Teksti: Tomi Pulkki Kuvat: Jarkko Pietarinen
Mistä me puhumme, kun puhumme Roadburnista? Hollannin Tilburgissa vuosittain juhlittavasta festivaalista on tullut määritelmiä pakeneva vankka kulttitapahtuma, jonne parrakkaiden miesten on päästävä ulkoiluttamaan bändipaitojaan esiintyjälistasta riippumatta.
Melko puritaanisena stonerfestivaalina alkanut Roadburn on viime vuosien myötä paitsi laajentunut yhdestä neljään päivään myös levittänyt genrekäsitystään kauas kannabiskatkuisten Sabbath-riffien tuolle puolen – yhtäältä kohti kuolonmustaa metallia, toisaalta keveämpiin ja kokeellisempiin sfääreihin. Tämän viikonlopun aikana Tilburgissa pauhasi globaalin undergroundin kerma traditionaalisesta doom metalista kantriballadeihin ja noiseen.
Torstai
Kahdella pienellä ja kahdella isommalla sisälavalla tapahtuu kolmen päivän ajan miltei tauotta, joten tarkkaan aikataulutettua lavalta toiselle kirmaamista on tiedossa paljon, jos haluaa nähdä edes osan. Päälavalla festarin potkaisee käyntiin ranskalainen keijumetallikomeetta Alcest, jonka tunnelmointi vaikuttaa periaatteessa mielenkiintoiselta, mutta äänentoisto on vielä ensimmäisen esiintyjän aikana luvattoman epäselvää. On siis jätettävä miksaaja käyttämään Alcestia harjoituskappaleenaan ja kipitettävä katsomaan The Kilimanjaro Darkjazz Ensembleä toisaalle. KJE osoittaa olevansa muutakin kuin pelkkä Bohren & Der Club of Gore -henkinen kalmajazz-fiilistelijä – ison kokoonpanon soitto lipsahtaa välillä kovinkin särmikkääksi ja avantgardistiseksi.
Seuraavana samalle lavalle laahustaa Repugnantin ja muutaman muun metalliyhtyeen jäsenistä koottu, salakähmäistä kasvotonta imagoa ylläpitävä ruotsalainen Ghost. Soittajat poseeraavat kasvot peittävissä munkinkaavuissa, ja vokalistin saatanallinen zombiepaavi-asustus ylösalaisine risteineen ja irvokkaine naamareineen vaikuttaa aluksi kiehtovalta, mutta sitten soitto alkaa. Tällaisella imagolla on varmasti helppo myydä levyjä (Ghost onkin kuluneen vuoden suurimpia myyntimenestyksiä), mutta jos yhtye perustaa jokaisen kappaleensa muutamaan Mercyful Fate -riffiin ja Abba-melodiaan, kovin pitkää ikää ei tälle rahakkaalle pastissille voi ennustaa.
Brittiläinen kansallisromanttinen black metal -ryhmä Winterfylleth soittaa jämäkästi, mutta toisaalla aloittelee kiinnostavampi kokoonpano Woven Hand. Tämä on niitä esiintyjiä, joita ei olisi muutama vuosi sitten voinut kuvitellakaan näkevänsä Roadburnissa, mutta nyt yleisö vaikuttaa hyvin otetulta ja David Eugene Edwardsilla on silminnähden mukavaa lavalla. Woven Hand soittaa southern gothic -tunnelmointiaan todella lujaa ja valtavalla intensiteetillä. Tällainen keikka olisi syytä katsoa kokonaan, mutta toisaalla Blood Ceremony on hiipimässä estradille.
70-luvulta ja okkultismilta tuoksahtava naisvetoinen rock on yksi uuden vuosikymmenen nousevia trendejä, ja melko yksinkertaisista elementeistä koostuvaa, Jethro Tullia ja Jefferson Airplanea naittavaa puoliprogressiivista rockmusiikkia soittava Blood Ceremony on tämän muodin aallonharjalla. Vokalisti-huilisti-urkuri Alia O’Brienin keulakuvittaman yhtyeen lavakarisma on valtava, eikä bändi kuulosta livenä aivan niin alleviivatun retrolta kuin tallenteilla. Uutta ja vanhaa yhdistelevä show vedetään ihailtavalla vimmalla, ja tunnin mittainen slotti tuntuu viideltä minuutilta.
