Live: Skepticism, Garden of Worm, Astral Sleep ja Rainroom – YO-talo, Tampere 15.4.2011

21.04.2011
Tuomiota alakouluikäisestä parikymppiseen.
Kuva: Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Kari Vierimaa (PK-Studio) Kun maailmantalous pyörii päivittäin muljahtelevan sisäpiiritiedon varassa, kun aikaa seuraava toimittaja käy kansainvälisillä uutissivustoilla vuorokauden jokaisena hereilläolotuntina ja kun tietoyhteiskunnan mallikansalainen päivystää sosiaalisen koirankoppinsa statusta joka viidestoista henkäys, on totta vie hyvä, että on asioita kuten doom metal. Hitaita, hengellisiä, luonnonilmiöistä oppivia, arvaamattoman isoja asioita. Tampereen YO-talon perjantai-illassa tulkintojaan hitaasta tuomionmarssista pääsivät esittämään kotimaiset yhtyeet laajalta alagenreskaalalta ja iältä, aina parikymmenvuotiaasta (Skepticism) alakouluikäiseen (Astral Sleep). On hiukan ikävääkin, että kehitysoppiin kerettiläisesti suhtautuvasta musiikkilajista on tullut viime vuosikymmenellä liukuhihnatuotettua kulutustavaraa, jossa funeral doomit, traditional doomit, death/doomit ja neurosislaiset doomcoret on ahdettu monen rivisoittajaryhmän muodollisesti pätevän mutta mielellisesti ponnettoman mankelin läpi. Kun riittävästi monistetaan, vivahteikkaammastakin tummuudesta tahtoo tulla monokromaattista mustaa tai hailakkaa harmaata. Ensimmäisenä YO-talon pienelle lavalle astellut espoolainen Rainroom teki kaikkensa, jotta yhtyettä ei kirottaisi ainakaan yksisilmäisyyden takia. Pitkähköjen kokeellisempien feedback- ja efektiaallokkojen väliin iskostettiin niin Cynic-henkistä tarkkaa teknistä riffittelyä, vanhan Katatonian ja My Dying Briden tyyliin kulkenutta hidasta melodiaa, itseään toistavaa postmetalmaista kitaravallijynkytystä, särötöntä näppäilyä vailla laulua kuin perinteisempääkin doom/death-raahautumista. Tyyliskaalan laveudesta huolimatta biisit kasvoivat ja kuolivat luonnnollisesti. Säröttömät osat soivat ilmavan irtonaisesti ja ärjymmät taipaleet kantoivat etenkin kitaristien hyvän yhteensoiton ja vakuuttavassa tunnetilassa mörisseen vokalistin ansiosta. Kolmen laulajan paletissa pörröpäisen kitaristin puhdas vonkuminen oli vähän liikaa, mutta basistilla oli taustoja rähistessään komean äänensä lisäksi tarjota yllättävä lisäarvo, harvoin on nimittäin ankeimmassakaan suicidal black metalissa nähnyt laulumiehen suun kääntyvän yhtä tuskaiseksi krokettiportiksi. Parhaimmillaan Rainroom oli 90-lukulaisessa, aavistuksen koukeroisessa raskasmelankoliassa, joka olisi riittänyt mainiosti ilman 2000-luvun post-etuliitteisiä päivitysosiaan. Nuorna poikina vieraisiin kulttuuriperimiin viitanneissa tekoparroissakin poseerannut tamperelainen Astral Sleep ei ole vieläkään aikamiesten orkesteri. Yllättävän varmaotteisesti nelikon soitto silti sujui. Alkukantaisesta doomista latauksensa noukkinut sävelrihma murisi lavalla tuhteina alataajuuksina, mutta samalla ilahduttavan selkeänä. Poikkeamat yhtäältä karheaan ja äärihyytyneeseen funeral doomiin, toisaalta nopeampaan äärimetalliin tuntuivat lievältä tyylittömyydeltä, kun hevihenkisten melodioiden ja rokahtelevien riffien sapluuna vaikutti istuvan bändille hyvin. Etenkin vokalisti Markuksen ääni soi komean isosti, kun mies jaksoi tulkita puhtaasti. Erityishuomio täytyy antaa myös harekrishnamaisesti tunnelmoineen soolokitaristin liidipirauttelulle sekä ruotsalaiselta purjehtijalta jalka monitorilla näyttäneen basistin monipuoliselle viisikielisbassottelulle. Käsikauhonta, tärisevän nyrkin tuijottelu ja muut isot hevielkeet kuten myös kokovalkea vaateparsi kavalsivat, että Astral Sleepin kunnianhimo ulkoasussa ja rekvisiitassa on yhä hieman yli pyrkivää sorttia. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö iän myötä karttuva karisma korjaisi hötkyilyä. Jos illan kaksi ensimmäistä bändiä höntyilivät musiikissaan liiankin erilaisiin suuntiin, Garden of Worm on näissä korvissa tuntunut aina yhtyeeltä, jonka soisi revittelevän progehenkistä doomiaan höyrypäisempäänkin ilmaisuun. Kuten taannoin chileläistä Processionia lämmitellessään, kolmikko heitti pykälään kohtuullisen hitaan vaihteen. Muutama biisi (Spirits of the Dead, The Black Clouds) pirteältä esikoislevyltä (2010), ”tosi vanhana biisinä” esitelty Skyline on Divine Firen katkonaisine riffihierontoineen sekä toistaiseksi julkaisematon, selin yleisöön esitettyyn jamitteluun venynyt The Sleeper -veisu tekivät setin, joka