Tätä keikkaa tuli odoteltua melkoisella riemulla, sillä jo vuonna 1989 perustettu Vomitory (lue tuore haastis!) ei ollut vieraillut maassamme kertaakaan. Ruotsalaisen death metalin kuninkaaksi omissa kirjoissani nouseva retkue on julkaissut levyjä säännöllisen tappavaan tahtiin, eikä se ole koskaan harhaillut rokimman tai värikkäämmän tavaran pariin. Tutun brutaalina käyvää murhaa tarjoiltiin myös Turun Klubilla, mutta palataanpa tähän hieman myöhemmin.
Illan avannut turkulainen Atretic Intestine oli liikkeellä tuoreen Human Ravagery ep:n tukemana, ja viitisen vuotta toiminut bändi alkaa olla ihan mukavassa iskussa. Hyväntuulisena huultaan heittänyt laulaja suoriutuu örinästä kiitettävästi, mutta soundien puuroisuuden ja biisien kulmikkuuden johdosta itse musiikki tahtoi kompastua johtoihinsa. Tämä kävi selväksi myös yllättävän coverin muodossa, sillä Slayerin Bloodline ei kuulosta tukkoisena kuolometalliversiona oikein miltään. Pisteet silti rohkeasta ja yleistä asennetta vastaan sotivasta valinnasta.
Toisen kitaran tipauttaminen selkeyttäisi soundia myös selvästi, sillä korvieni mukaan biiseihin ei ole sävelletty kovinkaan paljon erityisesti kahta keppiä vaativia osuuksia. Jos arvioni meni tässä suhteessa pieleen, syytän soundeja – viimeiseen asti! Rectal Destructionin kaltaisilla nimillä varustettu älykkään miehen death metal sujui kokonaisuutena tylyissä ja raskaissa merkeissä, mutta koukkuja pitäisi olla rutkasti lisää.
Biiseistä ei tahtonut jäädä mieleen juuri mitään, joten aika keskinkertaiseksi kokonaisuus lopulta vaipui. Tosin rehellisyyden nimissä on sanottava, että illan muihin esiintyjiin verrattuna lähes mikä tahansa lämppäri olisi ollut ns. kusessa, sillä Torture Killer ja Vomitory edustavat molemmat maidensa ehdotonta kärkeä.
Ja voi kuolleen miehen kassit sentään, että Torture Killer toimitti. Illan parhaat ja mureimmat soundit omannut keikka napautti tiiviit puolisen tuntia, eikä puolen vuoden keikkatauko näkynyt, ainakaan huonossa mielessä. Uutta materiaalia vähitellen työstävä bändi riehui ja vakuutti myös ulkoisesti, sillä soittajista näkyi vilpitön omistautuminen asiaansa kohtaan.
Sadistic, Motivated to Kill, Multiple Counts of Murder, I Bathe in Their Blood ja kumppanit kertovat harvinaisen selvästi siitä, että bändin varastoista löytyy kaiken sen murhaamisen ja murinan ohella myös sitä tärkeintä, eli oikeasti hyvää ja tarttuvaa biisimateriaalia. Pientä rutinaa tosin siitä, että olisi ollut mukava kuulla maistiaisia myös uusista kappaleista, vaan eiköhän noita vielä tulla myöhemmin kuulemaan. Covereita ei soitettu, eikä niitä näin tiiviiseen pakettiin edes kaivattu.
Vomitoryn setti tuli nautiskeltua eturivistä urheillen, ja ainakin näin läheltä fiilisteltynä keikan soundit jättivät toivomisen varaa. Muuta valittamista ei tästä osoitteesta tipu, sillä kyllähän äijät osaavat hommansa näemmä livenäkin. Sinänsä lavalla ei ihmeempiä tapahtunut ja bändikin vaikutti aika rutinoituneelta, mutta näin fanipojan näkökulmasta en oikeastaan muuta odottanutkaan.
Poikkeuksen muodosti kitaristi Urban Gustafssonin velmuilu. Partanaama keksi tunkea välispiikkeihinsä myös ruotsia, enkä asennevammaisena ymmärtänyt tempun hauskuutta. Eihän kukaan moista kieltä täällä kuitenkaan ymmärrä, eihän? Eihän? Noh, äijällä oli kuitenkin hauskaa, joten menkööt nyt hulluttelun piikkiin.
Lisähehkutukset vielä laulajabasisti Erik Rundqvistin totaalisen tappavalle mörinälle, joka vertautuu lähinnä matalalta hurisevaan subwooferiin menettämättä silti lainkaan brutaaliuttaan. Alan parhaimpia kurkkuja, ehdottomasti. Rumpali Tobias Gustafssonin työskentelyssä yhdistyvät nopeus ja groove harvinaisella tavalla, joten melko totaalisessa kunnossa äijät näyttäisivät vielä kahden vuosikymmenenkin jälkeen olevan. Kunnioitettavaa intensiivisyyttä.
Settilista sisälsi valikoiman lähes koko uran varrelta. Illan aikana kuultiin ainakin Chaos Fury, Blood Rapture, The Voyage, Revelation Nausea, Serpents, Ripe Cadavers, Possessed, Under Skies of Blood, Terrorize Brutalize Sodomize, ja tulevalta pitkäsoitolta maistiaisena heitetty Regorge in the Morgue. Yleisöä oli saapunut paikalle myös ihan kohtalaisesti arkipäivän kiroukset huomioiden, joten kyllähän ilta jäi reilusti voiton puolelle. Sepi Kumpulaisen tavoin voisi todeta, että armotonta menoa!
Teksti: Kari Koskinen