Metallica ja eteläeurooppalainen ihmisgrilli – Inferno Italian Sonispheressä

Sonisphere Italia @ Assago Arena, Milano – 2.6.2015

05.06.2015

Kaikki sai alkunsa mistäpä muustakaan kuin vuodenvaihteen juhlinnan tiimellyksessä siinneestä ideasta hypätä kaverin matkaan katsomaan Metallicaa kesällä jonnekin Eurooppaan. Infernon festariosaston suven 2015 hevibakkanaalien yhdeksi avauspaikoista valikoitui lopulta Sonisphere-festivaali Italian Milanossa. Alkureissun Gardajärven auringonpalvontakierroksen jälkeen oli aika rantautua jo alkukesästä tulikuumaan muotipääkaupunkiin ihmettelemään kuinka spagettivaltion kansa taitaa metalli-ilakoinnin jalon taidon.

Italian Sonispheren pitopaikka ehti kertaalleen muuttua Pohjois-Milanon Rhosta etelän Assagoon, urheiluareena Mediolanum Forumin takapihalle, mihin oli rahtikontteja ja rauta-aitaa hyväksi käyttäen rakennettu noin 30 000 henkeä vetävä yksilavainen festarialue. Ympäristöltään paikka oli karua asfaltti- ja sorakenttää, ja kun siihen lyötiin päälle 30 lämpöastetta ja pilvettömältä taivaalta helottava aurinko, niin eteläeurooppalainen ihmisgrilli oli valmis.

gojira

Tapahtuman ensimmäiset orkesterit, brittiläinen Hawk Eyes, kanadalainen Three Days Grace ja yhdysvaltalainen We Are Harlot löivät alkutahdit iltapäivään. Lähinnä pelkästään kuuloetäisyydeltä todistettu kanukkiveteraanien post-grunge/vaihtoehtometallipoljento soi hyvin, mutta yllätyksettömästi. Ex-Revolution Renaissance, -Asking Alexandria ja Sebastian Bachin bändin jäseniä kokoonpanoonsa kätkevä We Are Harlot veti hard rockiaan edeltävää aktia paremmin ja melodisesti monipuolisemmin.

Ensi kertaa illan aikana metallivaihteen iski kunnolla silmään ranskalainen Gojira, jonka groovaava death kuulostaa harvariffisyydestään huolimatta – tai juuri sen ansiosta – aina napakalta. Milanossa Gojiran keikan aikana kävi heti selväksi festivaalien tekninen priima. Äänentoisto soi peräkarsinassakin hienosti ja kirkkaasti vailla esimerkiksi Helsingin Olympiastadionilta tuttuja tripla-feedbackejä sun muita harmittavuuksia. Sama toistui Gojiraa seuranneen länsinaapurimaamme teknisen polyrytmimätön mestareiden Messuggahin vedon aikana lukuun ottamatta useampia PA-räpsyjä. Ne eivät kuitenkaan haitanneet bändin soitannollista ja intensiivistä lavaylivoimaa. Messuggah näyttää juuri nyt olevan todella kovassa iskussa.

FNM3

Milanossa oli allekirjoittaneen aika menettää Faith No More -neitsyys, mikä sujuikin varsin positiivisissa merkeissä. Mike Pattonin johtama yhdysvaltalaisen vaihtoehtometallin pioneeri loihti ilmoille juurikin sellaisen äänikollaasin, mitä yhtyeen äänitteiden perusteella saattoi odottaa. FNM:n setti tuuppaili 50/50-jaolla tuoreen studiokiekon Sol Invictusin ja vanhojen hittien välillä. Kuten Markus Laakso Infernon toukokuun numerossa kehuen totesi, uusi Faith No More vaatii kuuntelua palkitakseen. Itsellä kyseinen levy oli ennen Milanoa mielessä pelkkänä pintaraapaisuna, mutta keikkaolosuhteissa kappaleensa tuntuivat istuvan saumattomasti yhteen Epicin, Digging the Graven, Midlife Crisisin ja We Care A Lotin kaltaisten hittien kanssa. Yleisöä italiankielisillä lohkaisuillaan viljalti hauskuuttanut maestro Patton on myös maineensa veroinen keulamies isolla K:lla, ja bändi eloisa esiintyjä kaikki tyynni.

Yhdettätoista kertaa Milanossa villinneen Metallican keikoilla suurin ennakkomielenkiinto on jo vuosia kohdistunut kulloisenkin illan settilistaan. Sitä kun bändi tykkää muutella aktiivisesti, mikä on stadionluokan yhtyeille tässä mittakaavassa melko harvinaista. Aiempien päivien Saksan-keikoilta kantautuneet uutiset pistivät Milanoon saapuneessa Metallican fan clubin Suomen chapterin puolenkymmenen sierainparin kokoisessa kannatusleirissä pystyyn välittömät hunajankusemisen italianmestaruuskisat. Muun muassa pitkään setistä poissa olollaan loistaneita rivakkaa Metal Militiaa, Reloadin (1997) The Unforgiven II:sta sekä …And Justice For Allin (1988) The Frayed Ends of Sanitya oli soiteltu nahkahousumaassa – ja sama toteutui siis myös Italiassa. Ralleista viimeksi mainittuhan sai maailman ensi-iltansa juurikin suomalaisfanien innokkuuden ansiosta viime toukokuussa Helsingissä.

metallica2

Heti avausbiisistä Fuelista lähtien oli selvää, että nyt oltiin todistamassa äärimmäisen intensiivistä ja kokonaisvaltaisen valloittavaa raskasrockshow’ta. Samaa mieltä oli Milanon yleisö, joka oli täydessä fiiliksessä soittoalueen takimmaista laitaa myöten, missä minäkin äimäsin silmät lautasina heittämällä kovinta koskaan näkemääni Metallica-keikkaa. Kuin tilauksesta ehtoon kliimaksin lähtöön sammunut Pohjois-Italian kirkas aurinko täydensi tehdaspihamaisen miljöön lavalta räiskyneelle valoshow’lle useine screeneineen kaikkineen, joiden avulla hittimyllytys saatiin aivan jokaisen ulottuville. Aiemmin mainittu jokseenkin täydellinen keikka-alueen yleissoundi palkitsi sekin.

Myös Metallican yhteissoiton tiukkuus yllätti verraten siihen, mitä olen viime vuosina nähnyt yhtyeen keikkatallenteilta. Väitän tämän johtuneen ainakin osittain Milanon keikan lavan pienuudessa, missä bändi oli pakotettu lauteilla tiiviisti perinteiseen asettelumoodiin, missä rumpali on takana ja kielisoittajat edessä. Mainittava on myös se, että James Hetfield tuntuu vanhetessaan vain paranevan laulajana. Myös Metallican takavuosien vauhtirallit jo mainitusta Metal Militiasta Master of Puppetsiin, Fight Fire with Fireen ja Creeping Deathiin eivät livenä osoita hiipumisen merkkejä vielä vuonna 2015 vaikka eiväthän herrat Hetfield, Ulrich, Hammet tai Trujillokaan enää mitään poikasia ole.

yleis4

Kiitos Sonisphere Italia – upeaa oli. Näillä saatesanoilla vielä Metallican setti kokonaisuudessaan: Fuel, For Whom the Bell Tolls, Metal Militia, King Nothing, Disposable Heroes, The Unforgiven II, Cyanide, Lords of Summer, Sad But True, The Frayed Ends of Sanity, One, Master of Puppets, Fight Fire with Fire, Fade to Black, Seek and Destroy, encore: Creeping Death, Nothing Else Matters, Enter Sandman.

Lisää luettavaa