Nummirock, Nummijärvi, Kauhajoki, 19. – 21.6.2014

Tätä oli jo odotettu. Viime vuonna ensimmäisen kerran syvästi vaikuttanut ja paikan meikäläisen sydämestä lunastanut juhannusfestivaali on ”kuin risteytys Mad Maxia ja huvipuistoa – jäljittelemätöntä ja kovin suomalaista – ja juuri siksi niin pirun hauskaa.”

Tällaisin sanoin Jone Nikula on festivaalia luonnehtinut ja osunut melko lailla asian ytimeen. Sääli, ettei äijää itseään näkynyt lavalla spiikkamassa bändejä sisään, vaan hänelle oli tullut este. Korvaajaksi saatiin pikahälytyksellä Teemu Suominen.

Sää ei tänä vuonna hellinyt metallista juhannuskansaa. Juontajat ilmoittivat tapahtuman olevan kylmin Nummirock kolmeenkymmeneen vuoteen, jota ei kyllä sadekuuroisessa ja vähintään kuuden boforin kirpeänviileässä vastatuulessa tarvinnut epäillä. Torstai toimi lämmittelypäivänä sanan varsinaisessa merkityksessä. (EJ)

Siinä missä Järvisalo seilasi Nummirockin ainutlaatuisessa tunnelmassa toista kertaa, minä taisin rämpiä mukana jo kahdeksatta kertaa, toki hajautettuna 14 vuoden ajanjaksolle. Festarialueen pysyvissä rakenteissa, sujuvissa järjestelyissä ja vuodesta toiseen kiinnostavina pysyvissä artistikattauksissa on syvää viehätystä. Puhumattakaan hulluuteen kutsuvasta juhannushumusta, jota vihamielinen sää tällä kertaa merkillisellä tavalla sekä hillitsi että alleviivasi. (VR)

Torstai

Mitä sitä Suomen suven oikutteluista inisemään, kun oli niin paljon mainiota ja lämpimänä pitävää musiikkia ja meininkiä tarjolla, tuliliemiä unohtamatta. Ensimmäisen päivän itseäni kiinnostavin nimi, Kaunis Kuolematon, toimi juhlintojen käynnistäjänä. Lohdutonta death/doom metalia tarjoilleen haminalaisporukan esitys saikin tässä osoitteessa ihan kelpoisia tuntemuksia heräämään.

Pidin yhtyeen keväällä julkaistusta debyyttialbumista, joka kahlattiin keikalla läpi lähes kokonaan. Soitannollinen suorittaminen oli läpi vedon tasaisen varmaa, mutta hieman enemmänkin bändi olisi kenties voinut elämöidä musiikkinsa mukana. Vähän poissaolevalta meno näytti aika ajoin. Levyllä kuultavaa syntikkaakin voisi olla keikoilla soittamassa joku, jotta tunnelma välittyisi aidompana.

En tiedä, oliko kyseessä ääntämyksellinen vai miksaustekninen asia, mutta laulaja Olli Suvannon korinainen ääntely ei tuntunut kantavan aina tarpeeksi kovaa eikä tulevan ulos kurkusta koko voimallaan. Samaa ei voi sanoa bändin mastermindin, kitaristilaulaja Mikko Heikkilän puhtaista vokaaleista, jotka kuulostivat niin kirkkaan komeilta, tunteikkailta ja upeilta kuin albumilla. En panisi pahakseni, vaikka lisäisivät niitä jokaiseen kappaleeseen. Sen verran maukasta nyanssia ne tälle yhtyeelle tuovat. Kyllä tässä kaikkiaan jäätiin livekokemuksena hyvin plussan puolelle. (EJ)

Speedtrap hyökkäsi torstaina toisena lavalle uusituin kokoonpanoin. Entinen Ranger-mies, kitaristi Jaakko Hietakangas ja tuuraajastatuksella mukana räyhännyt basisti John Finne sopivat vanhan kolmikon seuraksi mainiosti. Rumpalina nähtiin nyt siis ensi kertaa Markus Hietamies, joka aiemmin miehitti bändissä basistin tonttia. Vauhti näkyi pysyvän ihan samalla tavalla yllä kuin bändin jättäneellä Miika Keräsellä, eikä ihme, sillä Hietamies on rumpaloinut muun muassa Forced Killissä.

