Rockfest-raportti: Toivottavasti Kiss tajuaa pysyä tämän kiertueen jälkeen poissa keikkalavoilta

Rockfest – 7.–9.6.2019 Hyvinkää

Kuva: Jussi E. Niemelä

Olen aiemminkin harmitellut ikisuosikkini Kissin maskeihin palaamisen jälkeistä keikkakuntoa. Siksipä odotukset ennen Rockfest-esiintymistä oli syytä pitää maltillisina, jottei joutuisi jälleen pettymään. Kiss on tällä hetkellä End of the Road -kiertueellaan, jonka jälkeen yhtyeen taipaleen kerrotaan päättyvän. Hyvä niin, sillä jo edellisen keikkarupeaman olisi suonut olevan bändin viimeinen.

Vahvuudet ja heikkoudet olivat Hyvinkään keikalla oikeastaan juuri samat kuin edelliselläkin Suomen-vierailulla vuonna 2017. Basisti-laulaja Gene Simmons on yhä voimissaan ja hänen laulamansa kappaleet toimivat. Valitettavasti massat eivät tälläkään kertaa tuntuneet osaavan arvostaa War Machinen ja Calling Dr. Loven kaltaisia Gene-biisejä. Soitannollisesti hurjimmassa vedossa oli rumpali Eric Singer – esimerkiksi hänen rumpusoolonsa oli sanalla sanoen huikea ja yleisökin lähti mukaan myrskyisään menoon.

Kiss kuitenkin nousee ja tuhoutuu keulakuvansa, kitaristi-laulaja Paul Stanleyn mukana. Hänen ääniongelmansa ovat olleet tiedossa pitkään ja niihin kompastuttiin tälläkin kertaa. Kiertueen aikana on ollut liikkeellä sitkeitä huhuja siitä, että Stanley olisi turvautunut tällä kertaa taustanauhoihin kärsinyttä ääntään korjatakseen.

Rockfestissä kävi tuskallisen selväksi se, että ainakaan nyt taustanauhoja ei käytetty. Tämä tuli ilmi jo avausbiisin Detroit Rock Cityn aikana, kun Stanley aloitti suorituksensa yhtä kiertoa liian myöhään, eikä ämyreistä silti kuulunut laulua. Ja kylläpä se oli ilman tätäkin todistetta kuultavissa, että live-äänellä laulettiin – tai paremminkin raakuttiin.

Keikka on sinällään ihan viihdyttävää seurattavaa, jos ei anna sen vaivata, että maski-Kissin show-elementit ovat läpi vuosikymmenten pysyneet lähes täysin samanlaisina. Toisaalta tältäkin osin oli silti havaittavissa tietynlaista rutiinisuorituksen makua. Love Gun oli niitä harvoja hetkiä, kun bändissä tuntui olevan 1970-luvun keikoilta tuttua eläimellistä energiaa. Yleisö taas taisi lämmetä eniten discorock-hitille I Was Made For Lovin’ You.

Oma Kiss-keikkojeni putki alkoi alkuperäiskokoonpanon paluukiertueen vuoden 1997 Helsingin-keikasta. Nyt, kuuden keikan jälkeen, on surullisena todettava, etten saanut koettavakseni yhtäkään täysipainoisen toimivaa Kiss-keikkaa. Sellaista, joka vastaisi niihin odotuksiin, jotka ovat syntyneet satojen tuntien vanhojen Kiss-keikkavideoiden katsomisesta. Ehkä odotukset olivat kohtuuttomia, mene ja tiedä. Ei silti voi kuin kiittää kaikista näistä vuosista. Toivottavasti yhtye kuitenkin tajuaa pysyä tämän kiertueen jälkeen poissa keikkalavoilta.

Toinen vanhan koulukunnan bändi, päätöspäivänä päälavalla ennen Kissiä esiintynyt Def Leppard, veti selvästi pidemmän korren. Yhtyeen ammattimainen, mutta rennon iloinen esiintyminen vei jälleen mukanaan. Esimerkiksi Pour Some Sugar On Me on varmasti monen mielestä läpeensä puhki soitettu renkutus, mutta keikalla se saatiin jälleen uuteen lentoon. Niin sanottuja tosifaneja hellittiin muun muassa High ’n’ Dry -kakkosalbumin instrumentaalilla Switch 625.

