Live: The Haunted – Klubi, Turku 24.3.2011

28.03.2011
Suoraviivaisiin ensilevyihin viehtynyt Kari Koskinen kohtasi skaalansa isolleen levittäneen ruotsalaisryhmän.
Kuva: Näin The Hauntedin livenä viimeksi Tuskassa vuonna 2003. Omaa makuani ajatellen ajankohta oli optimaalinen, sillä vaikka keulilla ärjyikin (sinänsä kelpo) Marco Aro, bändin plakkarissa majaili vasta kolme toinen toistaan tiukempaa pitkäsoittoa. Settiin ei siis juuri ilmaa mahtunut. Haunted vuosimallia 2011 on sen sijaan jo aivan eri ilmestys. Alkuperäinen vihakurkku Peter Dolving on palannut mikinvarteen ja pitkäsoittojakin on ruuvattu ilmoille neljä lisää. Olennainen huomio on sekin, että musiikillinen tyyli on mennyt vajaan vuosikymmenen takaisesta liki täydelliseen remonttiin. Odotukseni keikan suhteen olivat ristiriitaiset. Vaikka olen alkanut viime aikoina lämmetä sekä rEVOLVErin (2004) että hiukan jopa The Dead Eyen (2006) sävykkäämmälle annille, sisäinen alkukantainen möykkyni pistää hanakasti vastaan. Myönnettävähän se on, että modernin ja napakan thrash metalin sivuuttaminen on ottanut tuoreempien levyjen kohdalla ankarasti hermoon. Versus (2008) sisälsi omat valopilkkunsa, mutta tätäkin levyä vaivasi tietty tunkkainen puolivillaisuus. Aivan uusinta Unseen-levyä en ollut kuullut keikan alkaessa vielä nuottiakaan, joten olo oli jokseenkin skitsofreeninen. Mitähän tästä vielä tulisi? Noh, kärjistetysti sanottuna puolet rautaa ja puolet tauhkaa. Materiaalia oli napattu mukaan aika tasaisesti koko uran varrelta. Debyytiltä paiskottiin aina ärhäkkä Hate Song ja jo ekalta demoltakin tuttu Shattered. Ensimmäisen kohdalla lavan eteen kerääntynyt sankka väkijoukko laittoi pystyyn niin ison ja hurjan näköisen pitin, että en muista vastaavaa Klubilla nähneeni. Jälkimmäinen toimi puolestaan Dolvingin piikkinä nettirutisijoille, että saatana, tässä teille sitä vanhaa ja hyvää mättöä! The Haunted Made Me Do It (2000) oli edustettuna ainakin levyn avaavien Dark Intentions- ja Bury Your Dead –biisien voimin, kun taas One Kill Wonderilta (2003) taidettiin kuulla vain kuolettavan tylsä D.O.A. rEVOLVErilta nostetut 99 ja viimeisenä encorena kuultu No Compromise tykittivät hulvattomalla intensiteetillä, mutta kone sortui iskemään myös tyhjää. Moronic Colossus ja The Medication jaksoivat vielä innostaa mitenkuten, mutta vaikka kuinka yritin, itselleni nimettömäksi jääneet tuoreemmat biisit sekä osapuilleen kaikki Unseenilta kuullut vedot pistivät haukottelemaan. Osittain hitaammasta möyrinnästä tuli mieleen Downia ja New Orleansin skeneä jäljittelevä kopiobändi, osittain taas kaiken inspiraationsa ja terävyytensä kadottanut vanhus. Tiedän, että Unseen on saanut paljon sekä kiitosta että kritiikkiä, mutta omiin korviini levyn kappaleet olivat hämmästyttävän tylsiä ja ideaköyhiä. Levyltä useammin kuunneltuna vaikutelma saattaisi olla erilainen, mutta tämä on itseltäni vielä kokematta, joten livevaikutelmilla mennään. Sori. Soundien puolesta homma paketoitiin osapuilleen täydellisesti. Selkeästi ja raskaasti naputtavat rummut sekä terävästi raapineet kitarat soivat aavistuksen turhan lujalla, mutta korvatulpillahan tästä selvittiin. Dolvingin kurkku vaikuttaisi olevan myös hyvässä kunnossa, ja vaikka osa melodisemmista lauluista hautautui muun mökän alle, ärhäkkäämpi ilmaisu kajahteli sitäkin selkeämmin. Epäselväksi ei jäänyt sekään, että Haunted on nykyisellään rautaisen ammattitaitoinen ja selvästi suurempaa suosiota hakeva ryhmä. Paketista löytää kellonvarman rumpalin, tukkaa heiluttavat kielisoittajat ja maestrona hulluna heiluvan nokkamiehen, jonka käytöksessä on muutoin niin takuuvarmaa soittoa tasapainottavaa spontaaniutta. Toisin sanoen, vaikka musiikki itsessään laittoikin välillä haukottelemaan, Dolvingin kokonaisvaltainen eläytyminen, tuskaisa kiemurtelu ja yleisön kanssa kommunikointi tarjosi viihdettä heikommillakin hetkillä. Välispiikit koskivat muun muassa meksikolaisen ja pohjoismaisen keikkayleisön eroja, nettikriitikoille irvailua sekä lentävien pierujen vaaroista varoittamista. Musiikkia tarjoiltiin silti enemmän kuin tarpeeksi, ja kaikkiaan 92 minuuttia kellottanut rupeama tarjosi vastinetta sekä hyvässä että pahassa. Teksti ja kuva: Kari Koskinen

Näin The Hauntedin livenä viimeksi Tuskassa vuonna 2003. Omaa makuani ajatellen ajankohta oli optimaalinen, sillä vaikka keulilla ärjyikin (sinänsä kelpo) Marco Aro, bändin plakkarissa majaili vasta kolme toinen toistaan tiukempaa pitkäsoittoa. Settiin ei siis juuri ilmaa mahtunut.

