”Tuska saa pitää kiinni identiteetistään” – Infernon suuri ja kaunis loppukooste koko kansan heviriehasta

Yksi oli ylitse muiden.

Kuva: Mikko Pylkkö.

Tänä vuonna Tuskassa nähtiin organisaatiomuutoksia, logistisia haasteita, jättiläismäisiä musiikkielämyksiä ja aurinkoisia hetkiä ystävien kesken. Niistä kaikista selvittiin ja hyville mielin jäätiin.

Kuten aina, Inferno oli paikalla kattavan delegaation voimin. Raportoimme tapahtumista sekä reaaliaikaisesti että jälkiviisautta hyödyntävissä koosteissa. Tästä alta löydät sen suurimman ja kauneimman, eli koko viikonlopun perinpohjaisen analyysin.

Slayer mainittu.


Tatiana Shmailyuk, Jinjer. Bändi veti brutaalin keikan telttalavalla sunnuntaina. Kuva: Mikko Pylkkö.

Paras keikka

Kyllä parhaan keikan kirkkain pokaali ojennetaan Loudnessille. Loistavat biisit, ukot vedossa, ja yleisö täysillä mukana. Tätä on heavy metal -hurmos.
-Tami

Slayer. Näin ei ole siitä syystä, että bändi oli festivaalin isoin nimi. Yksinkertainen syy on se, että yhtyeen pitkäaikainen kokemus ja lajityyppinsä hallinta näyttäytyi murskaavalla tavalla edukseen. Luulot otettiin pois ja pöytä putsattiin niin hyvin kuin bändin klassikkokappaleilla vain on mahdollista.
-Eetu

Slayer. Piste. Kun oma fiilis vaihtuu mökötyksestä ekstaattiseen huutoon ja lopulta tulevat kyyneleet, puhutaan voimallisesta elämyksestä. Lisäksi se miltä keikka näytti, oli kerrassaan silmiä hivelevää.
-Tomi

Ennen viikonloppua ja Slayer-keikkaa nihkeilytti aavistuksen karikoskismaisilla tavoilla: Onko lauantain viimeisenä bändinä lavalle nouseva bändi Slayer, jos sekä kitaristi-säveltäjä Jeff Hanneman ja maailman groovein metallirumpali Dave Lombardo uupuvat kokoonpanosta, eikä Paul Bostaphin soitto ole koskaan kolahdellut?

Vaadittiin kieltämättä muutamia kappaleita, ennen kuin Slayer huusi päin näköä: ”Vittuun sinun epäilyksesi!” ja löi täysillä päin näköä silkalla Slayerilla. Kunhan todellinen hittiputki Postmortemin, War Ensemblen, Disciplen ja Mandatory Suiciden johdolla käynnistyi toden teolla, oli ilmoilla jopa liikuttuneisuutta. Enää fiilis ei ollut suunnalla ”Tässäkö tämä viimeinen Slayer-keikka oli?” vaan ennemmin ”Tässä tämä viimeinen Slayer-keikka on.”

Siitä eteenpäin jokainen ikimätä Slayer-viisu kaikkien aikojen viimeistä Suomessa todistettua Angel of Deathia myöten olivat kuin ikkunoita oman Slayer-rakkaustarinani eri vaiheisiin, ja niitä sopii fiilistellä vielä vuosikausia eteenpäin samalla kun kyselee kaikilta, olitko paikalla kun Slayer soitti viiimeistä kertaa Suomessa? Vastaus omaan alkuperäiseen kysymykseeni on: tämä todellakin oli SLAYER.
-Aki


Slayer. Kuva: Markus Laakso.

Huomattavin hahmo

Tom Arayahan se, kaikesta huolimatta. Kun oli puolisen vuotta sitten todistanut Hartwall Arenalla Slayerin ”viimeistä Suomen-keikkaa”, niin nyt setin jälkeiseen liikuttuneeseen thrash-veteraaniin oli vähän hankala suhtautua. Hurraavan yleisön tippa linssissä tuijottelu kun oli täsmälleen samanlaista kuin taannoisella kiekkoareenakeikalla. Paitsi että silloin hommassa oli vielä enemmän intensiteettiä ja ”kananlihaa”.

