Sääliksi kävi puolityhjää tai lämmittelybändien aikana peräti tyhjää Turun Klubia mittaillessa. Musiikillisesti tarjolla oli suhteellisen viihdyttävä paketti thrashia ja kelttimelodioita, mutta alimitoitettu mainostus ja ehkäpä myös hivenen ylihintaiset liput söivät yleisömäärää ikävästi.
Helsingissä homma meni osittain munilleen päällekkäisten keikkatapahtumien johdosta, joten toivottavasti saivat paikattua vajetta edes viimeisenä vuorossa olleen Tampereen voimin. Kyllähän nämä bändit olisivat parempaa sukseeta ansainneet.
Illan aloittanut saksalainen Final Deprivation paikkasi syystä tai toisesta paketista pois jäänyttä Debaucherya. Yhtyeen groovaava thrash/death käsitti yllättävän tiukkaa riffittelyä, ja parhaimmillaan mättö rullasi mukavalla otteella. Yksitoikkoiset rähinälaulut ja biiseihin ahdetut laiskanpulleat jurnutuskohdat tappoivat kokonaisuutta, mutta yksittäisiä hyviä kohtia oli runsaasti. Kaikkiaan vetäisy oli monellakin tavalla aika standardi ja yhden pitkäsoiton julkaissut bändi on näillä tienoilla täysi tuntemattomuus, mutta keikan jaksoi seurata sen kummemmin tylsistymättä.
Niin ikään saksalainen Suidakra sen sijaan on aika hassu tapaus. Ryhmä on pyöräyttänyt liki kaksi vuosikymmentä kestäneen uransa aikana peräti kymmenen pitkäsoittoa, mutta Suomessa bändistä ei välitä juuri kukaan. Porukan esiintyminen ja ammattitaitoisesti räimitty melodinen ja folk-vaikutteinen black/heavy sujui kuitenkin sen verran reippaalla ja mehevällä tatsilla, että ainesta olisi suuremmaksikin nimeksi. Jos Suidakra olisi päässyt aikanaan Spinefarmin talliin, uskoisin bändin nauttivan parhaillaan Ensiferumiin verrattavaa suosiota.
Ajatusleikit sikseen. Klubin lavalla esiintynyt bändi veti settinsä kokemuksen suomalla varmuudella, ja vapautuneen leppoisat välispiikit korostivat kotoisalta olohuoneelta tuoksuvaa tunnelmaa. Yleisöä ei ollut tässäkään vaiheessa vielä pahemmin paikalle eksynyt, mutta muutama innokas fani piti sentään ääntä päällä. Musiikki oli itselleni täysin outoa, mutta puhtaiden kitaroiden sävyttämän tunnelmoinnin, mehevien kelttimelodioiden ja rankemman räyhän yhteispeli oli oikein viihdyttävää.
Brittiläinen Onslaught osoitti olevansa rautainen bändi monessakin mielessä. Jo vuonna 1983 perustettu thrash metal -partio ei antanut vähäisen yleisömäärän hämätä, vaan ilmoille ruoskittiin täysipainoinen setti napakkaa pieksentää. Puolet keikan ansioista sataa suoraan laulaja Sy Keelerin pussiin, sillä äijän innokas ja sympaattinen esiintyminen voitti väkisinkin puolelleen. Hienoa oli myös kuulla, että veteraanimiehen kurkku on edelleenkin aika kovassa kunnossa. En huomannut äänessä minkäänlaista särkymistä, ja vanhojen biisien korkeimmatkin kiljaisut irtosivat moitteetta ja puhtaasti. Hienoa!
Toinen miehistöön liittyvä seikka oli hieman harmillisempi, sillä hehkutin ennen keikkaa pariinkin otteeseen bändin tiukassa kunnossa olevaa rumpalia. Alkuperäisjäseniin kuuluva Steve Grice ei ole antanut ikänsä haitata, vaan äijä on painanut uudemmillakin levyillä aivan tolkuttoman kireällä tahdilla. Olisi ollut erittäin mukavaa todistaa tämä lähes viisikymppinen herrasmies näin livenäkin, vaan herrapa oli mennyt syystä tai toisesta vaihtoon kuuleman mukaan noin viikkoa aikaisemmin.
Noh, tuuraajaksi noussut, esimerkiksi Desecrationissa ja Extreme Noise Terrorissa paukuttanut Michael Hourihan hakkasi nahkoja moitteetta, joten musiikillisesta menetyksestä ei voida puhua. Vanhojen tekijämiesten vääjäämätön tipahtelu on tästä huolimatta ikävä juttu, vaikka kyse on totta kai aivan luonnollisesta asiasta.
Settilista jakautui aika hyvin uuden ja vanhan materiaalin kesken. Keikan päätteeksi kuultu Thermonuclear Devastation edusti vanhinta antia. The Forcelta (1986) napatut Metal Forces ja etenkin Let There Be Death toimivat pahuksen lujaa, mutta en lähtisi moittimaan tuoreempiakaan levyjä. Killing Peacen (2007) aloituskaksikko Burn ja Killing Peace vertautuvat myrskyisässä raivossaan suoraan vanhoihin semiklassikoihin. Sounds of Violencen (2011) avaava Born for War irtosi sekin näin elävänä aika hiton jämäkästi, joten kyllähän näilläkin jampoilla vaikuttaisi vielä toimintavuosia riittävän.
Kaikkiaan ilta oli erittäin onnistunut. Molemmat lämmittelybändit jaksoi seurata ilman suurempaa kyllästymistä, ja Suidakra onnistui välillä säväyttämään enemmänkin. Isäntänä häärännyt Onslaught korjasi kuitenkin ansaitusti potin, ja täydellä teholla vajaalukuiselle yleisölle vedetty show jätti jälkeensä hyvän mielen.
Teksti ja kuva: Kari Koskinen