Samaan aikaan päälavan puolella 57-vuotiaalla ex-narkomaanilla Bobby Lieblingillä on näytön paikka. Hänen yhtyeensä Pentagram on 40-vuotisjuhlakiertueellaan saanut kokoonpanoonsa mukaan jo 80-luvun alkuperäisillä studioalbumeilla soittaneen kitarajumala Victor Griffinin, ja pääsalin aivan täyteen rutistava ihmismassa odottaa kokevansa jotakin suurta.
Yleisön puolella tunnelma muistuttaa Tokion metroa, mutta lavalla tuntuu olevan letkeää, kun leikkisä Liebling heiluu ja elehtii hieman totisemman oloisen Griffinin soitellessa syrjemmällä. Vanhat klassikkorallit – Bloodlust, All Your Sins, Sign of the Wolf – soljuvat tuoreen levyn tasapaksumman rokkaamisen lomaan sujuvasti, mutta jotenkin tämä silti tuntuu enemmän vain soittelulta kuin doomorgasmilta. Kyse ei ole pappaikäisten doomsankarien väsähtämisestä, sillä viikkoa myöhemmin Helsingissä nähtiin äärimmäisen intensiivinen ja hyväsoundinen Pentagram. Ehkäpä kohdalle sattui vain huono päivä?
Huono päivä tuntui olevan myös päivän pääesiintyjällä Godfleshilla, jota oli juostava odottamaan kesken viikonlopun ensimmäisen Circle-performanssin. Samaan aikaan toisaalla soittaa Ghostia tehokkaampi ruotsalainen Mercyful Fate -klooni In Solitude. Normaalitilassa moiset yhtyeet ansaitsisivat täyden huomion, mutta kun 15 vuoden poissaolon jälkeen puolittain henkiin herätetty Godflesh vaivautuu soittamaan Streetcleaner-klassikkonsa alusta loppuun elävänä, se on nähtävä.
Justin Broadrickista, basisti G.C. Greenistä ja MacBookista koostuva yhtye oli 90-luvulla hyvin epätasainen liveakti, ja nyt keski-iän myötä soitto kulkee mutkitta, mutta outo ulkokohtaisuuden tunne vallitsee silti. Godfleshistä on hiljaisten vuosien aikana tullut myyttinen jumalolento, jonka reunion-keikkaa tullaan katsomaan toisilta mantereilta asti, ja tässä tohinassa odotukset ovat nousseet niin suuriksi, ettei niitä kaksi lavalla huojuvaa brittimiestä pysty mitenkään nyt lunastamaan. Viikonlopun ehkä odotetuin kokemus jää perin arkiseksi.
Perjantai
Perjantaipäivän ohjelma on perinteisesti ollut ulkopuolisen tahon kuratoima. Viime vuonna Tom G. Warrior kiikutti mukanaan nipun huonoa goottimetallia, tänä vuonna Sunn 0)))-miesten Greg Andersonin ja Stephen O’Malleyn on helppo nostaa rimaa.
Päivän aluksi koetaan viikonlopun erikoislaatuisin show, kun Keiji Haino, yksi keskeisimmistä japanilaisen psykedelian ja avantgarden uranuurtajista, lipuu päälavalle mustissaan ja repii yksin kitarasta ja efektilaitteista sanoinkuvaamattoman vangitsevan äänivallin. Tavanomaisesta noisesta performanssi on kaukana – Hainon melualkemiassa psykedeelinen häly ja improvisoidut melodianpätkät soljuvat luontevasti toisiinsa.
Kun korvaparat ovat Hainosta toipuneet, on suomalaisen suurhetken vuoro. Circlen ja Pharaoh Overlördin yhteiskeikka viidellä kitaristilla vaikuttaa ehkä suuruudenhullulta, mutta konsepti toimii täydellisesti. Setti koostuu pääasiassa Circlen Hollywoodista sekä Pharaoh Overlördin tuoreesta Out of Darkness -kiekosta, jonka vieraileva vokalisti Sam Velde käykin lavalla esittämässä uskottavaa Danzig-pastissiaan.
Päävokalistina toimii Bruce Duff, jonka edesmennyttä kulttibändiä Jesters of Destinyä setin päätteeksi myös coveroidaan. Keikka on suoraviivaisinta hard rockia, mitä Porin muusikkoprikaatilta on koskaan kuultu, mutta melodisen helposti lähestyttävyyden takana kummittelevat kummallinen musta huumori ja taiteellinen vakavamielisyys. Tunnin mittainen setti on unohtumaton ja ainutlaatuinen.