Iso hahmo ja iso bändi (näillä näkymin) lähtevät, ja lopulta sitä huomasi itse sittenkin nieleskelevänsä, kun Tomppa väläytti kostunein silmin ujonoloista hymyään.
-Tami

Tom Araya, Slayer. Kun Angel of Death oli jo kauan sitten hiipunut, jäi nokkamies vielä sanatta seuramaan SLAYER, SLAYR, SLAYER -chanttiä mylvivää yleisöään. Liikuttunut Araya oli jotain…pysäyttävän kaunista.
-Tomi


Tom Araya, Slayer. Kuva: Markus Laakso.

Kvelertakin Ivar Nikolaisen. Jos yhtyeen edellinen laulaja Erlend Hjelvik oli melkoisen hurja showmies, vasta vuoden bändissä mukana ollut Nikolaisen ei jää lavahurjasteluissaan yhtään kakkoseksi. Mies räyhäsi tulisen kiukkuisesti ja terävästi poukkoilemalla joka paikassa yleisöä myöten tavalla, joka herkisti hymyilylle – suorastaan hohotukselle. Festivaalin mieleenpainuvin lavapersoona.
-Eetu


Ivar Nikolaisen, Kvelertak. Kuva: Mikko Pylkkö.

Merkittävin puolifiktiivinen hahmo Tuskassa 2019 oli Kuningas Alkoholi, jonka läsnäolo heijastui oikeastaan kaikkeen festareilla aina järjestelyistä yleisöön ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun tapahtuma siirtyi Kaisaniemestä Suvilahteen vuosikymmen sitten.

Humalainen väentungos oli edessäsi missä tahansa, minne ikinä pyritkin. Jos halusit päästä Exposta Helsinki Stagelle, oli edessä valtavan ihmismassan läpi pujottelua, joka saattoi viedä vartinkin. Jos halusit nähdä keikan Inferno Stagen sisätiloissa, oli paikka yleensä täyteen ammuttu juopuneella kyynärpäätaktiikalla eteneviä ihmisiä. Jos halusit tehdä tarpeesi varsinkin perjantai-päivänä, ei K18-henkistä karsinoiden poistumista ja alkoholinkulutuksen mahdollisesti ainakin kolmanneksella kasvanutta määrää oltu otettu huomioon, joten sait luvan kahlata ihmiseritteissä.

Tuska on ollut aina yksi Suomen, tai jopa maailman, leppoisimmista festareista, eikä se välttämättä menetä mainettaan vähäisten järjestyshäiriöiden festivaalina nytkään, mutta ilmapiiri oli nyt Kuningas Alkoholin suuremman läsnäolon takia aavistuksen aiempaa aggressiivisempi, helpommin turhautuva, vähemmän keikkoihin keskittyvä ja hullumpi, sekä hyvässä että pahassa.
-Aki


Yleisöä Sick of it Allin pitissä. Kuva: Markus Paajala.

Mieleenpainuvin hetki

Loudnessin kanssa osittain päällekkäin soittaneen Heilungin keikan viimeiset parikymmentä minuuttia. Aivan omassa sarjassaan painivan yhtyeen shamanistis-ritualistinen musiikki kanavoi rauta- ja viikinkiaikaisia henkiä erittäin vaikuttavasti. Autenttiset asusteet ja muinaisinstrumentit siihen päälle, niin ei muuta kuin lankeamaan loveen.
-Tami


Heilung. Kuva: Markus Laakso.

Mieleenpainuvin hetki oli se, kun Marko Hietala alkoi soittamaan selloa keikkansa päättävän upean Totuus vapauttaa -kappaleen aikana. En tiennyt, että mies osaa soittaa kyseistä instrumenttia ja toisekseen kyseessä oli hyvin epätavallinen näky!
-Eetu

Paluu Slayer-keikan uumeniin, tällä kertaa nyrjähtäneellä tavalla jopa hieman pahassa. Koko Slayer-keikan vetoavin hetki oli hiljaisuus. Hiljaisuus, jonka kaikki varmasti panivat merkille. Hiljaisuus, jonka kuvittelin olleen varsinkin laulaja Tom Arayan ja kitaristi Kerry Kingin osalta spontaani vastareaktio yleisön intensiteettiin. Hiljaisuus, joka oli kuin Slayerin oma herääminen siihen, että tämä kaikki on pian koettu ikuisiksi ajoiksi.