Vaikkei Speedtrap ehkä aivan niin kovaa lähtenyt kuin odotin, tätä bändiä on pakko arvostaa. Jouheva ja groovaava soitto, Ville Valavuon komeat soolot ja Jori Sara-ahon lajilleen uskollinen laulusuoritus tekivät tehtävänsä. Bändipaidan ”Not for wimps” -iskulause tuli jotenkin lihaksi. Vanhan liiton nopeaa heviä, jossa meininki määrää eikä muovi. Hienoa!

Heti kun pääsin kehumasta, täytyy sanoa, että Profane Omen jätti Speedtrapin nopeasti varjoonsa. Hirmuisella energialla lavan valloittanut lahtelaisryhmä teki kuin ilkkuen selväksi, että kevään klubikeikkoja ei olisi kannattanut missata. Onneksi näin bändin edes nyt!

Soittajista näki, että yleisön riehakkuus tuli heille hieman yllätyksenä. Pitti alkoi pyöriä heti keikan alussa ja koko lavanedus oli ihmisiä täynnä tungokseksi asti. Hienoa!

profa1

Melkein tippa tulee linssiin kun mietin PO:n kehityskaarta. Tämä Nummirock-keikka oli paras keikka, jonka olen bändiltä ikinä nähnyt, ja olen nähnyt niitä vuodesta 2001 saakka. Nyt bändi on energisempi, väkevämpi ja itsevarmempi kuin koskaan. Biiseistä on varaa valita niin paljon, että saadaan aikaan aivan timanttinen settilista. Pyrot saivat pelkäämään bändin käteen jäävän keikkaliksan puolesta, mutta toisaalta kun kerran mahdollisuus oli, miksikäs ei! Ainakin yhtye antoi kaikkensa.

Tuntuu ihan hölmöltä, että Profane Omenin ikäisestä bändistä pitää sanoa näin, mutta sanotaan silti: Bändi keräsi taatusti Nummirockissa aimo nipun uusia faneja. (VR)

Perjantai

Yllättävän kivuttomasti nukutun ensimmäisen yön jälkeen oli hyvä moodi lähteä hakemaan juhannusaaton johteisia. Eilisen pöhnätkin saatiin kadotettua aamu-uinnilla jonnekin Nummijärven pohjaan. (EJ)

Unborn Generation rykäisi päivän käyntiin vauhdikkaalla hardcorella kaljatelttalavalla. Rumpali Ipi on sen verran tukeva selkänoja koko bändille, että siihen kelpaa runtata HM-2:lla päälle. Biiseistä ei nyt erityisesti jäänyt kohokohtia mieleen, mutta hyvän mielen keikka ja perjantain avaus joka tapauksessa. (VR)

Inferno-lavan ohjelman avannutta Kuolemanlaaksoa oli kerääntynyt tuijottelemaan keskimääräinen joukko kansaa. Toisin sanoen sen verran kuin vain heräämisiltään ja juomisiltaan kukin oli ennättänyt. Itse olin tässä orkesterissa kiinnostunut näkemään ennen kaikkea miten uuden, vaikuttavan Tulijoutsen -albumin kappaleet pelittävät keikalla. Oikein hienostihan nuo tuntuivat painottelevan setin keskellä. Erottuva oli soundikin.

Vähän täytyy silti jupista. Vaikka esitys alkoi vakuuttavan rautaisella otteella, se alkoi hieman lässähtää loppua kohden. Tämä ilmeni pieninä soitannollisina mokailuina ja aivopieruina joissakin kappaleissa. Osa bändistä vaikutti myös hieman krapulaisella tavalla uniselta, mikä oli tosin lähinnä huvittava näky. Toki myös tietynlainen lavaeleettömyys sopii tämän bändin hidastempoisen ja raskaanpainoisen death/doom metalin pirtaan. Katsottava keikka oli silti kaikkinensa, ja pidän kovasti siitä, mihin suuntaan yhtye on menossa. (EJ)

Medeia oli eräs päälavan kiintoisimmista esiintyjistä ja sai kunnian korkata koko lavan. Vaikka yhtye oli jo ehtinyt esitellä elävänä uuden laulajansa Frans Aallon, yleisön uteliaisuus oli käsin kosketeltavaa. Koko ryhmän suorituksessa oli aluksi tiettyä kankeutta – mikä tietysti saattoi johtua pelkästään säästä – mutta ennen pitkää bändin vanha viisikko alkoi kantaa esitystä kuin itsestään. Basisti Samuli Kuusinen ja kitaristi Samuli Peltola nousivat nyt entistä väkevämmin lavameiningin kulmakiviksi, ja heillä kyllä riittää rahkeita ottaa roolia.

Mitä Aaltoon tulee, yleisössä yleinen kommentti oli, että ”eihän se mikään Keijo ole”. Ihmisiä on kuitenkin vaikea pitää bändeissä väkisin ja omasta mielestäni Medeia on löytänyt erinomaisen ja ilmiselvästi motivoituneen kaverin mikin taakse. Minulle jäi tästä keikasta hyvä fiilis. Sitä paitsi Born Enemy on hyvä biisi.

Täytyy myös huomauttaa, että laulajaherroilla ei ole takanaan millään tavalla vertailukelpoiset määrät keikkakilometrejä. Aalto on nuori mies ja siihen nähden jo todella kova luu. Odotamme mielenkiinnolla, millaisia juonia Medeia Aallon kanssa vielä punoo. (VR)

Tuomas Saukkosen uudesta Wolfheart -projektista on jäänyt melko sama fiilis kuin miehen kaikista yhtyeistä tätä ennen – ihan kiva. Live-esiintymisistä on jäänyt kutakuinkin sama tunne. Vaikka tältäkin bändiltä siistit täsmäkappaleet löytyvät, tämäkin keikka meni läpi nyökyttelylinjalla. Aina on kuitenkin mukava huomata, kuinka hyvä meno ja tekemisen ilo Saukkosella ja muullakin bändillä vedoissaan on.

Yhtyeen live voisi kyllä muuttua mielenkiintoisemmaksi, jos joitakin taustanauhoja jätettäisiin kokonaan pois. Akustiset ja harmonisemmat kitaroinnit olisi ainakin kiva kuulla soitettuna myös keikalla. Mikään ei silti kiellä sitä tosiseikkaa, etteikö Saukkonen olisi hieno mies ja tekisi niska limassa töitä kotimaisen metallimusiikin eteen. Nytkin herra kertoi palaavansa keikan jälkeen heti päälavalle hommiin. Siksi on sääli, että miehen omat sävellykset odottavat yhä edelleen sitä todellista täysosumaa. Tavanomainen on vain tavanomaista. (EJ)

Mokoma luotti Nummirockissa hittiputkeen. Yhtyeessä alkaa olla suorastaan vanhempien valtiomiesten karismaa, ja kun diskografiassa on mistä ottaa, tulos on festariolosuhteissa mainio, etenkin kun päälavan bändin näkee väkisin moni sellainenkin, joka ei varsinaisesti ole yhtyettä tullut katsomaan.

Mokoma edusti juhannusaaton keveintä laitaa, mutta kyllähän sieltä sitä rypistysbiisiäkin puski. Taisi tosin olla ensimmäinen kerta kun tajusin omakohtaisesti monen muun toisteleman totuuden siitä, että bändin kappaleet ovat pohjimmiltaan popveisuja, vaikka ne kuinka ärhäkkään muotoon olisi naamioitu.

