Raskaan rockin osalta tämän vuoden Provinssin kaksi suurinta yleisömagneettia olivat varmasti amerikkalaiset Limp Bizkit ja Papa Roach, jotka kummatkin tekivät läpimurtonsa vuosituhannen vaihteen nu metal -buumin myötä. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, että keikat villitsivät yleisöä teini-ikäisistä nelikymppisiin.
Ja villitsemisestä voi toden totta puhua. Päälavan edusta oli molempien yhtyeiden aikana yhtä pomppivaa ja mosh pitissä kiertävää, hurmioitunutta massaa. Varsin moni valitteli jälkikäteen sitä, että Limp Bizkit tuhlasi liikaa aikaa välispiikkeihin ja -soittoihin sekä kaikenlaiseen äänimaalailuun. Ikähaitarin yläosastolla olevalle toimittajalle tuollainen tunnelman nostattelu ja taukopaikkojen antaminen oli silti hyvinkin tervetullutta – jos olisi pitänyt riehua täysipainoisesti koko yhtyeelle annetun tunnin slotin ajan, niin jonkinasteinen kupsahtaminen olisi ollut lähellä.
Uutta levyä jo vuosikaudet lupaillut Limp Bizkit toimii jälleen klassisimmalla kokoonpanollaan, mutta sitä ei varmasti monikaan tiedostanut. Show’n liikkeellepanevat voimat ja katseenvangitsijat kun ovat vokalisti Fred Durst ja kitaristi Wes Borland. Eikä siinä mitään, herrat osaavat kyllä lavatemppunsa aina sitä myöten, että lavalle Full Nelsonia laulamaan repäistiin innokas yleisön edustaja. Siltikin yleisön kannattaisi ainakin hetkeksi jäädä toteamaan esimerkiksi rumpali John Otton letkeän tanakan soiton voima. Sieltä lähtee tämänkin ryhmän groove.
Papa Roach on ollut kollegabändiään ahkerampi levyttäjä ja se todentui mukavasti myös settilistassa. Jo avausbiisinä kuultiin tänä vuonna ilmestyneen Who Do You Trust? -levyn nimikappale. Särökitaroiden, pop-elementtien ja hiphopahtavien vaikutteiden määrä on vaihdellut yhtyeen tuotannossa eri aikakausina, mutta kyseisellä levyllä ja nyt nähdyllä keikalla ne ovat hyvinkin toimivassa vuoropuhelussa.
Papa Roach, Provinssi 2019. Kuva: Jussi Niemelä
Samaa ei voi sanoa brittiläisen Bring Me The Horizonin tyylisekoittelusta. Bändi aloitteli reilut kymmenen vuotta sitten lupaavan oloisella metalcorella, ja kokeellisemmalle linjalle lähtenyt There Is a Hell Believe Me I’ve Seen It. There Is a Heaven Let’s Keep It a Secret. (2010) oli jo omissa kirjoissani pienimuotoinen klassikko. No, kyseiseltä levyltä ei kuultu nyt ainuttakaan kappaletta, vaan tiiviisti mukana eläneelle yleisölle esitettiin pelkästään viimeisimmän, varsin kammottavan, albumikolmikon tuotantoa. Yhdeksäntenä kuultu, uusimmalta Amo-levyltä kotoisin oleva Mother Tongue on esimerkiksi niin kammottavan opportunistinen kolmen pennin poikabändiyritelmä, että sen aikana loppui tämän arvostelijan kärsivällisyys ja hot dog -koju kutsui.
Kingston Wallin ja Von Hertzen Brothers -yhteenliittymän aikana ei tarvinnut vilkuilla kojujen ja kaljatiskien suuntaan, sillä sen verran vakuuttavaa toimintaa tarjoiltiin. Pelkoja toki oli etukäteen. Kingston Wall on itselleni niin pyhä asia, että sen tuotantoon ja nokkamies Petri Wallin muistoon (1969–1995) kajoaminen on tuntunut riskiltä. Vaan jos se tehdään, niin nyt on koossa oikea porukka, ja tämän pääsin viimein todentamaan. Lavan keskiosa oli jätetty viisaan symbolisesti tyhjäksi. Elossa olevat Kingston Wall -miehet Sami Kuoppamäki ja Jukka Jylli varmistivat homman autenttisuuden, kun taas Markus Pajakkalan sopraanosaksofonisoolo jo muutenkin hienossa Shine On Me -kappaleessa ja hänen nykyisen työllistäjänsä Ellipsin heittäytyvä tulkinta I Feel Love -lainapalassa toivat aitoa lisäarvoa hippihenkiselle tribuuttiesitykselle.
Isojen amerikkalaisnimien nu metal -mellastukselle antoi hyvää sivustatukea pienen ja urhean Suomen oma Lähiöbotox, joka ponnistaa hieman samoista pomppu/rap/nu metal -lähtökohdista. Helsingissä tukikohtaansa pitävä yhtye esitti sivulavalla yhden festivaalin energisimmistä keikoista. Roolinsa sisäistäneet räppärit Seksikäs-Suklaa ja Dosdela eivät anna enää mitään armoa katsojia hyppyyttäessään ja Luomasen kitaristiveljesten kanssa he muodostavat luodinkestävän eturintaman lavan etuosaan komppikaksikon takoessa taustalla jämerää pohjaa. Provinssi-yleisö palkitsi jyräyksen asiaankuuluvan antaumuksellisella riehumisella.