Varsinkin Tom Araya tepasteli yleisömassan hurratessa ja haki katsekontaktia jokaiselta kuulijalta. Kuin hyvästelläkseen heidät kaikki. Tilanne tuntui spontaanilta ja välittömältä.

Tai niin ainakin kuvittelin, kunnes kuulin, että homma kuului käsikirjoitukseen ja tapahtui jo Slayerin Helsingin keikalla viime joulukuussa. Ja ilmeisesti kaikilla muillakin jäähyväiskeikoilla. Ihan hyvää käsikirjoittamista, kyllä, mutta olisin mieluusti elänyt siinä valheessa, että tämä tapahtui vain tässä ja nyt. Tuskassa.
-Aki


Kerry King, Slayer. Kuva: Markus Laakso.

Pahin moka

Loudnessin sijoittaminen aivan liian pieneen Kattilahalliin. Piste.
-Tami

Eipä niitä hirveästi ollut, ellei sellaiseksi lasketa organisaation ontuvaa ennakointia ensimmäisen päivän yleisömassaan. Tämä aiheutti etenkin iltaa kohti mentäessä hitaasti vetävää tungosta miltei minne vain jonotettaessa.
-Eetu

Ellei jonkun urpon nahistelua kesken The Hellacopters -keikka lasketa (Nicke Andersson joutui lavalta käsin ojentamaan tätä), ei varsinaisia mokia ilmennyt niin yleisön kuin bändienkään osalta.
-Tomi


Nicke Andersson, Hellacopters. Kuva: Mikko Pylkkö.

En tiedä johtuiko se mainitusta K18-meiningistä ja anniskelun vapautumisesta lähes joka paikkaan, mutta Inferno Stagen (3. lava) järjestelyt heilahtelivat rankasti. Se johtui pääosin jo siitä, että pienimmälle lavalle oli valittu paperilla paljon lavaa isompia bändejä.

Japanilainen Loudness vielä menee siihen kategoriaan, josta voin etäisesti ymmärtää ajatuksen, ettei sinne nyt niin paljon väkeä odotettu. Mutta entäpäs suomalainen Gambina-hevin kuningas Rytmihäiriö? Pitkästä aikaa Tuskassa soittanut ja kaivattu Mustan Kuun Lapset? Suurin piirtein koko metallikansan fanittama Anneke van Giersbergen?

Monien Inferno-lavan keikkojen alkaessa VÄHINTÄÄN puolet siellä soittaneista bändeistä kiinnostuneesta yleisöstä kääntyi täyteen ammutun hallin ovilla pettyneenä poispäin ja siirtyi todennäköisesti takaisin Kuningas Alkoholin seuraan, koska muiden lavojen esiintyjät eivät niinkään napanneet, ja seuraavaan odotettuun bändiinhän saattoi olla vielä tunti tai pari aikaa.
-Aki


Unto Helo, Rytmihäiriö. Kuva: Mikko Pylkkö.

Viikonlopun yllätys

Kvelertak. Olin kyllä kuunnellut tätä norjalaisbändiä jonkin verran ja kerran nähnyt lavallakin ennen. Silti tämänkertainen raivoisa liveteho löi puulla päähän erittäin nautinnollisesti. Mieletön groove, rehvakkaan energinen asenne, hitsattu yhteensoitto ja hullu vokalisti takasivat viihtyvyyden. Bändi menee varmasti tästä eteenpäin lisäkuunteluun.
-Eetu

Ei lopulta suuria yllätyksiä. Etukäteen yllätys oli hieman välivuosimainen esiintyjäkaarti, muutamaa piristävää poikkeusta lukuun ottamatta. No, kävijäennätys tuli, joten ilmeisesti jotain oli tehty oikein.
-Tami

Kaksi kovaa H:ta! Heilung ja Halestorm. Kummankaan keikasta en osannut odottaa etukäteen oikeastaan mitään. Molemmat bändit osoittivat mielikuvien olleen täysin vääriä.

Heilung sai lähes rituaalimaisella ja visuaalisesti näyttävällä keikallaan varmasti monia uusia faneja keikalle eksyneistä Tuskailijoista, ja Halestorm puolestaan säväytti paaaaljon levyversioitaan paremmin livenä vyöryneellä energiallaan. Halestormin olisi parempi saada juuri tämä voima valjastettua albumeilleenkin, sillä vielä ihan pikkiriikkisen iskevämmillä kappaleilla tämä sunnuntaina kakkoslavalla esiintynyt ryhmä voisi saada vielä vaikka stadionyleisönkin syömään käsistään.
-Aki


Heilung. Kuva: Markus Laakso.

