Live: In Flames, Ghoul Patrol – Pakkahuone, Tampere, 28.4.2012

06.05.2012

Teksti: Vilho Rajala Kuvat: Jussi Kilponen

Ainakin yllekirjoittaneelle oli melkoinen yllätys, että Suomessa tämän tästä ramppaava In Flames myi Pakkahuoneen loppuun monta kuukautta ennen keikkaa. Metallipiireissä enemmän tai vähemmän sylkykupin asemaan luisunut Göteborgin suuruus on siis tehnyt jotain oikein.

Viime vuosien livehavainnot yhtyeestä eivät antaneet aihetta muuhun kuin skeptisyyteen. Toisaalta viimevuotinen Sounds of a Playground Fading -levy oli sikäli onnistunut teos, että sillä bändi tuntuu vihdoin olevan sinut sen faktan kanssa, että se ei enää soita erityisen rankkaa musiikkia.

Lämmittelemässä oli helsinkiläinen Ghoul Patrol, jonka näin viimeksi teknisten ongelmien vaivaamana FME:ssä. Nyt ongelmia ei ollut, mutta soundi kylläkin vähän suttuinen. Bändissä on pitelemätöntä energiaa ja miellyttävää bensankatkua, mutta ehkä rahkeet eivät vielä aivan riitä täyttämään Pakkahuoneen lavaa.

Ehdottomasti peukku ylös bändille silti. Viime vuonna ilmestynyt debyytti on mainio levy.

Pääasia eli In Flames rykäisi keikan käyntiin Colonyn (1999) reippaalla avausraidalla Embody the Invisiblellä. Ei paskempi startti. Soundi vaikutti kirkkaalta ja tasapainoiselta, mutta pian paljastui, että rumpupuolella erottelevuutta ei kyllä ollut nimeksikään. Daniel Svenssonin fillit eivät kuuluneet kunnolla. Harmi, sillä ukon työskentelyä olisi ollut hauska seurata.

Kyllä In Flamesilla hyviä biisejä riittää, siitä ei pääse mihinkään. Yhtye löi kolmantena tiskiin kertosäebiisien kertosäebiisin eli Triggerin. Ja Pakkahuonehan lauloi.

Yleisö oli muuten huomiotaherättävän liekeissä koko keikan ajan. Lauantai-illan huumalla lienee osuutta asiaan, mutta silti. Minusta tuntui, että bändi soitteli biisejään vähän liiankin rennosti ja jotenkin ulkokohtaisesti, mutta voiko täysi salillinen ihmisiä olla väärässä? Vai olisiko vika sittenkin minussa?

Tässä palataan taas rockjournalismin peruskysymyksiin. Mikä minä olen tässä arvostelemaan, jos kerran homma yleisön mielestä toimii.

Sanotaan nyt silti, että In Flames ei hyvällä tahdollakaan ole nykyään erityisen intensiivinen tai energinen livebändi. Tämän keikan bändi hoiti itsevarmasti ja rennosti, vailla mitään tarvetta näyttää tai todistaa mitään. Rutiinilla.

Björn Gelotten olemus kiteytti sen, mitä ajan takaa. Ukko soitti kitaraa ja heilui vähän, mutta ei todellakaan näyttänyt siltä, että antaisi kaikkensa.

Marmatus jatkuu. En ymmärrä, miksi Anders Fridénin piti keikan loppua kohden alkaa pitää viiden minuutin välispiikkejä. Kaikenlaiset fanit lavalle -kuviot ovat tietysti ihan siistejä, mutta joku kohtuus pitäisi olla. Musiikki tässä on kuitenkin pääasia. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, pisteet nimittäin Fridénille Clutch-paidasta.

Siitä musiikista vielä. In Flamesin kirkkaimmat sävellykset ovat todella hyviä, siitä ei pääse mihinkään. Joku Only for the Weak saa aina vain ihokarvat pystyyn, mutta en ole koskaan käsittänyt, miten esimerkiksi The Quiet Place on muka hyvä biisi.

On vaikea uskoa, että minulle tulee mitään tarvetta nähdä tätä bändiä enää livenä. Mutta toisaalta, oudompiakin asioita on tapahtunut.

Lisää luettavaa