90-luvun alussa vähäisen suosion vuoksi soittopuuhat lopettanut amerikkalainen Winter on niitä kulttiyhtyeitä, joita ei olisi enää koskaan uskonut elävänä näkevänsä, mutta jotenkin nämä keski-ikäiset koti-isät on saatu kammettua vielä kerran lavalle. Nyt suosiota riittää.
Hidasta, vuosia aikaansa edellä ollutta doom-death-jurnutusta soittava Winter sai aikaiseksi vain yhden albumin, ja keikka on käytännössä tämä Into Darkness -levy alusta loppuun. Ison salin suttuinen soundipolitiikka yrittää hiukan tuhota tunnelmaa, mutta kun Servants of the Warsmenin kaltaiset klassikot, joita 20 vuotta sitten kuunneltiin venyneiltä kasettikopioilta vanhemmilta salaa, kajahtavat salin pimeyteen, mielen valtaa nostalgiansekainen kunnioitus.
Toisella puolella aluetta Jex Thothin ja No Neck Blues Band -rumpali Dave Nussin projekti Sabbath Assembly palaa 70-luvun alkuun. Levyllä tämä Prosessikirkon vanhoihin lauluihin keskittynyt kokoonpano kuulostaa hartaalta ja juhlalliselta, live-inkarnaatio on rennompaa ja rockimpaa ilmaisua. Välillä yhtye unohtuu liiaksi soittelun pauloihin, kun kappaleita venytetään kaksinkertaisiin mittoihin, mutta kokonaisuus toimii maukkaasti.
Päivän yleisömagneetiksi osoittautuu Earth, jota on mahdollisuus kuunnella vain pitkän jonon hänniltä. Niinpä on mentävä katsomaan, kuinka Corrosion of Conformityn vanha punkaikainen kokoonpano jaksaa vielä sätkiä, ja huonostihan se jaksaa. Animosity-levyyn keskittyvässä rähinässä on soittamisen intoa, mutta virtaa ei silti riitä, yhtye on aivan liian isolla lavalla kapasiteettiinsa nähden.
Pienemmässä salissa soittava Jesse Sykes and the Sweet Hereafter olisi aivan hyvin voinut siirtää kantrimelankoliansa isommalle puolelle, siksi hikinen ja ahdas tunnelma katsomossa on. Vielä hikisemmäksi tilanne muuttuu kaikkein pienimmässä salissa, kun kanadalainen Menace Ruine taistelee rikkinäisten ämyrien kanssa. Dead Can Dance -sävyjä alavireiseen black metaliin yhdistelevä yhtye on yksi päivän kiinnostavimmista, mutta koska keikka ei varsinaisesti pääse koskaan kunnolla alkamaan, lupaukset jäävät vielä lunastamatta.
Pääesiintyjä Sunn 0))) ei jaksa herättää enää kiinnostusta, vaikka 80 prosenttia festarivieraista tuntuu olevankin toista mieltä. Suuri pääsali kylpee savussa ja kelmeässä violetissa valossa, ja joka ainut lattiamillimetri on täynnä ihailevaa festarikansaa. Sunn 0))) tuntuu edelleen luottavan samoihin trikkeihin kuin vuosia sitten: valtava, rintalastaa tutisuttava äänenpaine – check, alataajuusmonotonia – check, yksitotisuus – check. Kun ei ole juuri mitään sanottavaa, se kannattaa ainakin sanoa 150 desibelin voimalla.
Pienemmissä saleissa kotimainen Hooded Menace ja toinen nouseva death metal -kyky Grave Miasma herättävät enemmän kiinnostusta. Hooded Menacesta huomaa, ettei livesoittokokemusta ole vielä paljon, mutta potentiaali elää. Tällä kertaa death metal -kuninkuuden korjaa brittiläinen Grave Miasma rupisella, mutta tiukalla esiintymisellään.
Perjantaipäivän päättää Voivod, joka kitaristinsa poismenosta huolimatta jaksaa vielä tehdä pienimuotoisia kiertueita. Katsojaa hieman häiritsee ristiriita Voivodin kelmeän scifi-metallin ja bändin iloluonteisen ”It’s fucking great to be here, man” -esiintymistyylin välillä, mutta koko tuotantoa kattavasti läpileikkaava setti on ajattoman koskettava, alkuaikojen thrash-rypistyksistä Infini-levyn progeilevampiin sävyihin.