Festarifiilis

Ihmiset tekevät ja takaavat festaritunnelman. Kuten aina Tuskassa, tänäkin vuonna juhlakansa oli pääasiassa iloisin mielin liikkeellä, ja siellä täällä saattoi todistaa riemukkaita ja lämminhenkisiä kohtaamisia sekä yleistä ilonpitoa.
-Tami

Parhaita puolia Tuskan festarifiiliksessä on se, kuinka paljon erilaista metallikansaa tapahtuma kokoaa sisuksiinsa. Uusia tuttavuuksia kertyy joka käynnillä lähes väistämättä ja vanhoihinkin kavereihin törmää tämän tästä. Kyseessä on siis todellakin suuri ja lämminhenkinen metallikokoontuminen, jossa ei joudu olemaan yksin, ellei sitten halua.
-Eetu

Uskomaton määrä mitä upeampia kostyymejä, käsittämättömän hienoja taisteluliivejä, maskeja, veripäitä, teurastajanasuja, commandopipo-tyyppejä, hevihäiskiä ja häiskittäriä… Tuskaan panostetaan edelleen myös ulkoisesti ja se on pelkästään mahtavaa. Joka päivä sai kuulla naurua, nähdä pussailevia pariskuntia, seurata ihmisten tanssia ja todistaa silkkaa iloa.
-Tomi


Lisää Sick of it All -riehuntaa, sillä yleisön meno oli sellaista, että harvoin päälavabändin kohdalla näkee. Kuva: Markus Paajala.

Festarijärjestelyt

Ennakkoon vitsinä heitetyt Rediin eksymiset eivät (kai) käyneet toteen, vaan käynti kauppakeskuksen kautta oli aivan onnistunut ratkaisu. Jonoja muodostui lopulta kuitenkin vähän kaikkialle, tosin tähän tuli perjantain jälkeen helpotusta, kun Tuska-organisaatio tarttui ongelmaa sarvista ja lisäsi lauantaiksi kapasiteettia.

Päälavan yleisömassa löi alueen aivan tukkoon, eikä ihmispaljoudessa ryysimistä voinut estää, mikäli mieli liikkua paikasta toiseen. Kattilahallin käyttöä kannattaisi myös miettiä tarkkaan. Paikka passaa passelisti vaikkapa demotason bändeille, mutta isommat nimet ampuvat mestan täyteen, ja tolpat torppaavat näkyvyyttä.
-Tami

Antaisin tämän vuoden festarijärjestelyille arvosanan tyydyttävä. K-18-ikärajan lyönti festivaalille oli oikea ratkaisu erittäin vähäisen alaikäisyleisön vuoksi, mikä vapautti koko festivaalin anniskelualueeksi. Samalla organisaatio ei kuitenkaan ollut tarpeeksi hyvin varautunut tästä seuraavaan yleisötungokseen. Tämä näyttäytyi etenkin ensimmäisenä päivänä hitaasti vetävänä jonotuksena sisäänkäynnillä, tavaramerkkipisteellä, baareissa ja oikeastaan kaikkialla. Tämä asia hiersi varmasti monia muitakin.

Yksi keskeinen kritiikin aiheeni koskee kaiken kalleutta alkaen festivaalin pääsylipuista, jotka olivat jälleen hieman nousseet. Niin ruoka, juoma kuin bändituotteet olivat suorastaan kohtuuttoman hintaisia verrattaessa melkein mihin tahansa muuhun kotimaan metallifestivaaliin. Myös jo tavalliseksi käynyt kolmen euron kertamaksu narikkaan kirpaisee aina. Toki pieni valopilkku kaiken keskellä oli tapahtuman perinteinen Alepa-kioski, josta sai halvemmalla pienempää syötävää ja juotavaa. Fakta on kuitenkin se, että festivaali palvelee parhaiten varakkaampaa yleisöä.

Ehdotonta kehua järjestelyt sen sijaan saavat fasiliteettien riittävyydestä. Kaikenlaisia palveluja, kuten baareja, ravintoloita, tuotekojuja ja erilaisia spesiaalitiloja oli todellakin riittävästi tarjolla. Lisäksi niissä toimi osaavaa, avuliasta ja ystävällistä henkilökuntaa. Puutetta tai tylsyyttä ei siis tässä mielessä tarvinnut tuntea.
-Eetu


Raavaat poliisiurhot pitivät hevikansaa kurissa. Kuva: Markus Paajala.

