Tampereen Saarihelvetin ympärillä vallitsee varsin toimiva konsepti. Satoja tummiin asusteisiin sonnustautunutta raskaan musiikin ystävää kuljetetaan laivoilla kaupungin vehreään kesäkeitaaseen, Viikinsaareen, elämöimään mielimusiikkiaan. Saaren noin viiden kilometrin etäisyydellä ydinkeskustaan äänekäs festivaalikansa ja tavalliset kesäsuharit saavat olla rauhassa toisistaan. Kaikki voittavat.
Nyt kolmannen kerran järjestetyn tapahtuman suosion kasvun huomasi, sillä tällä kertaa rikottiin jo kahdentuhannen kävijän rajapyykki. Tämä oli loppuunmyydylle festivaalille suuri voitto, mutta nosti myös haasteita tulevaisuuden kannalta. Pieneen ja idylliseen Viikinsaareen kun ei mahdu loputtomasti tallaajia, ja sen herkkää luontoakin tulisi varjella. Tapahtuman suurimmat kysymysmerkit liittyvätkin siihen, millaiset kasvun rajat se itselleen asettaa jatkossa.
Ympäristöllisen idyllin lisäksi kohdillaan oli myös artistikattaus. Itse asiassa se oli melkeinpä parempi ja monipuolisempi kuin aikaisempina vuosina. Kotimaista terää edustivat esimerkiksi Rotten Sound, Battle Beast, Rytmihäiriö sekä tapahtuman kestokävijä, Turmion Kätilöt. Ulkomailta oli saatu mukaan kaksi kovaa porukkaa: vahvaa nousua tekevä itävaltalainen Harakiri for the Sky sekä jo 30-vuotias kreikkalainen pioneeriorkesteri, Rotting Christ. Seuraavaksi tarjoan katsauksen festivaalin mielestäni tähdellisimpien nimien esityksiin.
Harakiri for the Skyn keikka lukeutui odotuslistani kärkeen. Depressiivistä post-black metalia edustava poppoo lunasti odotukset melko hyvin. Bändi oli latautunut vetoon sopivalla intensiteetillä, eikä visuaalisesta puolesta noin muutenkaan löytänyt urputtamista. Kenkiin tuijottelua bändi ei harrastanut joillekin post-etuliitteisille yhtyeille ominaisesti, vaan keikalla kuultiin rehellisen maailmantuskainen repäisy.
Bändille varattu 30 minuutin slotti tuntui vääryydeltä. Vaikka yhtye ei ehkä olekaan vielä varsinainen päälavanimi, Itävallasta saapuneelle bändille olisi suonut vähintään 40 minuuttia. Varsinkin kun yhtyeen sävellykset ovat keskimäärin noin 10 minuuttisia lohkaisuja. Puolessa tunnissa bändi ehti veivata kolme kappaletta, joista kaksi oli viimevuotiselta mainiolta III: Trauma -albumilta. Aluksi hieman heikosti miksattu keikka parani jatkuvasti, ja yhtyeen tarjoilema raskas mutta kauniisti soljuva sointukuljettelu löysi perille. Lyhyestä vedosta jäi kaiken kaikkiaan nälkä.
Kotimaisen Shade Empiren hiljattain julkaistu albumi, Poetry of the Ill-Minded, lukeutuu itselläni varmasti vuoden metallilevyihin. Kyseinen albumi oli yhden aikakauden päätös, kun yhtyeen pitkäaikaislaulaja, Juha Harju lähti bändistä. Sisään ajettiin Asylum 8:ssa ja Nemecicissä vaikuttava laulaja Henry Hämäläinen. Erityisesti keulakuvan vaihdoksen puolesta odotinkin bändin Saarihelvetin keikkaa mielenkiinnolla, vähän jännityksellä myös.
Oli mukava huomata, ettei jännitykselle ollut aihetta. Hämäläinen hoiti tonttinsa moitteetta ja istui hyvin muun yhtyeen tekemiseen. Toki Harjun persoonalliseen ääneen tottuneena yhden puolituntisen keikan perusteella ei voinut olla vielä täysin vakuuttunut kaikesta. Erityisesti edellislevy Omega Arcanen (2013) biisejä kuunnellessa huomasi, ettei Hämäläisen ääni ole vielä täysin muovautunut yhtyeen vanhempaan materiaaliin. Asia kuitenkin varmasti korjaantuu ajan myötä, sillä bändin mahtipontisen polveilevaa materiaalia ei ole nopeinta ottaa haltuun.
Shade Empiren veto oli kokonaisuudessaan perus hyvä, mutta settilista olisi voinut näyttäytyä monipuolisempana. Viidestä kappaleesta kolme oli uudelta levyltä ja loput Omeca Arcanelta. Puoleen tuntiin ei mahdu liikaa, mutta jokin veisu vanhemmilta levyiltä olisi ollut nannaa kuulla. Kenties Hämäläisellä ei ole vielä tässä vaiheessa kaikki materiaali niin varmasti hallussa. Joka tapauksessa tämän yhtyeen tulevia tekemisiä industrial-vaikutteisen äärimetallin saralla odottaa erityisellä kiinnostuksella.