Huomattavasti jyrkemmällä linjalla operoinut Mörbid Vomit sai seuraavaksi myllyn pyörimään kaljatelttalavalla. Nyt ymmärrän, miksi kaikki tästä puhuvat ja näitä paitoja näkyy joka paikassa. Mahtava bändi ja mahtava keikka. Paksu, kalmainen ja muinaisten aikojen ruotsalaishenkinen death metal -soundi sai väistämättä suun virneeseen. Siitä puhumattakaan, että laulaja Rösti ilmoitti jossain vaiheessa vetävänsä yhä eilisestä samoilla silmillä. Keikkahan starttasi vähän ennen seitsemää illalla. Arvostan! (VR)

Seuraavaksi saatiin kuulla heavymetallista hard rock -ilosanomaa norjalaisittain. Chrome Divisionista jäi mieleen rehti, hyväntuulinen ja kaljanhuuruinen rock’n roll -meininki, josta oli helppo digata. Yhtye on pääasiassa käsittääkseni Dimmu Borgirin solisti Shagrathin hard rock -projekti, muttei selvästikään diktatuurimaisesti. Niin tasapuolisesti koko yhtye esiintyi valokeilassa. Kyseistä miestä olikin kummallista katsella lavalla heilumassa ilman mustavalkomaaleja naamassa.

Bändin musiikki ei yritä olla millään tapaa uutta ja ihmeellistä vaan rennon asenteellista heavyä, jossa tärkeintä on hauskanpito ja hyvä meininki. Kaikki tämä välittyi lavalta yleisöön tavalla, jolla se varmasti haluttiinkin. Esitys toimi hienosti kaiken kiihkoisamman metallitarjonnan keskellä. (EJ)

Päälavan kolmantena bändinä veti Stam1na. Yhtyeellä oli hieman erikoinen tilanne päällä, kun basisti Kai-Pekka Kangasmäki oli telonut kätensä ja esiintyi näin ollen käsi paketissa. Bassoa hän ei suinkaan soittanut, vaan koikkelehti muuten vain ympäri lavaa ja huuteli mikkiin minkä kohkaamiseltaan ennätti. Kuvittelin aluksi, että mies kävisi lavalla vain näyttäytymässä, mutta mitä vielä, siellähän sitä heiluttiin loppuun asti.

stam1

Basson varressa nähtiin ”Suomen nuorin mies” Pyry Hanski, joka selviytyi hommasta varoaikaansa nähden todella tyylikkäästi. Järjestely toi keikkaan mielenkiintoisen ainutlaatuisuuden vaikutelman, joka vei hieman huomiota itse biiseiltä. Settilistaan oli löytynyt vähintään yksi biisi joka levyltä, mutta painotus oli uudessa SLK-albumissa ja vuoden 2008 Rajassa. Hittiputkea ei tällä keikalla kuultu, mikä oli ihan terveellistä. Hienoja sivuosumia piisasi senkin edestä. (VR)

Fear of Dominationista tiesi aika täsmälleen, mitä on luvassa. Bändi on kuulostanut näihin korviin aina ihan menevältä industrial metalilta ja sitä se on ollut keikoillakin. Erona aikaisempiin esityksiin oli se, että yhtyeellä näytti olevan hieman aiempaa enemmän lavaelehdintää sekä naisvokalisti, jota en ainakaan itse ole nähnyt bändillä aikaisemmin. Hyvä osa kappaleistakin kuulosti vierailta, sillä ainakin viimeisin albumi on mennyt meikäläiseltä kokonaan ohi.

Myös se oli erona aikaisempiin kertoihin, että allekirjoittanut raportoija oli yhtyeen vedon aikana sen verran kohtalaisessa nousutuiskeessa, että kaikki tuppasi kuulostaa automaattisesti helvetin hyvältä. Siksi ei ole mielekästä analysoida enempää. Niin soitto, miksaus kun toiminta lavalla sekä yleisössä näytti ja kuulosti hyvältä. (EJ)

Ulkomaan ihme The Black Dahlia Murder veisti Inferno-lavalla, jossa vallitsi halki festarin sellainen järvituuli ja hampaiden kalina, että esiintyvän artistin piti olla todella vetovoimainen ja tehdä tosissaan töitä lämmittääkseen yleisön.