Lauantai
Viimeinen päivä alkaa spektaakkelilla. Candlemassin 25-vuotisjuhlakonsertin piti olla jo vuosi sitten, mutta islantilaisten tulivuorten ansiosta se päästään järjestämään vasta nyt. Vaikka bändin perustamisesta on jo 26 vuotta, debyyttilevy Epicus Doomicus Metallicus julkaistiin keväällä 1986, joten juhlaan on yhä syytä.
Keikka alkaa nykykokoonpanon soitellessa Mirror Mirrorin ja Marche Funebren kaltaisia varhaisia klassikkoja, ja Solitude Aeturnus -mies Robert Lowe vaikuttaa vokalistina istuvan näihin Messiah Marcolinin ajan hitteihin täydellisesti. Varsinainen huippuhetki tulee kuitenkin vasta Lowen poistuessa lavan taakse ja sen aivan alkuperäisen Candlemass-vokalistin Johan Lanquistin hiipiessä mikkitelineen ääreen. Solituden alkutahtien myötä alkaa se varsinainen spektaakkeli, eli debyyttilevy Epicusin esittäminen alusta loppuun.
Lanquistin ääntä ei ole aika pilannut, ja vaikka olisikin, doomtranssiin vaipuva yleisö ei tätä huomaisi. Tunnelma on kirkollisen harras ja palvova aina levyn päättävän A Sorcerer’s Pledgen lopputahteihin asti. Kun nykyinen vokalisti Robert Lowe palaa lavalle ja vuorossa on modernin Candlemassin lastenhevi, todellisuus tekee ikävän comebackin. Emme olekaan Ruotsissa vuonna 1986 vaan festivaaleilla, jossa seuraavana joutuu katsomaan Rwakea. Tai yrittämään katsoa, sillä seuraava musiikillinen muistikuva on Pharaoh Overlordin keikalta muutaman tunnin päästä.
Turvallisen monotonista muutaman riffin hidasta vyörytystä on ilo seurata, toisin kuin seuraavaksi päälavalla odottavaa superkokoonpanoa Shrinebuilderia. Muutaman kerran aiemminkin viikonlopun aikana vaivannut päälavan soundien hirveys nousee nyt eittämättömään lakipisteeseensä, kun Crover–Weinrich–Kelly–Cisneros -kvartetin veivaus kuulostaa täysin muodottomalta pörinältä. Etenkin Wino näyttää lavalla hyvin tympääntyneeltä, eikä kukaan tunnu ilokseen täällä tuhannen ihmisen edessä esiintyvän. Jos meininki on näin latteaa ja innotonta jo ensimmäisen levyn jälkeen, ei voi kuin odotella ryhmän hajoamisuutista.
Maailman kovaäänisin bändi ei ole Manowar vaan Swans. Varsinaisen festarin pääesiintyjä saapuu estradille yksi muusikko kerrallaan, ja vasta 25 minuuttia jatkuneen hitaasti kasvavan drone-crescendon jälkeen Michael Gira saapuu mylvimään mikrofoniin.
Täysi kokoonpano saa aikaan niin helvetillisen metakan, että käy sääliksi Wolf Peoplea ja Gates of Slumberia, joilla on ikävä velvollisuus esiintyä samaan aikaan rakennuksen muilla lavoilla. Paluun tehneeltä Swansilta herkkää greatest hits -settiä odottava saa pettyä raskaasti, sillä pääpaino on uuden levyn materiaalissa, jota maustetaan muutamalla aivan alkutaipaleen biisillä – tällä kertaa ne ovat Sex, God, Sex Children of Godilta ja I Crawled.
Seinät ja katsojien otsalohkot tärisevät volyymin ja silkan raivokkaan esiintymisen myötä, rumpukapuloita katkeilee ja kokonaisuus on yhtä aikaa tuskallinen ja katarttisen kaunis. Mikään metalliorkesteri ei pysty vastaavaan. Tähän on hyvä päättää tämän vuoden festivaali, sekä siksi, ettei Swansin jälkeen mikään musiikki enää hetkauta että siksi, ettei Swansin jälkeen kuule enää mitään.