Ei jäänyt kahta sanaa, mikä oli festivaalin rautaisin ja suvereenein esiintyjä. Tämä pysti meni melko kirkkaasti tapahtuman kokeneimmalle veteraanibändille, kreikkalaiselle Rotting Christille. Asiassa auttoi timanttisen hyvät soundit, mutta kyllä kaiken ytimessä oli yhtyeen jäätävän vahva, tyylikäs ja ammatillinen ote. Vaikka bändillä on matkaa mittarissa jo 30 vuotta, tätä ei bändin perustajaveljeksistä, Sakis ja Themis Tolisista huomannut. Miehet olivat elämänsä iskussa. Myös tuoreemmat jäsenet meuhkasivat ja fiilistelivät niskakramppia uhmaten.
Bändin tyyli on vaihdellut uran aikana kaikenlaisen black- ja goottimetallin sekä grindcoren välimaastossa. Tällä hetkellä musiikki on jonkinlaista seosta kaikesta tuosta, jossa pääväreinä toimivat tummanpuhuvuus, mystisyys ja rituaalisuus – kreikkalaismytologiaa unohtamatta. Kaikki tämä välittyi yleisölle hienosti ja taitavasti toimitettuna. Yleisön innostuneisuuden huomasi myös aika ajoin jyllänneistä moshpiteistä ja wall of deatheista.
Hyvänä kakkosena esityksellään tiensä maaliin selvitti kotimaan oma surmacorelegenda Rytmihäiriö. Laskeskelin, että bändin varhainen punk-aikakausi yhteenlaskettuna yhtye oli myös tapahtuman toisiksi vanhin esiintyjä. Alkuperäisjäseninä mukana ei tosin vaikuta enää kuin basisti Antti Kiiski rumpali Otto Luotosen jätettyä yhtyeen viime vuonna. Tällä hetkellä bändin livekannuttajana toimii nuori, kovassa nosteessa oleva ja Paradise Lostinkin rumpupallilla nykyään häärivä Waltteri Väyrynen.
Hetkeen en ollutkaan Rytmihäiriötä lauteilla todistanut, mutta niin vain bändi sai jälleen jengin pähkinöiksi tapahtuman pienellä sisälavalla. Setti oli gambinan kyllästämää hittikimaraa alusta loppuun. Yleisö ei suinkaan ollut lähtenyt vielä pois Turmion Kätilöiden diskometallihurmion jälkeen. Itsehän olisin suonut Rytmihäiriön päälavalle möykkäämään, mutta lopulta kiinteä ja hikinen rypistys tuntui pieneen tilaan vain asianmukaiselta.
Nykyään kovin harvakseltaan keikkailevan bändin paahtavan esityksen mukana oli maittavaa jyristellä mukana. Jos jokin lapsus keikasta pitäisi nostaa, niin se olisi koomisesti räyhäävän solisti Unto Helon vokaaleiden ajoittaiset ajoitusvirheet. Laitettakoon nämä kuitenkin kuuluvaksi osaksi bändin gambiinaa nauttivaa toimenkuvaa. Johan sitä oli oma pullonsa taas jokaisella soittajalla. Nähtäväksi jää, kuinka kauan yhtye jaksaa nimikkojuomansa ja kännissä toteutettujen surmatöiden sanomaa levittää. Vielä tällä hetkellä bändi kuitenkin pysyttelee kiitettävässä tappovireessä. Näin pöydän tyhjentävään keikkaan sitä kelpasi taputella tämän vuoden Saarihelvetti
Jonottaessa laivalaiturilla poispääsyä pohdin festivaalin hyviä ja huonoja puolia. Hyviähän sitä löytyi rutkasti enemmän. Omasta puolestani pidän Saarihelvettiä kotimaan tämän hetken omaperäisimpänä metallifestivaalina, vaikka ihan kaikkia ei ole tullutkaan kierrettyä. Esimerkiksi viime vuoteen nähden tapahtuma oli kehittynyt selvästi. Tämä näkyi muun muassa laivaliikenteen saumattomampana sujumisena saaren ja keskustan välillä sekä ihmismassojen hallinnassa ylipäänsä. Myös uuden burlesque-lavan esitykset toivat hyvin väriä ja silmäniloa osalle kävijöistä.
Pari parannusehdotustakin pomppasi mieleen. Muillekin festivaaleille tuttu pullopanttisysteemi olisi mielestäni hyvä ja taloudellinen käytäntö myös Saarihelvetissä. Nyt tölkkejä lojui tallottuna siellä täällä festivaalikävijöiden jaloissa. Lisäksi tapahtuma voisi tulevaisuudessa miettiä, tarvitseeko se niin monta yhtyettä. Tämänvuotisesta kahdestatoista bändistä olisi hyvin voinut pudottaa neljänneksen ja antaa jäljellä oleville enemmän soittoaikaa. Näin siirtymillekin jäisi tilaa. Jos tarjonnan määrästä ei kuitenkaan tingitä, ainahan voi miettiä kaksipäiväistä festivaalia. Näiden ajatusten myötä annan organisaatiolle isot kiitokset onnistuneesta ja tunnelmallisesta metallitapahtumasta.
Katso Santeri Koivumaan ottamat kuvat alta – klikkaa suuremmaksi ja navigoi nuolin:
