja Stratovarius-klassikoitakin asiaankuuluvan hyväntuulisesti ja virtuoosimaisesti. Itse päämies Tolkki katkaisi pitkän keikkataukonsa ja nautti esiintymisestä selvästi. Mies rikkoi kitaransakin, ”koska se on niin kivaa”.
Soittotaidon puutteesta tätä porukkaa ei pääse syyttämään. Matos, Kainulainen, Härkin, Tolkki. Montakohan keikkaa näillä miehillä on yhteensä takanaan? Myös viime hetkellä rumpali Uli Kuschia tuuraamaan hankittu Alex Landenburg oli näyttävästi tehtäviensä tasalla.
Symfonia keräsi kiinnostunutta yleisöä lavan eteen siinä määrin, että debyyttilevy In Paradisumista kannattaa ottaa isohko painos.
Illan päätteeksi saatiin vielä aimo annos ruotsalaista osaamista. Sabaton rykäisi keikkansa käyntiin kunnon meiningillä. Pyrotekniikka ja avausbiisi Ghost Division saivat yleisön heti puolelleen. Tämän huomasi myös laulaja Joakim Brodén, jonka hymy nousi peililasien takana toistuvasti korviin saakka. Bändi myös modifioi taustalakanansa maamme lipun väreihin, mikä oli hyvä oivallus.
Ruotsista ja sodasta on vitsailtu sen verran paljon, etten siihen nyt tässä ryhdy. Tämä ruotsalainen sotakone jyskyttää eteenpäin tyylikkäästi ja määrätietoisesti. Toivottavasti bändi saadaan maahamme pian uudestaan.
Lauantai
Saavuin paikalle parahiksi kuulemaan, kuinka Turmiön Kätilöt sai yleisönsä huutamaan ”minä olen saatanan hölmö”. Yksinkertaista mutta toimivaa. Ehdin nähdä vain keikan viimeisen biisin, ja sen perusteella meininki vaikutti hurtilta ja hauskalta, kuten aina.
Ruotsalainen Corroded oli ennakkoon tuntemattomin bändi koko tapahtumassa. Bändin olemus toi mieleen kotimaisen When the Empire Fallsin, mutta musiikiltaan porukka paini vähän eri sarjassa. Corrodedin painavat, groovaavat riffit ja raspilaulu toimivat hienosti, mutta biisit eivät ikävä kyllä jääneet mieleen. Jostakin syystä toivon silti näkeväni yhtyeen uudestaan joskus. Jonkinlaista lupausta räimeessä oli.
The Man-Eating Tree jäi haastattelujen vuoksi väliin. Harmi, sillä haluaisin antaa bändille mahdollisuuden Metalheim Festivalissa kokemani pettymyksen jälkeen (lue raportti tästä). Eiköhän se mahdollisuus vielä tule.
Century Median Suomi Metal Star -kisa kisailtiin lauantai-iltapäivällä Valssaamon pikkulavalla. Voiton vei turkulainen Oddland haastavalla ja taidokkaalla raskastelullaan. Bändistä tulee nyt levyttävä artisti Century Medialle, joten onnittelut!
Finnish Metal Awardsien jälkeen lavan valtasi Battle Beast. Näin bändin Helvation Festivalissa viimeksi, ja aika samoin asein se hyökkäsi nytkin. Erinomaisesti 1980-luvun opetukset sisäistänyt yhtye on viihdyttävä ja vauhdikas, eikä melodiatajussakaan ole moittimista. Ihan meikäläisen kauraa tämä ei ole, mutta hyvin ja antaumuksellisesti tehty laadukas musiikki ansaitsee aina kunnioitusta.
Kvelertak (lue haastis tästä) oli varmasti monelle koko FME:n odotetuin bändi. Norjalainen rymyryhmä vyöryttikin lavalta melkoisen keikan. Bändi mesosi kaaoksen rajamailla, vallitteli kolmella surinakitaralla ja osoitti, että se aikoo vallata tämän maan. Kvelertakhan on tulossa vielä tänä vuonna ainakin kolme kertaa Suomeen.
Bändin spontaanius viehätti. Mikkiständit kaatuilivat ja piuhat irtoilivat, kun miehet toikkaroivat pitkin lavaa. Tällaista aitoutta tapaa harvoin. Toivottavasti bändi säilyttää sen, kun kokemusta kertyy.
Pisteet norjalaisille. Yleisössäkin oli muuten varauduttu keikkaan, sillä Norjan liput heiluivat läpi koko esityksen.
Accept on tietyllä tavalla maailman saksalaisin bändi, ja nimenomaan positiivisella tavalla. Kaljun Wolf Hoffmannin lavaelehdintää ja huomattavan skarppia soittoa seuratessa tuli taottua nyrkkiä ilmaan kuin huomaamatta.
Yleisöstä näki, että nimenomaan Acceptia oli saavuttu katsomaan vähän kauempaakin. Yhteishoilaus irtosi hienosti.
Kävin itsekin läpi intensiivisen Accept-vaiheen teinivuosina, ja niinpä oli siistiä nähdä, että bändi elää uutta nousukautta. Mark Tornillo hoitaa laulajantontin niin väkevästi, että tuskin kellään on valittamista. Ainakaan minulla ei tullut Udoa ikävä.
Peter Baltesin ja Hoffmannin kaksintaistelut ja Baltesin pitkä bassosooloilu olivat kyllä hauskoja, mutta väkisin tuli mieleen, että bändin pitkästä diskografiasta olisi löytynyt hittejä nekin hetket täyttämään.
Breaker, Burning, Son of a Bitch, Fast as a Shark, Metal Heart, Up To the Limit ja tietenkin Balls to the Wall olivat ne hienoimmat hetket. Uudet biisit eivät olleet minulle tuttuja, mutta nekin näkyivät yleisöön uppoavan.
Teutonihyökkäyksen jälkeen jätin Kaapelitehtaan väsyneenä mutta onnellisena. Ruotsalainen Ghost olisi ollut vielä jäljellä, mutta säästetään se ensi kesän Tuskaan.
Teksti: Vilho Rajala Kuvat: Heidi & Markus Paajala (livekuvat) ja Denis Goria
FME:n artistikommentteja ja muuta sälää 25.3. ilmestyvässä Infernossa.