The Black Dahlia Murder palkitsi odotetulla tavalla perjantai-illassa hytisseen yleisön. Bändi jaksaa olla livenä viihdyttävä ennen kaikkea Trevor Strnadin energisyyden ja hyväntuulisuuden ansiosta. Strnad ei ole mikään ihan pieni mies, mikä vahvistaa luontaista karismaa. Laulaja taisi tosin itsekin olla nyt vähän kylmissään.

Bändi soitti ensiluokkaisesti mutta vaikutti hieman hämmentyneeltä. Kenties viisikko ihmetteli festariväkeä, joka sitkeästi tuli järven rantaan hytisemään heitä kuunnellakseen. Hämmästelin erottelevia ja kirkkaita soundeja, jotka eivät puuroutuneet edes anniskelualueen kaukaisuuteen. Eräs seurueeseeni kuulunut oli sitä mieltä, että tässä oli festarin paras keikka. Siispä Detroitista kannatti tulla Nummijärvelle. (VR)

Omissa kirjoissani puolalainen Behemoth on yksi maailman parhaita bändejä sekä levyllä että lavalla. Pääjehu Nergalin selvittyä leukemiasta yhtye on kiertänyt taas ahkerasti pitkin maailmaa ja luonut nahkaansa uudelleen. Alkuvuodesta julkaistu The Satanist -paluulevy oli tästä väkevä näyttö, jota bändi esitteli useammankin kappaleen verran Nummirockin yössä.

Jos yhtye haki ilmiasultaan hieman itseään vielä parin vuoden takaisessa Tuskassa, nyt on sekin puoli hioutunut kuntoon. Enää ei harrasteta neljän soittajan kiivasta moshcopterpyöritystä, vaan pääpaino on seesteisemmässä ja tummemmassa raivokkuudessa. Mustiin hupullisiin paksukankaisiin kaapuihin pukeutuneet soittajat ovat lavalla kunnioitusta herättävä näky. Sitä hallitsevan voimallista tapaa, jolla bändi saa kuulijakuntansa otteeseen, ei voi ihailla liikaa.

Ennen keikkaa kuului varoituksia, ettei Nergalin ääni olisi aivan täysin kunnossa. Hyvin mies kuitenkin suoriutui tehtävästään, siinä missä vokaalitukea antaneet kitaristi Seth ja basisti Orionkin. Myös bändin hypernopea kannuttaja ja fyysinen ihme Inferno näytti, ettei ikä totisesti paina liikaa. Tämän yhtyeen kohdalla on komeaa se, kuinka massiivisia, cooleja ja kovassa fyysisessä kunnossa olevia hahmoja sen soittajat ovat, mikä sopii täydellisesti bändin brutaaliin black/death metal -muottiin.

behe2

Hyvällä on tapana loppua liian nopeasti. Keikka nimittäin hurahti vähän reilun tunnin mitastaan huolimatta aivan käsittämättömän nopeasti. Vaikka matskua kuultiinkin eniten uutukaiselta, kiitettävän tasapuolisesti yhtye veivasi kappaleita miltei jokaiselta albumiltaan. Tylytys oli yhtenäisen murskaavaa läpi tiiviin mittansa ja yleissoundikin pysyi riittävän dynaamisena.

Encorena kuultu, uusimman levyn päätöskappale O Father, O Satan, O Sun taputteli keikan tunnelmallisen suurella tavalla sekä näytti jälleen bändin mieltymyksen muinaiseen mytologiaan. Kappaleen loppusäkeiden aikana jäsenistö nimittäin poseerasi lavalla Egypti-aiheiset kypäränaamiot päässään. Viimeistään nyt on selvää, että tämä porukka on kykeneväinen aivan mihin tahansa. Ei voi kuin ylistää. Vaikea keksiä montaa parempaa tapaa fiilistellä juhannusyötä.

Kotimainen Sacrilegious Impalement ei saanut päivän viimeisenä artistina puolalaisten jälkeen ansaitsemaansa yleisöä ja innostusta. Koska oli ilmiselvää, että moni oli tullut festarille todistamaan nimenomaan Behemothia, SI:n olisi ilman muuta pitänyt antaa soittaa ennen sitä. Sekin vähä yleisö, joka alueelle jäi, suli nopeasti kohti leirintäaluepippaloita.

