Tervetuloa mielikuvitusmaahan – Alcest loppuunmyydyllä Tavastialla

Alcest, Birds in Row, Kælan Mikla – 18.2.2020 Tavastia, Helsinki

20.02.2020

Helsingin kantakaupungin keikkapaikat laittavat kilvan lappua luukulle ja ovea säppiin, mutta eivät kaikki. Tänä vuonna kunnioitettavat 50 vuotta täyttävä rockpyhättö Tavastia porskuttaa onneksemme kohti tulevaa, ja tämäkin ilta oli sold out, kuten keikkamainos sen meille kertoi.

Helmikuinen tiistai tarjosi loppuunmyydylle Tavastialle kolmea erilaista herkkua, joista jokaisella oli omaa, ainutlaatuista annettavaansa. Kolmen nuoren islantilaisnaisen Kælan Mikla sai luvan avata illan, eikä sen onneksi tarvinnut esiintyä tyhjälle lattialle, vaan jengiä parveili ja huojui keikan aikana kuin kyse olisi ollut pääesiintyjästä.

Kælan Miklan utuinen synth-punk toimi täydellisesti. Monotonis-aavemainen poljento kulki toismaailmallisena. Pienet tekniset ongelmat eivät lannistaneet pitkissä mekoissaan esiintynyttä kolmikkoa, vaan basson, koskettimien, rumpukoneen ja laulujen muodostama liitto soi synkeän kauniina ja keinutti yleisöä kuin myyttiseen muinaisuuteen kutsuen.

Kun tummasta leijunnasta oli juuri ja juuri toivuttu, niin lauteille asteli illan toinen trio, jonka menossa ei ollut sitten hitustakaan rauhaisaa junnausta. Ranskalainen Birds in Row täräytti täysin pitelemättömän setin levotonta jälki-hardcorea, ja voitti yleisön puolelleen kaikkensa antavalla esiintymisellään.

Nuorten miesten At the Drive-In meets Sonic Youth meets Crass -henkinen rutistus oli Kælan Miklan hypnoottisen noitumisen vastakohta. Birds in Row antoi palaa satanen lasissa koko keikkansa keston. He riepottelivat instrumenttejaan kuin ne olisivat tehneet ukoille jotain pahaa. Kitara, basso ja rummut olivat kaikki lyömäsoittimia. Erittäin nautinnollinen keikka tämäkin.

Laulaja-kitaristi Neigen johtama Alcest lipui lavalle tuhdin savustuksen saattelemana, ja siitä käynnistyi matka unimaailmaan, jonne meitä vei maailman paras post-black-shoegaze. Alcest on levyllä yhtä kuin Neige sekä pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa, rumpali Winterhalter. Livenä yhtye muuttuu kuitenkin nelikoksi, kun kitaraan ja taustalauluun astuu Zero, ja bassoon tarttuu Indria. Keikkaolosuhteissa Alcest on tasavahva kvartetti.

Alcestin valoshow oli piristävän monipuolinen ja se tuki ja elävöitti esiintymistä täydellisesti. Lavalta puski milloin mitäkin spottia ja pyörivää valaistusta, ja koko Tavastia muuntui Neigen mielikuvitusmaaksi, jonne hän johdatteli milloin heleällä ja hentoisella äänellään, milloin raa’alla rääkymisellään.

Alcestia oli selvästi odotettu. Suosionosoitukset olivat monen biisin jälkeen kuin koko keikka olisi loppunut, ja Neige tarkasteli hurraavaa ja hurmoksessa olevaa yleisöä lempeän ja tyytyväisenä myhäilevän näköisenä. Ujo ulkopuolinen saa musiikillaan ihmiset yhteen kuin taikaiskusta. Ehkä tässä jotain taikaa olikin.

Ranskalainen kenkiintuijottelumustan pioneeri oli itseoikeutettu pääbändi, mutta jokainen esiintyjä antoi illalle oman ainutkertaisen, jäljittelemättömän lisänsä. Yhtyeitä yhdisti vahva näkemys ja oman polun kulkeminen. Yksilösuorittamisen sijaan näimme kolme kokonaisuutta, kolme vahvaa ja yhtenäistä yksikköä. Alcest sinetöi maagisen illan. Sen esittämä hauraan kaunis metalli voisi hyvin lässähtää livenä, mutta kaikkea muuta: yli 20 vuotta sitten Neigen sooloprojektina alkanut Alcest on juuri nyt uransa huipulla, ja me saimme nauttia sen vuosia kypsyneet, makoisat hedelmät.