olisi ollut rikkumaton ellei kitaristi Erno Taipaleen kitarankielen katkeaminen kesken Skylinen olisi johtanut antoisaa persvakoilua tarjonneeseen soittopelin vaihtoon. Mikähän siinä on, että YO-talon illoissa kitaristeille tuntuu nykyään tapahtuvan aina, oli kyse sitten Impaled Nazarenesta, Jex Thothista, The Fërtility Cültista tai Garden of Wormista? Aina voisi saivarrella vasta The Black Cloudsissa täyteen heittäytymiseen lämmenneestä laulusta tai Spirits of the Deadin lopun pienestä kömpelyydestä, mutta toisaalta kun The Sleeperissä lyötiin jalkaa hennosti monitorille ja silmäluomea umpeen, kepoisten Kangasalan herrojen hienovaraisuuden parempi puoli pääsi esiin. Mojovia kappaleita ja mainio yhtye, josta tulee taatusti vielä jotain todella hienoa. Sitten koitti aika hartauden. Ohkaisen odotuksen jälkeen lavalle asteli Skepticism, kokoonpano, jonka musiikki pitää täydellisesti pilkkanaan ajan määrettä. Yhtye, jonka maa-aineksen hienovaraisuudella liikkuvat kappaleet eivät ole itseisarvoisesti hitaita, vaan veret ja vedet seisauttavia tyystin muista syistä. Näitä kappaleita ei kuunnella turhautumisen partaalla muun tekemisen puutteessa eivätkä ne anna minkäänlaista armoa nykyisen lättäperseihmisen keskittymisvammoille ja aikoja sitten teräksisen tyhjäksi kuminaksi muuttuneille uudistusvaatimuksille. Skepticismin musiikin ääri on parhaita paikkoja miettiä, miksi aina tulisi vaalia muutosta eikä sitä mikä on perinteistä, toimivaksi havaittua, syvyytensä ja kestävyytensä osoittanutta. Skepticism kertoo sävelteitse härmäisestä ajatuksen maantieteestä ja luontorakkaudesta enemmän kuin molemmista lopullisesti etääntynyt voi milloinkaan tajuta. Toiminnan loppuun viedyssä väkevyydessä ei ole kyse yksin taiteen kriteeristöstä. Skepticism lyö lekansa suoraan elonkehän ytimeen. Perimmäisen kulumattomuutensa takia yhtye on mahdollista hylätä pitkäksikin aikaa ennen kuin mitattomista syvyyksistä kouraiseva myötätunto versoaa uudestaan. Näin kävi itselleni. Edellinen täyspitkä, nyttemmin erääksi orkesterin parhaista levytyksistä osoittautunut Alloy (2008) arkistoitui hyllyyn parin puolihuolimattoman kuuntelun jälkeen, eivätkä bändin keskeisimmät teokset Stormcrowfleet (1995), Lead & Aether (1998) ja Farmakon (2003) ole olleet kiinteässä kuuntelussa sitten edellisen henkilökohtaisesti todetun livekeikan seitsemän vuotta sitten. Mutta mitäpä muutama vuodenkierto Skepticismille tekisi. Kolmesta suunnasta kuvanneiden videokameroiden eteen astelleet neljä riihimäkeläisjässikkää eivät olleet fyysisestikään ikääntyneet silmäystäkään sitten edellisnäkemän. Vokalisti, jota tässä kutsumme yksinkertaisesti Matiksi, oli särmästi istuvassa frakissaan ja loistavina kiiltäneissä pikkukengissään kuin maansiirtokoneen äänellä tulkinnut tähtibaritoni. Psyykkisesti haastavat tuijotukset, täydellinen kivettyminen instrumentaaliosien aikana, dramaattisen vaivalloisesti ilmaa rusikoineet kourat ja ennen kaikkea levyjä niin paljon voimakkaampi ja läsnä olevampi ääni lyövät kylmäksi paatuneemmankin mustien musiikkitieteiden harrastajan. Laulajan otsalla kareillut hiki ei vaikuttanut frakin ja lavavalojen yhteistuotteelta vaan jonkinlaiselta metafyysisen kidutuksen ja synninpäästön sivuaineelta. Tällaista sivistyneesti pidäteltyä barbaarista voimaa ei näe, ei kuule missään. Muu yhtye hoiti sekin leiviskänsä käskevästi. Kosketinsoittaja Eero Pöyry oli soittimensa päälle asetettuine peileineen vähäeleisesti kiemurteleva, murskaukseen sen lopullisen tuomion tunnun tuonut kauhun kanttori – mitenkään asianmukaisella kärsivällisyydellä soittaneen kitaristi Jani Kekäräisen ansioita vähättelemättä. Nuijin hulppeita tomeja vasaroinut Lasse Pelkonen piti manan marssitahdin mestarillisesti hallussa ja loi jykevään musiikkiin soundillisestikin arvoisensa pohjapulssin. Setissä ajan kuluminen kuului tietenkin sikäli, että sitä jouduttivat pääasiassa Alloyn kappaleet. Painostava March October, todella komeasti soinut Pendulum, riemastuttavan hevimetallisen urkumelodian johtama Antimony ja hakkaavampi Oars in the Dusk olivat jäätä ja lyijyä, kiveä ja puuta, savua ja myrkkyä parhaasta päästä. Kaiken parhauden parhautta oli silti tälläkin kertaa Sign of a Storm. Sitä kauniimpaa funeral doom -kappaletta ei ole taidettu tässä maailmassa vielä tehdä, ja tokkopa tehdäänkään. Ei niin mykistävää kuin ensimmäisellä kohtaamisella, mutta mykistävää kuitenkin. Kiitos ja pitkää ikää.

Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Kari Vierimaa (PK-Studio)

Kun maailmantalous pyörii päivittäin muljahtelevan sisäpiiritiedon varassa, kun aikaa seuraava toimittaja käy kansainvälisillä uutissivustoilla vuorokauden jokaisena hereilläolotuntina ja kun tietoyhteiskunnan mallikansalainen päivystää sosiaalisen koirankoppinsa statusta joka viidestoista henkäys, on totta vie hyvä, että on asioita kuten doom metal. Hitaita, hengellisiä, luonnonilmiöistä oppivia, arvaamattoman isoja asioita.

Tampereen YO-talon perjantai-illassa tulkintojaan hitaasta tuomionmarssista pääsivät esittämään kotimaiset yhtyeet laajalta alagenreskaalalta ja iältä, aina parikymmenvuotiaasta (Skepticism) alakouluikäiseen (Astral Sleep).

On hiukan ikävääkin, että kehitysoppiin kerettiläisesti suhtautuvasta musiikkilajista on tullut viime vuosikymmenellä liukuhihnatuotettua kulutustavaraa, jossa funeral doomit, traditional doomit, death/doomit ja neurosislaiset doomcoret on ahdettu monen rivisoittajaryhmän muodollisesti pätevän mutta mielellisesti ponnettoman mankelin läpi. Kun riittävästi monistetaan, vivahteikkaammastakin tummuudesta tahtoo tulla monokromaattista mustaa tai hailakkaa harmaata.

Ensimmäisenä YO-talon pienelle lavalle astellut espoolainen Rainroom teki kaikkensa, jotta yhtyettä ei kirottaisi ainakaan yksisilmäisyyden takia. Pitkähköjen kokeellisempien feedback- ja efektiaallokkojen väliin iskostettiin niin Cynic-henkistä tarkkaa teknistä riffittelyä, vanhan Katatonian ja My Dying Briden tyyliin kulkenutta hidasta melodiaa, itseään toistavaa postmetalmaista kitaravallijynkytystä, särötöntä näppäilyä vailla laulua kuin perinteisempääkin doom/death-raahautumista.