Levyltä bändi on kuulostanut tähän osoitteeseen asialliselta black metalilta ja melko samalla tasolla pyöritään lavaolosuhteissakin. Suoritusprosentti oli kohdillaan ja homma hoidettiin päällisin puolin kelpoisesti kotiin, mutta yhtyeellä ei vain yksinkertaisesti ollut puitteita ja mahdollisuuksia saada meininkiä enää kunnolla eloon.

Yhtyeen laulaja oli vaihtunut sitten viime näkemän. Aivan niin paloista ei uuden vihatorven ulosanti ole, mutta ajaa silti asiansa genrelle soveltuvaan tyyliin. Vokalisti yritti ajoittain saada yleisöä mukaan, mutta väkisinkin pienoista väsymyksen poikasta oli huomattavissa sekä miehellä itsellään että osalla muusta jäsenistöstä. Ihan kunnialla bändi kuitenkin hoiti osuutensa, eikä pääosin selkeä-äänisestä esityksestä näin ollen voi liikoja valittaa. (EJ)

Lauantai

Tuoni oli lauantain ensimmäinen esiintyjä, jota jaksoin aamuyöhön saakka kestäneiden juhannusjuominkien jälkeen käydä tarkastamassa. Ihmisiä ei ollut liikoja raahautunut paikalle, mutta siitä huolimatta bändi hoiti tonttinsa niin ammattimaisin ja varmoin elkein kuin mahdollista. Lisäksi jäsenistöllä oli hyvä energia ja yleisilme päällä läpi vedon.

Vaikka bändin industrial metal punkissa on viitteitä esimerkiksi Mokoman tyyliseen äreän kliiniseen paahtoon, on yhtye musiikillisesti kuitenkin tarpeeksi omankuuloisensa. Kappaleista löytyy sopivassa suhteessa raskautta, groovea ja punkmaista räyhää ja vokalistien Jaakko Teittinen ja Aksu Hanttu äänet täydentävät hyvin toisiaan. Paha mennä sanomaan mitään vastaan – hyvä veto taasen.

Ehkä suurimman ja hauskimman kontrastin koko festivaalikattaukseen antoi musiikillinen stand up -komiikkaesitys, Ismo Leikola Band. Vähän olin skeptinen, miten moinen mahtaa purra yleisöön, mutta mielenkiinnolla jäin silti seuraamaan. Hyvä, että jäin.

Aika pian nimittäin osoittautui, että Ismohan hallitsee huumorin. Mies sepitteli ja murjaisi vitsiä yleisistä aiheista, kuten nopeusrajoitukset, valtion rautatiet, seksin harrastaminen ja viinan osto Suomessa niin paljon, että soitettavaa jäi huomattavasti vähemmän. Tämä ei kuitenkaan totisesti haitannut allekirjoittanutta eikä muutakaan yleisöä, sillä naureskeltavaa ja virnisteltävää riitti.

Musiikillinen puoli käsitti Ismon omia, huvittavia improvisaatiosävellyksiä sekä ivailevia medley -pätkiä maailman tunnetuista hittikappaleista. Leikolan taustabändi koostui pukuihin sonnustautuneista ”ammattimuusikoista”, kun taas mies itse räpläsi akustista kitaraansa virnuillen ja rempsakkaan oloisesti.

Kokonaisuutena esitys oli viihdyttävä ja siitä jäi hyvä maku. Mielensäpahoittajiakin yleisöstä varmasti löytyi, mutta niinhän se menee aina. Leikola on hyvä esimerkki miehestä, joka ei todellakaan ota itseään turhan vakavasti.