Toinen kyseisen pikkulavan odotettu kotimainen rock-pohjainen akti oli Santa Cruz, onhan bändi tekemässä parhaillaan paluuta viimevuotisten dramaattisten tapahtumien jälkeen. Kolmen ensimmäisen levyn aikaisesta kokoonpanosta on ainoana jäljellä enää kitaristi-laulaja Archie Kuosmanen ja hän tulikin jälleen lavalle voittajan elkein. Kolmessa uudessa jäsenessä on silti vielä havaittavissa pientä epävarmuutta ja turhaa nöyristelyä. Esimerkiksi kitaristi Pavel Popov on kuitenkin osoittanut muun muassa Kuosmasen kanssa tehdyissä soittovideoissa, että taidoista homma ei jää kiinni. Ei siis liene epäilystä, että uudestakin Santa Cruzista hitsautuu kovalla keikkailulla ja oppirahojen maksulla samanlainen tiukka keikkajyrä, jollainen aiempikin nelikko oli.
Sopivalla tavalla nöyrä voi silti olla nöyristelemättäkin. Sen osoitti Ville Valon kanssa nykyisin toimiva legendaarinen Agents. Tyylinsä perusteella yhtye ei toki kuulu Infernon toimialueeseen, mutta rakkausmetallisti Valon mukanaolo pakottaa lausumaan muutaman sanan. Ryhmittymä todisti, että myös pienin elein ja muutaman neliömetrin sisässä toimien on mahdollista ottaa haltuun Provinssin päälava. Sympaattinen vaatimattomuus kohtasi kuin piilosta annostellun korskeuden. Lopputulos oli maaginen.
Samaa maagista voimaa, mutta ruotsalaisen tunnelmametallin muodossa, oli Cult Of Lunassa. En ole nähnyt yhtyettä vuosikausiin lavalla, mutta oli sykähdyttävää nähdä vanhan taian säilyneen. Luonnonvoimamaista varmuutta löytyi myös sekä asemansa vakiinnuttaneessa Turmion kätilöissä että tuoreemmassa tulokkaassa Beast In Blackissä. On ollut äärimmäinen ilo seurata, kuinka kitaristi Anton Kabanen on Battle Beast -lähtönsä jälkeen saanut luotsattua uudesta bändistään näin vakuuttavan tapauksen. Siirtymä toiseksi suurimmalta Woodland-lavalta Provinssin päälavalle saattaa olla tiedossa jo lähivuosina.
Näin ei käyne ulkomaisille Woodland Stage -esiintyjille, tämänkertaisen Provinssin äärimmäistä laitaa edustaneille Lamb Of Godille ja Behemothille. Yhtyeet ovat vuosikausien vankkumattomalla työllä saaneet selkeän jalansijan metallin keskiraskaassa sarjassa, mutta niin sanottu valtavirtamenestys jäänee toteutumatta jo siksi, että bändit eivät tunne edes tarvetta hankkiutua helpommin omaksuttavien melodioiden ja tyyliratkaisujen pariin.
Behemoth, Provinssi 2019. Kuva: Jussi Niemelä
Tämä ei ole kuitenkaan ongelma – ei yleisölle eikä yhtyeille itselleen. Valtaosa suurimmista Behemoth-faneista lienee matkannut samaan aikaan järjestettyyn Tuskaan ja lavan edustalla oli pääosin niin sanottua normaalia festivaalikansaa. Laulaja-kitaristi Nergal alleviivasi asiaa välispiikissään, jossa hän kertoi yhtyeen käyskennelleen alueella aiemmin päivällä. ”Mietin, että mitä me teemme tällaisilla kukkaisfestareilla. Olen silti aina ajatellut, että jos en voi liittyä heihin, niin minun pitää hämmentää heitä.” Ja kyllähän se yhteys syntyi.
Lamb Of God taas oli jo lavalle rynniessään niin brutaalissa iskussa, että tämän jutun kuvaaja muisteli keikan jälkeen kokemuksen jopa vähän pelottaneen photo-montusta käsin todistettuna.
Brittiläiset modernin progen lipunkantajat Haken ja Tesseract lämmittävät sielua levyiltä kuunneltuna, mutta nyt ei jostain syystä oikein lähtenyt. CMX ja Ismo Alanko jaksoivat väläytellä yhä punk-aikojensakin raivokkuutta. Amorphiksen Queen Of Time -erikoiskeikka esitettiin myös Tuskassa ja sen tunnelmista voi lukea toisaalta Infernon live-osiosta.
Ja muistakaa: nämä ovat vain yhden ihmisen arvioita, eivät mitään totuuksia tai edes pyrkimystä sellaiseen. Jos jutussa tölväistään mielestäsi jotain suosikkiartistiasi, niin ei kannata ottaa sitä henkilökohtaisesti.
Teksti: Toni Keränen, kuvat: Jussi Niemelä
