Mötley Crüen esiintymiset ovat jättäneet aina ristiriitaisen tunnelman. Bändi on allekirjoittaneelle yksi suurimpia ikisuosikkeja, mutta silti esimerkiksi viime kesän Sweden Rock Festivalin keikka sai jopa raivon päälle, niin laiskalta suoritukselta se välillä tuntui.
Oli siis tarkistettava vielä viimeisen mahdollisen kerran, voisiko Crüe sytyttää keikkaolosuhteissakin. Nythän yhtye on vetämässä The Final Touriksi nimettyä kiertuetta ja bändin kaikkien aikojen viimeisen keikan on tarkoitus tapahtua vuoden 2015 viimeisenä päivänä Los Angelesissa.
Ennen pääkeikkaa oli kuitenkin ilo ja kunnia nähdä Alice Cooperin reilun tunnin mittainen, napakka ja energinen keikka. Vanha herra bändeineen on ollut mukana jo kiertueen USA:n osuudella ja kyse on jostain hieman enemmästä kuin pelkästä lämmittelyaktista.
Soundit, valot ja Cooperille ominaiset lavatemput giljotiinista hirviöhahmoihin olivat kunnossa. Pääesiintyjää lyhyempi soittoaika käytettiin myös pelkästään hyödyksi. Setissä ei ollut mitään turhaa, vaan yhtye hyökkäsi päälle pelkin iskusävelmin ja tiukalla intensiteetillä.
Bändin nykyisen kitaristitrion (Nita Strauss, Ryan Roxie, Tommy Henriksen) työskentelyä on ilo seurata, eikä basisti Chuck Garric jää Gene Simmonsilta vaikutteita saaneilla eleillään pekkaa pahemmaksi. Haaste Mötley Crüen suuntaan oli todellakin heitetty!
Valtavat lavarakennelmat tekivät vaikutuksen jo ennen pääkeikan alkua ja Mötley Crüen setin alkuosa veikin mukanaan. Etenkin lapsuuden sankarin, basisti Nikki Sixxin, näkeminen lähietäisyydeltä sykähdytti todella. Keikka alkoi tehokkaasti Girls, Girls, Girls -klassikolla, jonka jälkeen Wild Side ja Primal Scream pitivät tunnelmaa yllä.
Kun settilistaa tarkastelee jälkeenpäin, niin melkein jokainen kappale tuntuu vanhasta Crüe-fanista vähintäänkin kohtuullisen hyvältä. Silti itse livetilanteessa tuli välillä olo, että keikan draaman kaari ei ollut ihan kohdillaan.
Albumikokonaisuuksissa paikkaansa puolustavat Don’t Go Away Mad (Just Go Away) ja Louder Than Hell jäivät esimerkiksi keskitempoisuudessaan hieman vaisuiksi kokemuksiksi. Uudemmat Mutherfucker of the Year ja Saint of Los Angeles taas eivät ole iskeneet täydellä voimalla edes levytettyinä versioina. Näiden tilalla olisi voinut soittaa vaikka Dragstrip Superstarin tai Hooligan’s Holidayn kaltaisia unohdettuja helmiä – jos herrojen Tommy Lee ja Vince Neil kantti siihen riittäisi.
Alice Cooper hyökkäsi bändeineen uuteen biisin heti edellisen loputtua. Siihenkin verrattuna Mötley Crüen pitkähköt odottelut kappaleiden välillä tuntuivat turhilta. Myös Mick Mars -paran kitarasoolo efektikikkailuineen ja jäykin nivelin rämpytellyin säröttömin osuuksineen oli nolo kokemus. Nivelsairauden kalvama Mars lienee muutenkin iloisin sen suhteen, että yhtye lopulta päättää uransa.
Pääosin tehoja laski kuitenkin vanha, tuttu syyllinen eli laulaja Vince Neil. Levyillä miehestä on saatu puristettua hienoja suorituksia, mutta tässä vaiheessa, loppumetreillä, on viimein pakko tunnustaa täysin rehellisesti: mies on aina ollut onneton keikkalaulaja. Yksikään säe ei tainnut tulla tälläkään kertaa kokonaisuudessaan alkuperäisellä tavalla. Sanoja ja säveliä tipahtelee sinne tänne, välillä joku menee kohdalleenkin.
Koska olen vanha mies, niin välillä piti käydä wc-tiloissa. Hallin käytävälle kuultuna laulu oli ainoa yksittäinen elementti, joka erottui selvästi massasta. Siinä ja varsinkin siinä kuuli, millaista jodlaamista Neilin tulkinta on. Ei voi mitään, kyllä edeltävällä viikolla The Dead Daisies -bändeineen Whitesnakea Helsingissä lämmittellyt John Corabi olisi ollut oikea mies Crüen loppuvuosille. Valitettavasti mies sai olla riveissä vain yhden, bändin nimeä kantaneen levyn (1994) ajan.
Oli Mötley Crüe kaikesta huolimatta selvästi parempi, tiukempi ja viihdyttävämpi kuin aiemmin mainitulla Sweden Rockin keikalla. Show-elementitkin tulivat paremmin esille. Tommy Leen yläilmoissa kiemurrellut rumpurata ja sillä esitetty soolo olivat aidosti vaikuttavia, samoin loppukeikan nosturirakennelmat.
Home Sweet Home -encoren soittaminen miksauspöydän oheen rakennetulta pikkulavalta oli myös sydämellinen veto. Sofia Toufa ja Allison Kyler taas olivat näyttäviä taustalaulajia ja tanssijoita, ja paikkasivat monessa kohti Vince Neilin kehnoutta. Looks That Kill, Live Wire, Dr. Feelgood veivät lapsuuteen ja välillä pystyi vajoamaan selkeään ekstaasiin.
Keikasta jäi siis hyvät muistot. Silti suosittelen vahvasti, että Mötley Crüe tajuaa pysyä eläkkeellä. Ei tätä hommaa enää tästä pidemmälle kannata venyttää, varsinkin kun vielä tässä vaiheessa saadaan Harwall Arenan kaltaiset paikat myytyä loppuun.
Alice Cooper -kuvagalleria:
Mötley Crüe -kuvagalleria:
Päivitetty 25.11.2015 klo 12.31: Alice Cooperin basistin nimi korjattu