Poisonblackia ehdin katsoa loppupuoliskon setistä. Olen aina pitänyt bändiä ihan kivana radiomusana, mutta sen syvempään tykkäilyyn en ole ainakaan vielä kokenut tarvetta ryhtyä. Ei voi kuitenkaan sanoa, ettei Laihialan ja kumppanien laadukasääninen keikka olisi skulannut hyvin ja varmasti. Ei yhtye todellakaan mitään ihmeellisyyksiä edusta, mutta ikääntyvien äijien into soittaa heviä on aina mieluisaa seurailtavaa.

nummipaa

Turmion Kätilöitä olen tullut nähneeksi ehkä enemmän kuin mitään toista yhtyettä maailmassa. Koska laskuhumalakin alkoi jo myllertää, tyydyin jäämään ihan suosiolla sivuun suurimmista melskeistä.

Saman kaavan mukaanhan koneellinen industrialryöpytys eteni, vitseineen kaikkineen. Tosin tällä kertaa huomasin, etteivät huumorilohkaisut ottaneet toimiakseen läheskään niin hyvin kuin joskus, eivät myöskään kappaleet. Solisti MC Raaka Pee vaikutti nimittäin olevan sen verran tukevassa juhannushutikassa, että mies unohti välillä kesken välispiikin, mitä hänen piti sanoa. Vokalisti unohti myös hetkellisesti kappaleen Tirehtööri sanoitukset.

Hyvänä havaintona täytyy kuitenkin nostaa settilistaan tehdyt pienet muutokset. Siitä on esimerkiksi aikaa, kun olen kuullut debyyttialbumin Pimeyden Morsian kappaletta viimeksi keikalla. Vaikka soitanta pelitti suurimmaksi osaksi entiseen tapaansa, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan esityksestä jäi vähän puolivillainen maku. (EJ)

W.A.S.P. veivasi päälavalla iänikuista jukeboxiaan. Näin bändin viimeksi pari viikkoa aiemmin South Park -festareilla, joista täällä raportoi Jaakko Silvast. En havainnut suurta eroa settilistassa enkä soitossa. Blackie Lawlessin naama alkaa olla jo melko ymmyrkäisen muotoinen, mutta helppo sille on tässä naureskella. Mee itte sinne lavalle 58-vuotiaana ja vedä kajalit naamaan.

On sekin sanottava, että bändin täsmähitit upposivat ihan varmasti niihinkin, jotka eivät yhtyettä kuunaan tunnustaisi diggailevansa. Siinä on yksi festareiden taikavoimista.

Kaikesta huolimatta, vaikka sitä kuinka yrittäisi tässä vältellä, on se nyt ihan selvä että bändistä tulee nykyään melkoisen elähtänyt fiilis. (VR)

Vaikeuksien kautta voittoon. ”Samuraimetallikopla” Whisperedillä kävi nimittäin heti ensimmäisen kappaleen aikana suuri epäonni, kun sähköt yllättäen katkesivat. Tämän ongelman kanssa puljattiin jokunen minuutti, ja oli hienoa nähdä, ettei yhtye panikoitunut asiasta vaan jaksoi odottaa kärsivällisesti. Kitaristilaulaja Jouni Viljakka yritti jopa sytytellä yleisöä katkoksen aikana.

Kun virta alkoi taas kulkea, bändi jatkoi vahvasti siitä, mihin jäi. Loppuveto soljui hyvämeininkisen melodödiksen merkeissä ja fiilis oli kohdillaan sekä yhtyeen lavasuorittamisen että yleisön mukanaolon puolesta. Täytyy kyllä sanoa, että myös tämän porukan kohdalla olisi kiva kuulla kaikkia nauhalta tulleita raikkaan eksoottisia japanimelodioita myös elävänä soitettuna. Sopisi meinaan vielä paremmin yhteen soittajien käyttämien mustien samuraikaapujen, kampausten ja huolellisten kasvomaalausten kanssa.

Loppupäässä kuultiin cover Takayuki Miyauchin Hopeanuoli kappaleesta, joka oli kaikkiaan oikein makea versiointi. Viljakka naureskelikin, että mahtaisi kappaleen alkuperäinen tekijä olla ihmeissään, jos näkisi mangatunnariaan soitettavan ja fiilisteltävän metallina. Tällä yhtyeellä on kaikkinensa varsin hieno idea käsissään. Pitänee tulevaisuudessakin pitää silmällä jätkien tekemisiä ja käydä mahdollisuuksien mukaan katsomassa bändiä lavalla, sillä hauskaa oli!

Hauskaa oli totisesti myös tapahtuman toisiksi viimeisimmän artistin, Turisaksen pyörityksissä. Onhan tätäkin battle metal -poppoota tullut nähtyä jo melkoisen useasti ja yhtyeen muutaman vuoden takaisten radikaalien jäsenvaihdosten jälkeen bändin seurailu on jäänyt vähemmälle. Silti herrojen folkmainen taistelurymytys toimi Nummirockyössä kuin höyryveturi ja tunnelma oli kerta kaikkiaan katossa. Humpparingit, letkajenkat ja moshpitit pyörivät taukoamatta ja pelimannihenki oli käsin kosketeltava.

Vaikka leijonaosa ralleista koostui yhtyeen kahdelta viimeisimmältä albumilta, jotka eivät ainakaan arvon raportoijaan ole liiemmin kolahtaneet, kuultiin myös ne bändin joka keikan ikivihreät, kuten To Holmgard and Beyond, Battle Metal ja Rasputin. En voi mitenkään sanoa pitäväni läheskään yhtä paljoa yhtyeen nykylinjasta, mutta pirun upeaa, että bändin liveshow’t jaksavat laittaa jalan vipattamaan vuosi toisensa jälkeen.

Orkesterin laulaja ja päämies Mathias Nygård ja muu punamustamaalinen jäsenistö vaikuttivat myös silmin nähden tyytyväisiltä menoon. Nygård kiittelikin vuolaasti kuulijakuntaansa sanomalla, että tämä keikka oli paras juhannusveto, mitä he ovat koskaan tehneet. Eipä kyllä totisesti ole itsellänikään vähään aikaan tullut millään keikalla yhtä hiki.

Tähän on hyvä päättää oma Nummirockraporttini. Jos Behemoth oli suorituksensa puolesta festivaalin yksinoikeutettu ykkönen, Turisas oli sitä meininkinsä puolesta. Alkaa meikäläinenkin pikkuhiljaa taipua sille kannalle, ettei juhannusta ole muualla kuin Nummirockissa. Ei turhaa kireyttä ja nitkuilua, ainoastaan hiton metkaa ja humalaista vapautuneisuutta. Ensi vuoteen! (EJ)

Sitten enää se suuri viimeinen artisti, Stone! Bändi on lopettanut jo neljä tai viisi kertaa, mutta hämmentävän usein sitä silti löytää itsensä festariyöstä puimassa nyrkkiä No Commandsin tahtiin. Mikäs siinä! Viimeksi bändin piti kai lopettaa toissa keväänä klubikiertueeseen, joten soittotatsi on tuoreessa muistissa.

Vaikka aiemmin tuli naljailtua W.A.S.P.:n jukeboksimeiningille, Stonen tapauksessa se on pelkästään hyvä asia. Näin bändin Nummirockissa viimeksi vuonna 2000 – lieniköhän se ihan ensimmäinen paluu silloin – eikä settilista ole siitä dramaattisesti muuttunut. Mutta kun keikkoja ei kuitenkaan ole ryöstöviljelty ja biisit ovat niin tolkuttoman kovia, niitä kyllä jaksaa kuunnella.

Janne Joutsenniemen, Pekka Kasarin, Markku ”Nirri” Niirasen ja Roope Latvalan yhteispeli on tervetullut muistutus siitä, miten nuoruusiällä solmitut ystävyyssuhteet pitävät ja kantavat hedelmää vielä vuosienkin päästä. Muuan kaverini aprikoi, mahtaisiko Stone ryhtyä vielä vanhoilla päivillään levyntekoon, mutta oma kantani on, että uskon vasta kun näen. Vaikka kyllähän esimerkiksi sellainen vertailukohta kuin Death Angel on nykyisin taas aivan uudessa nosteessa.

Muutama ilotulitusraketti keikan loppuun ja se oli siinä. Kylmä mutta siitä huolimatta pirun viihtyisä juhannus. Kiitos Nummirock. (VR)

nummi