Teksti: Tami Hintikka, kuvat: Timo Isoaho
Xysma on takaisin, ja se on ihanaa. Kesällä alkanut paluukeikkojen sarja päättyi legendaariselle Tavastia-klubille, jossa lauteet lämmitteli helsinkiläinen Sumea. Lokakuinen ilta oli täynnä intensiivistä tunnelmaa, lämmintä henkeä, ja kunnon hikistä rokkaamista. Piristysannos syksyn pimeyteen.
Yllätyskova Sumea
Lämmittelijävalinta oli enemmän kuin kohdallaan, sillä Sumean pitelemättömällä tavalla rouhittu ja perinnetietoinen doom/stoner osui ja upposi. Antaumuksella vetänyt nelikko loihti työvoiton ja keräsi lavan eteen runsaasti jengiä. Usealla jalka vipatti ja pää nyökytti hyväksyvästi – allekirjoittanut mukaan lukien.
Tänä vuonna ensimmäisen ep:nsä julkaisseen Sumean poljennossa oli tekemisen meininki. Anteeksipyytelemättömästi vedetyt biisit soivat maukkaalla, raskaalla ja orgaanisella soundilla. Laulaja Tuomas Valtanen veti komeasti ja kaikkensa antaen. Itselleni nousi paikoin mieleen jopa Kirka-vainaa, ja se on luonnollisesti kovan luokan kehu.
En ole Sumean musiikin otollisinta kohderyhmää, ja siksi bändi oli tätä ennen lipsahtanut tutkani ohi, mutta nyt osui oikein rytinällä. Ensikohtaamiseni Sumean kanssa oli lämmin, ja odotan kovasti yhtyeen tulevia julkaisuja ja livevetoja. Tarvitsen tätä lisää.
Pohjustus Xysmaan
Kukaan ei kysynyt eikä ketään kiinnosta, mutta kerron silti: olen nähnyt Xysman livenä ennen Tavastian-keikkaa viimeksi vuonna 1995. En edes osaa laskea, montako vuotta siitä on. Kuten moni kaltaiseni muumio, olen lähtenyt Xysman kelkkaan sen äärimetallivaiheessa. Yeah on yhä mielestäni Suomen kaikkien aikojen paras death metal -levy.
Xysma on selittämättömän kova yhtye, ja sen kehityskaari vuodesta 1988 vuoteen 1998 on aivan huikea. Se on ihan maailmanmittakaavassakin vaikuttavaa toimintaa. Kaikkihan sen tietävät, mutta miettikää nyt vaikkapa niitä askelia, joita bändi otti vuosien 1989 ja 1993 välillä. Matka Carcass-vaikutteisesta ja totaalisen ihanasta Swarming of the Maggots -demosta oivaltavasti ja orgaanisesti soivaan First & Magicaliin ei ollut vuosissa pitkä, mutta ideoiden ja toteutuksen tasolla harppaukset olivat valtavia.
Xysman toistaiseksi viimeisin levy Girl on the Beach (1998) oli lipunut jo sen verran kauas kuolojuurista, että olin monien kaltaisteni tavoin pudonnut yhtyeen matkasta. Siinä vaiheessa tosin itse bändikin alkoi olla hajoamispisteessä. Yksittäisiä pistokeikkoja lukuun ottamatta Xysman tarina oli lopussa. Tai paremminkin tauolla, kuten nyt tiedämme.
Nyt, lähes kymmenen vuoden poissaolon jälkeen, Xysma on palannut keikkalavoille. Ja aivan erityisen riemastuttavaa on se, että saamme yli kahden vuosikymmenen jälkeen uunituoretta Xysma-musiikkia. Vastikään julkaistu single Well Seasoning rokkaa retron rennosti, ja sillä rävähti käyntiin myös äärimmäisen viihdyttävä vajaan tunnin setti, joka tuntui kuluvan kuin siivillä.
Rakastettava Xysma
Xysma on tänä päivänä yhtä kuin Janitor Muurinen (laulu), Olli Nurminen (kitara), Kalle ”Loiriplukari” Taivainen (basso) sekä uusimpana jäsenenä Janne Lastumäki (koskettimet). Lastumäen kosketinkioskistaan loihtima äänimaailma istui yhtyeen livesoundiin todella hyvin, ja yhden kitaran ratkaisu antoi sointiin ilmavuutta ja tilaa Taivaisen bassolinjoille.
Xysma on kauttaaltaan tyylikäs yhtye. Kokomustissaan ja aurinkolaseissaan viileästi mutta maanläheisesti esiintyneen Janitorin lavapresenssi ja sulava liikehdintä toimivat täysillä. Ja oli ilo havaita, että laaja lauluskaala fudii moitteetta. Puhtaiden lisäksi irtoavat yhä myös tuhdit ja laadukkaat murinat. Ai että, miten maistuikin. Olisi maistunut toki enemmänkin.
Kalle Taivainen veteli paitsi bassot ja taustalaulut, myös suurimman osan välispiikeistä, jotka olivat kerrassaan mainiota tarinaniskentää. Kaikesta välittyi lämpö ja kiitollisuus, läsnäolo oli sataprosenttinen. Janitorin ja Taivaisen vuororupattelussa oli välitön fiilis, ja yleisöä huomioitiin hienosti. Koko Tavastialla vallitsi silminnähden lämminhenkinen tunnelma.
Kylmä sydämeni sykkii erityisellä lämmöllä etenkin Xysman alkuvuosien materiaalille, mutta kunnioitus bändiä kohtaan ulottuu koko uralle. Oli etukäteen selvää, ettei nyt kuultaisi goregrind-osaston tappohommia. Illan vanhin biisi oli First & Magicalin supertoimiva Uranus Falls Again, joka lähti livenä todella nätisti. Illan settilistan pääpaino oli odotetusti Deluxe- (1994) ja Lotto-levyissä (1996) sekä uudessa, tulevan No Place Like Alone -levyn materiaalissa.
Xysma on lavalla pitelemätön. Se on raju, mutta lempeä. Sellaista on myös rumpali Teppo Pullin rento, mutta riehakas soitto. Ajaton ja tiukkoihin genrerajoihin sitoutumaton ote on vahvasti läsnä, kun Xysma toimittaa. Hymy nousee väistämättäkin huulille, kun Nurminen veivaa kuusikielisestään Needin klassikkotason riffiä. Ja sitähän Xysman keikka oikeastaan olikin: pelkkää hymyä. Suorastaan hölmistynyttä hymyä, kun uniikki yhtye tekee omaa juttuaan suoraan silmien edessä.
Xysma on 2020-luvulla erikoisessa ja erityisessä asemassa. Siinä on jotain samaa kuin esimerkiksi CMX-yhtyeessä. Molemmilla on raju alkupään tuotanto, josta on sittemmin kuljettu kauas, mutta ei nyt NIIN kauas. CMX voi vetää Pelasta maailman perään Sika ja perkeleen, eikä siinä ole mitään outoa. Xysma voisi tehdä omalla tuotannollaan saman.
Xysman uudet kappaleet ja erityisesti livesoundi kertovat, että settiin voisi helposti nappailla vaikkapa Yeah-biisejä, ja jopa sen Foetal Mushin, jota moni toivoi ja Nurminen pari kertaa kitarallaan tapaili. Vielä se sieltä tulee, totesi Taivainen. Haluan uskoa häntä. Nyt oli kuitenkin hyvä näin. Xysman paluu on synkeän maailman parhaita asioita. Tervetuloa takaisin, Xysma. Tämä on – kuten jo tiedätte – ihanaa.