Tyyliskaalan laveudesta huolimatta biisit kasvoivat ja kuolivat luonnnollisesti. Säröttömät osat soivat ilmavan irtonaisesti ja ärjymmät taipaleet kantoivat etenkin kitaristien hyvän yhteensoiton ja vakuuttavassa tunnetilassa mörisseen vokalistin ansiosta. Kolmen laulajan paletissa pörröpäisen kitaristin puhdas vonkuminen oli vähän liikaa, mutta basistilla oli taustoja rähistessään komean äänensä lisäksi tarjota yllättävä lisäarvo, harvoin on nimittäin ankeimmassakaan suicidal black metalissa nähnyt laulumiehen suun kääntyvän yhtä tuskaiseksi krokettiportiksi. Parhaimmillaan Rainroom oli 90-lukulaisessa, aavistuksen koukeroisessa raskasmelankoliassa, joka olisi riittänyt mainiosti ilman 2000-luvun post-etuliitteisiä päivitysosiaan.

Nuorna poikina vieraisiin kulttuuriperimiin viitanneissa tekoparroissakin poseerannut tamperelainen Astral Sleep ei ole vieläkään aikamiesten orkesteri. Yllättävän varmaotteisesti nelikon soitto silti sujui. Alkukantaisesta doomista latauksensa noukkinut sävelrihma murisi lavalla tuhteina alataajuuksina, mutta samalla ilahduttavan selkeänä. Poikkeamat yhtäältä karheaan ja äärihyytyneeseen funeral doomiin, toisaalta nopeampaan äärimetalliin tuntuivat lievältä tyylittömyydeltä, kun hevihenkisten melodioiden ja rokahtelevien riffien sapluuna vaikutti istuvan bändille hyvin.

Etenkin vokalisti Markuksen ääni soi komean isosti, kun mies jaksoi tulkita puhtaasti. Erityishuomio täytyy antaa myös harekrishnamaisesti tunnelmoineen soolokitaristin liidipirauttelulle sekä ruotsalaiselta purjehtijalta jalka monitorilla näyttäneen basistin monipuoliselle viisikielisbassottelulle. Käsikauhonta, tärisevän nyrkin tuijottelu ja muut isot hevielkeet kuten myös kokovalkea vaateparsi kavalsivat, että Astral Sleepin kunnianhimo ulkoasussa ja rekvisiitassa on yhä hieman yli pyrkivää sorttia. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö iän myötä karttuva karisma korjaisi hötkyilyä.

Jos illan kaksi ensimmäistä bändiä höntyilivät musiikissaan liiankin erilaisiin suuntiin, Garden of Worm on näissä korvissa tuntunut aina yhtyeeltä, jonka soisi revittelevän progehenkistä doomiaan höyrypäisempäänkin ilmaisuun. Kuten taannoin chileläistä Processionia lämmitellessään, kolmikko heitti pykälään kohtuullisen hitaan vaihteen. Muutama biisi (Spirits of the Dead, The Black Clouds) pirteältä esikoislevyltä (2010), ”tosi vanhana biisinä” esitelty Skyline on Divine Firen katkonaisine riffihierontoineen sekä toistaiseksi julkaisematon, selin yleisöön esitettyyn jamitteluun venynyt The Sleeper -veisu tekivät setin, joka olisi ollut rikkumaton ellei kitaristi Erno Taipaleen kitarankielen katkeaminen kesken Skylinen olisi johtanut antoisaa persvakoilua tarjonneeseen soittopelin vaihtoon. Mikähän siinä on, että YO-talon illoissa kitaristeille tuntuu nykyään tapahtuvan aina, oli kyse sitten Impaled Nazarenesta, Jex Thothista, The Fërtility Cültista tai Garden of Wormista?

Aina voisi saivarrella vasta The Black Cloudsissa täyteen heittäytymiseen lämmenneestä laulusta tai Spirits of the Deadin lopun pienestä kömpelyydestä, mutta toisaalta kun The Sleeperissä lyötiin jalkaa hennosti monitorille ja silmäluomea umpeen, kepoisten Kangasalan herrojen hienovaraisuuden parempi puoli pääsi esiin. Mojovia kappaleita ja mainio yhtye, josta tulee taatusti vielä jotain todella hienoa.

Sitten koitti aika hartauden. Ohkaisen odotuksen jälkeen lavalle asteli Skepticism, kokoonpano, jonka musiikki pitää täydellisesti pilkkanaan ajan määrettä. Yhtye, jonka maa-aineksen hienovaraisuudella liikkuvat kappaleet eivät ole itseisarvoisesti hitaita, vaan veret ja vedet seisauttavia tyystin muista syistä. Näitä kappaleita ei kuunnella turhautumisen partaalla muun tekemisen puutteessa eivätkä ne anna minkäänlaista armoa nykyisen lättäperseihmisen keskittymisvammoille ja aikoja sitten teräksisen tyhjäksi kuminaksi muuttuneille uudistusvaatimuksille.

Skepticismin musiikin ääri on parhaita paikkoja miettiä, miksi aina tulisi vaalia muutosta eikä sitä mikä on perinteistä, toimivaksi havaittua, syvyytensä ja kestävyytensä osoittanutta. Skepticism kertoo sävelteitse härmäisestä ajatuksen maantieteestä ja luontorakkaudesta enemmän kuin molemmista lopullisesti etääntynyt voi milloinkaan tajuta. Toiminnan loppuun viedyssä väkevyydessä ei ole kyse yksin taiteen kriteeristöstä. Skepticism lyö lekansa suoraan elonkehän ytimeen.

Perimmäisen kulumattomuutensa takia yhtye on mahdollista hylätä pitkäksikin aikaa ennen kuin mitattomista syvyyksistä kouraiseva myötätunto versoaa uudestaan. Näin kävi itselleni. Edellinen täyspitkä, nyttemmin erääksi orkesterin parhaista levytyksistä osoittautunut Alloy (2008) arkistoitui hyllyyn parin puolihuolimattoman kuuntelun jälkeen, eivätkä bändin keskeisimmät teokset Stormcrowfleet (1995), Lead & Aether (1998) ja Farmakon (2003) ole olleet kiinteässä kuuntelussa sitten edellisen henkilökohtaisesti todetun livekeikan seitsemän vuotta sitten. Mutta mitäpä muutama vuodenkierto Skepticismille tekisi. Kolmesta suunnasta kuvanneiden videokameroiden eteen astelleet neljä riihimäkeläisjässikkää eivät olleet fyysisestikään ikääntyneet silmäystäkään sitten edellisnäkemän.

Vokalisti, jota tässä kutsumme yksinkertaisesti Matiksi, oli särmästi istuvassa frakissaan ja loistavina kiiltäneissä pikkukengissään kuin maansiirtokoneen äänellä tulkinnut tähtibaritoni. Psyykkisesti haastavat tuijotukset, täydellinen kivettyminen instrumentaaliosien aikana, dramaattisen vaivalloisesti ilmaa rusikoineet kourat ja ennen kaikkea levyjä niin paljon voimakkaampi ja läsnä olevampi ääni lyövät kylmäksi paatuneemmankin mustien musiikkitieteiden harrastajan. Laulajan otsalla kareillut hiki ei vaikuttanut frakin ja lavavalojen yhteistuotteelta vaan jonkinlaiselta metafyysisen kidutuksen ja synninpäästön sivuaineelta. Tällaista sivistyneesti pidäteltyä barbaarista voimaa ei näe, ei kuule missään.

Muu yhtye hoiti sekin leiviskänsä käskevästi. Kosketinsoittaja Eero Pöyry oli soittimensa päälle asetettuine peileineen vähäeleisesti kiemurteleva, murskaukseen sen lopullisen tuomion tunnun tuonut kauhun kanttori – mitenkään asianmukaisella kärsivällisyydellä soittaneen kitaristi Jani Kekäräisen ansioita vähättelemättä. Nuijin hulppeita tomeja vasaroinut Lasse Pelkonen piti manan marssitahdin mestarillisesti hallussa ja loi jykevään musiikkiin soundillisestikin arvoisensa pohjapulssin.

Setissä ajan kuluminen kuului tietenkin sikäli, että sitä jouduttivat pääasiassa Alloyn kappaleet. Painostava March October, todella komeasti soinut Pendulum, riemastuttavan hevimetallisen urkumelodian johtama Antimony ja hakkaavampi Oars in the Dusk olivat jäätä ja lyijyä, kiveä ja puuta, savua ja myrkkyä parhaasta päästä. Kaiken parhauden parhautta oli silti tälläkin kertaa Sign of a Storm. Sitä kauniimpaa funeral doom -kappaletta ei ole taidettu tässä maailmassa vielä tehdä, ja tokkopa tehdäänkään.

Ei niin mykistävää kuin ensimmäisellä kohtaamisella, mutta mykistävää kuitenkin. Kiitos ja pitkää ikää.

Lisää luettavaa