Koko Rockfestin parhaimman keikan heitti kuitenkin Slipknot. Tämänkin maskibändin keikkoja on tullut nähtyä jo lähemmäs kymmenen, mutta meno ja meininki tuntuu joka kerralla yhtä tuoreelta. Tätä edistää se, että esimerkiksi jäsenten ulkonäkö muuttuu aina kiertueelta toiselle, eikä myöskään settilista ole jämähtänyt samaksi. On ilahduttavaa huomata, että nytkin sekä avausnumero People = Shitin kaltaiset klassikot että aivan tuore Unsainted saivat yhtä hurmioituneen vastaanoton.

Laulaja Corey Taylor totesi taannoin, että Slipknotilta ottaa yleensä muutaman keikan ajan päästä takaisin lava-asetuksiin. Rockfest-keikka oli yhtyeen ensimmäinen sitten Japanin Knotfest-esiintymisen marraskuussa 2016, mutta mitään alkukankeutta ei todellakaan ollut todistettavissa. Uusi nimettömänä pysyttelevä yhdeksäs jäsen toi lavalle rutkasti lisäenergiaa ja toukokuussa perhetragedian kokenut Shawn Crahankin oli mitä ilmeisemmin Clown-maskin takana. Yleisömeressä velloi parhaimmillaan useita mosh pit -pyörteitä ja keikka oli yhtä suurta rock-juhlaa.

Hieman yllättäen myös keskimmäisen Rockfest-päivän pääesiintyjä Disturbed sai aikaiseksi villinä ja suurena pyörineen pitin. Yhtyeen kappaleiden voi sanoa olevan Slipknotiin verrattuna sekä silotellumpaa että mielikuvituksettomampaa nu-metalia, ja toisaalta sentimentaalinen osasto The Sound of Silence -covereineen kaikkineen nostanee monen metallifanin niskakarvat pystyyn. Live-olosuhteissa yhtye kuitenkin vakuuttaa, varsinkin juuri sillä herkemmällä osa-alueella. Laulaja David Draimanin masennusta ja addiktioita käsittelevät pitkät välispiikit saivat uskomaan, että edellä mainittu Simon & Garfunkel -lainapalakin on valittu esitettäväksi niin sanotusti oikeista syistä.

Ugly Kid Joe pääsi varmasti yllättämään monet altavastaajan roolistaan, sunnuntain alkuiltapaikalta. Laulaja Whitfield Crane osoitti, ettei yhteyden saaminen yleisöön vaadi suurta tuotantoa tai kimaltelevaa esillepanoa. Hän esimerkiksi bongasi yleisöstä alligaattoriasuisen nuoren miehen ja kutsui tämän lavalle tanssahtelemaan keräten näin yleisön sympatiapisteet. Muutenkin esiintyminen oli riemastuttavaa ja soitto letkeää.

Muita hyväntuulisia akteja olivat muun muassa tamperelainen Huora ja Göteborg-metallin pioneeriyhtye In Flames. Ruotsalaisten esiintymiseen tuli tosin synkempiäkin sävyjä, kun laulaja Anders Fridén tulistui lavan edessä olleiden järjestysmiesten toimintaan. Yleisön riehakkuutta liian kovakouraisesti hillinnyt keltaliivien sakki sai kuulla Fridénin kärkästä vittuilua useammassakin välispiikissä. Huoran esiintymisessä vittuiltiin pelkästään Päivi Räsäsen ja muiden ulkopuolisten suuntaan, mutta itse keikka oli jo tutuksi tulleen elinvoimaista ja iloa pursuavaa. Samaa voi sanoa muun muassa Mokoman vedosta. Turbonegrokin villitsi telttalavalla lauantain myöhäisyössä, mutta on silti sanottava, että kun on nähnyt yhtyeen pariin kertaan täydessä loistossaan Hank von Hellin kanssa, niin sitä vähempi ei oikein riitä – äärimmäisen hyvästä yrityksestä huolimatta.