Täyttä hallintaa – Napalm Death Helsingissä

Napalm Death – 20.2.2019 Helsinki, Nosturi

Kuva: Tomi Pohto

Alkutulitus

Hiihtolomaviikon Nosturi-ilta alkoi omalta osaltani hyisessä viimassa jonottaessa. Sisään päästyäni Suomen grindcore-johtajat eli Rotten Sound tulitti lavalla. Mainio Kovaa rasvaa oli jo ehtinyt vetää illan avaussettinsä. Jengiä oli mestoilla todella mukavasti, eikä hyvää katselupaikkaa meinannut alkuun löytyä. Näitä keikkojahan katsellaan mahdollisimman mukavasti ja kaukana pitistä. Tai minä katson, eivät onneksi kaikki.

Parvelta löytyi viimein loistava spotti, jossa tulikin patsasteltua ja nojailtua koko loppuilta. Rotten Sound toimitti väkevästi ja sopivan lyhyesti. Yleisö ei riehaantunut, mutta vastaanotto oli lämmin. Ja miksipä ei olisi ollut, kun saa maailmanluokan kotimaista grindiä päin pläsiä. Tämä oli hyvä.

Kantaisien voimannäyttö

Napalm Death on grindcoren suurin ja kaunein ja koko genren perustaja, tai vähintään perustajia. Se on toiminut jo vuodesta 1981 ja paahtanut siitä asti vailla taukoja. Alkuperäisestä kokoonpanosta ei – kuten hyvin tiedetään – ole jäljellä enää yhtään ukkoa. Basisti Shane Embury on bändin pitkäaikaisin jäsen. Hän astui remmiin vuonna 1987, eikä aivan ehtinyt debyyttilevy Scumin kokoonpanoon, mutta saman vuoden Peel Sessionsilla Embury jo möyhentää bassoaan.

Laulaja Mark ”Barney” Greenway otti mikrofonin Lee Dorrianilta 1989, ja samana vuonna kitaranvarteen ilmestyi Mitch Harris, joka ei kuitenkaan ole enää mukana keikoilla. Harrisin tontilla livenä häärii John Cooke. Rumpali Danny Herrerakin on nakuttanut Napalmissa jo 28 vuotta – ja jumankauta muuten nakutti Nosturissakin!

Napalm Death hallitsi alusta loppuun. Täysin. Scumin avausraita Multinational Corporationsilla verkkaan käynnistynyt keikka räjähti sen jälkeen sellaiseen pyöritykseen, että ei järjen hiventä. Kun takana on 38 vuotta, 15 pitkäsoittoa ja vino pino pikkujulkaisuja, niin siitä on hyvä napsia grind-klassikkoa ja -harvinaisuutta keikalle kuin keikalle.

Pyörremyrsky permannolla

Suomalaisyleisö otti ”Neipalmin” avosylin vastaan. Pitissä oli levotonta kuin muurahaispesässä. Permannolla oli kaiken aikaa kunnon kuhinaa, ja välillä joillakin näytti lipsahtavan melkein nyrkkitappelun – enkä puhu nyt siitä yhtyeestä – puolelle. Mutta rauhan asiallahan tässä oltiin niin yleisössä kuin lauteillakin.

Säpinää riitti jatkuvasti, mutta jotkut biisit repäisivät massan massiiviselle liikekannalle. Jokaisen ND-keikan pakollinen numero Suffer the Children sai lattian elämään miksauspöydältä eturiviin asti. Sama efekti koettiin Dead Kennedys -laina Nazi Punks Fuck Offin kohdalla. Nappis coveroi sen lisäksi ruotsalaisen crust-legendan Anti Cimexin Victims of a Bomb Raidin, ja kyllähän taas toimi.

Uuden ja vanhan liitto

Napalm Deathin diskografiaan mahtuu monenlaista menoa aina alkuaikojen punkgrindistä 1990-luvun jälkipuoliskon kokeellisempaan ja seestyneempään tulkintaan. Livenä tuo kaikki sulautuu kivasti yhteen. Samalla mainiolla Napukka-otteella lähtivät niin Greed Killing ja Inside the Torn Apart kuin Silence is Defeaning ja Standardization.

Vanhan ND-tuotannon ystäviä riehaannutettiin sellaisilla ikivihreillä kuin Practice What You Preach, Unchallenged Hate sekä Scum-suoralla Scum, Life?, Deceiver, The Kill ja You Suffer, jonka perään vielä hieman pidempi (eli noin kolmen sekunnin mittainen) menopala Dead.

En jäänyt mitään vaille enkä halua valittaa, mutta kyllä tuonne olisi ollut hyvä pistää joku veto täydelliseltä Utopia Banishedilta (1992), esimerkiksi The World Keeps Turning olisi kelvannut vallan mainiosti. Puhumattakaan yhdestä kaikkien aikojen kovimmista Napalm-ralleista eli Mass Appeal Madnessistä. Täydellistä oli ilmankin, mutta ehkä ensi kerralla.

Persoonat

Varmalla tatsilla tulittava Danny Herrera jää usein mainitsematta kun puhutaan äärimetallikannuttajista. Ja aivan suotta. Herrera ei ole universumin suurieleisin rumpali, mutta ei tässä mitään jussikuusysejä kaivatakaan. Nappis-perkussionisti toimittaa asiansa totaalisella latauksella, vaikka välillä vain ranteissa on liikettä.

Live-kitaristi Cooken osaksi jää kitaran soittaminen ja lavalla oleminen, ei persoonana loistaminen. Hänen ei ole tarkoituskaan olla Mitch Harris tai Jesse Pintado. Cooke hoiti tonttinsa juuri niin hyvin kuin sen voi hoitaa, eikä moitteen sijaa löydy.

Kävelevä grindcoren ruumiillistuma Shane Embury on varsinainen joka paikan höylä, jolla tuntuu olevan jatkuvasti joku projekti meneillään. Intohimo musiikkiin on ilmeinen. ”Klassisen Napalm Deathin” ainoa jäljellä oleva jäsen vetää ihastuttavan antaumuksellisesti. Bassoaan rennolla mutta varmalla otteella kurittava Embury antaa instrumenttinsa roikkua välillä lähes maassa asti ja vetää vuosien kokemuksella ilman kyllästymisen häivääkään.

Ja sitten Barney. Siinäpä vasta mainio keulamies. Naapurin poika -lookissaan vetävä murinahirmu osaa olla varsinainen Jekyll ja Hyde. Mukavasti vakavia ja vakavasti mukavia rupatteleva Barney ottaa yleisönsä joka sekunti, puhuipa hän sitten ydinaseista tai suomalaisista punkbändeistä. Kohtelias herrasmies ei tee itsestään numeroa, mutta on ansaitusti illan keskipiste.

Barneyn lavaliikehdintä on omaa luokkaansa ja omissa sfääreissään. Kun grindi posahtaa soimaan, hillitystä huuliveikosta kuoriutuu sillä siunaamalla kaulasuonet pulleina huutava hullu. Ja todellakin: Barney heiluu lavalla siihen malliin, että asioista huonommin perillä oleva voisi epäillä pahalaatuista mielen järkkymistä. Ukko sekoilee holtittomasti, ravistelee päätään ja potkii näkymättömät viholliset ympäriltään. Mikä ote, mikä heittäytyminen! Tämä oli ihana ilta.

Alta löytyvät kuvat: Tomi Pohto

Napalm Death tänään 21.2. Tampereen Klubilla, 22.2. Jyväskylän Lutakossa ja 23.2. Seinäjoen Rytmikorjaamolla.