Haunted vuosimallia 2011 on sen sijaan jo aivan eri ilmestys. Alkuperäinen vihakurkku Peter Dolving on palannut mikinvarteen ja pitkäsoittojakin on ruuvattu ilmoille neljä lisää. Olennainen huomio on sekin, että musiikillinen tyyli on mennyt vajaan vuosikymmenen takaisesta liki täydelliseen remonttiin.

Odotukseni keikan suhteen olivat ristiriitaiset. Vaikka olen alkanut viime aikoina lämmetä sekä rEVOLVErin (2004) että hiukan jopa The Dead Eyen (2006) sävykkäämmälle annille, sisäinen alkukantainen möykkyni pistää hanakasti vastaan. Myönnettävähän se on, että modernin ja napakan thrash metalin sivuuttaminen on ottanut tuoreempien levyjen kohdalla ankarasti hermoon.

Versus (2008) sisälsi omat valopilkkunsa, mutta tätäkin levyä vaivasi tietty tunkkainen puolivillaisuus. Aivan uusinta Unseen-levyä en ollut kuullut keikan alkaessa vielä nuottiakaan, joten olo oli jokseenkin skitsofreeninen. Mitähän tästä vielä tulisi? Noh, kärjistetysti sanottuna puolet rautaa ja puolet tauhkaa.

Materiaalia oli napattu mukaan aika tasaisesti koko uran varrelta. Debyytiltä paiskottiin aina ärhäkkä Hate Song ja jo ekalta demoltakin tuttu Shattered. Ensimmäisen kohdalla lavan eteen kerääntynyt sankka väkijoukko laittoi pystyyn niin ison ja hurjan näköisen pitin, että en muista vastaavaa Klubilla nähneeni. Jälkimmäinen toimi puolestaan Dolvingin piikkinä nettirutisijoille, että saatana, tässä teille sitä vanhaa ja hyvää mättöä!

The Haunted Made Me Do It (2000) oli edustettuna ainakin levyn avaavien Dark Intentions- ja Bury Your Dead –biisien voimin, kun taas One Kill Wonderilta (2003) taidettiin kuulla vain kuolettavan tylsä D.O.A. rEVOLVErilta nostetut 99 ja viimeisenä encorena kuultu No Compromise tykittivät hulvattomalla intensiteetillä, mutta kone sortui iskemään myös tyhjää.

Moronic Colossus ja The Medication jaksoivat vielä innostaa mitenkuten, mutta vaikka kuinka yritin, itselleni nimettömäksi jääneet tuoreemmat biisit sekä osapuilleen kaikki Unseenilta kuullut vedot pistivät haukottelemaan. Osittain hitaammasta möyrinnästä tuli mieleen Downia ja New Orleansin skeneä jäljittelevä kopiobändi, osittain taas kaiken inspiraationsa ja terävyytensä kadottanut vanhus.

Tiedän, että Unseen on saanut paljon sekä kiitosta että kritiikkiä, mutta omiin korviini levyn kappaleet olivat hämmästyttävän tylsiä ja ideaköyhiä. Levyltä useammin kuunneltuna vaikutelma saattaisi olla erilainen, mutta tämä on itseltäni vielä kokematta, joten livevaikutelmilla mennään. Sori.

Soundien puolesta homma paketoitiin osapuilleen täydellisesti. Selkeästi ja raskaasti naputtavat rummut sekä terävästi raapineet kitarat soivat aavistuksen turhan lujalla, mutta korvatulpillahan tästä selvittiin. Dolvingin kurkku vaikuttaisi olevan myös hyvässä kunnossa, ja vaikka osa melodisemmista lauluista hautautui muun mökän alle, ärhäkkäämpi ilmaisu kajahteli sitäkin selkeämmin.

Epäselväksi ei jäänyt sekään, että Haunted on nykyisellään rautaisen ammattitaitoinen ja selvästi suurempaa suosiota hakeva ryhmä. Paketista löytää kellonvarman rumpalin, tukkaa heiluttavat kielisoittajat ja maestrona hulluna heiluvan nokkamiehen, jonka käytöksessä on muutoin niin takuuvarmaa soittoa tasapainottavaa spontaaniutta. Toisin sanoen, vaikka musiikki itsessään laittoikin välillä haukottelemaan, Dolvingin kokonaisvaltainen eläytyminen, tuskaisa kiemurtelu ja yleisön kanssa kommunikointi tarjosi viihdettä heikommillakin hetkillä.

Välispiikit koskivat muun muassa meksikolaisen ja pohjoismaisen keikkayleisön eroja, nettikriitikoille irvailua sekä lentävien pierujen vaaroista varoittamista. Musiikkia tarjoiltiin silti enemmän kuin tarpeeksi, ja kaikkiaan 92 minuuttia kellottanut rupeama tarjosi vastinetta sekä hyvässä että pahassa.

Teksti ja kuva: Kari Koskinen

Lisää luettavaa