Ensimmäinen K-18 Tuska aiheutti yllätyksiä hyvässä sekä pahassa. Hyvää: nyt tuopposineen ei tarvinnut ahtautua karsinoihin örisemään. Vapauden tunne on aina hyvä tunne ihmisessä.

Kritiikkiä: kuulemma Anthraxin pitissä daivailtiin rikkoutuneiden viinipullojen lasimurskassa, samoin jotkut olivat tuoneet lasituoppeja kielloista huolimatta rajattujen erikoisravintola-alueiden ulkopuolelle. Olisiko roskiksia voinut olla lisää? Satojen Hitchcockin lintujen mielestä ei missään nimessä.

Ja kun varsinaisia kaljakarsinoita ei enää ollut, alue sumppuuntui loppuillasta pahasti ja uskon, että etenkin kalliin kamerakaluston kanssa humalaisen karjalauman läpi tetsaaminen voi tuntua extreme-urheilulta. Moni valitsi seuraavan keikan katsomispaikan jo etukäteen ja jäi potrottamaan niille sijoilleen. Samoin festarilta poistuminen edellytti taktikointia, ettei jäisi ihmismeripullonkaulojen kuristukseen.

Koska olen vanha ja äreä, olisin toivonut alueelle edes yhden paikan jossa voisi istuskella rauhassa, siis vaikka lavereita, penkkejä… mitä tahansa istumapaikkoja joissa olisi saanut olla istuma-asennossa auringolta suojassa. Alueen ainokaisilta portailta kun järkkärit hätistelivät järjestelmällisesti hipit pois.

Solmusalin keikat tukkeentuivat klaustrofobisille tasoille, uusille sisäänpyrkijöille näytetiin tylysti poistumismerkkiä. Mikä toki yleisen turvallisuuden nimissä on ymmärrettävää.

Vessoissa riitti käsidesiä, ja muutoinkin saniteettipuoli pelasi moitteetta. Samoin ruokahommelit pelasivat komeasti ja konttiauto on ihana lisä tällekin festivaalille. Lisäksi kuten aina, porukka oli siivosti ja päällimmäinen yleisöstä välittynyt tunne oli ilo, joten moni asia oli kyllä onnistunutkin.
-Tomi


Niin, se ilon tunne. Kuva: Markus Paajala.

Koska muut varmasti tarttuvat varsinkin perjantain ongelmiin, otan asiasta esille vain niiden kääntöpuolen:

Tuska-organisaatio on ollut aina moniin tässä nimeltä mainitsemattomiin suomalaisiin festarijärjestelijöihin verrattuna suorasselkäistä väkeä, ja niin myös tälläkin kertaa. Olette varmasti nähneet kuinka monesti yleisö huomauttaa vaikkapa heikoista järjestelyistä tai niiden tietyistä ongelmista, mutta organisaation reagointi niihin on korkeintaan tasoa ”Seliseli” ja pahimmillaan mallia ”Nönnönnöö! Valivali!”

Tuska-perjantaina koettiin vähintäänkin paljon haasteita, joita voisi kutsua alueen uuden mallin lastentaudeiksi. Sen sijaan, että Tuska olisi yrittänyt lakaista tätä kaikkea maton alle, se myönsi ongelmat todella rehellisesti ja pitäkllä avautumisella, ja reagoi niihin välittömästi lauantain ja sunnuntain osalta. Tämä on aitoa ammattimaisuutta ja rehellistä suoraselkäisyyttä. Ottakaa tästä mallia, 60 kilometriä Helsingistä luoteeseen jättifestaria ja vaihtuvissa paikoissa kaoottista ”viikonloppufestaria” järjestävät tahot, kiitos.
-Aki

Viikonlopun paras asia

Ystävät. Bändit ovat hyviä, mutta kaverit ovat parhaita. Bändejä on kiva katsoa yksin, mutta ystävien kanssa esitysten analysoiminen, hehkutus, tuomitseminen, nyökyttely tai pään pudistelu nostavat keikat aina pykälää suuremmiksi kokemuksiksi. Ja keikan voi aina jättää katsomatta ja vetäytyä frendin kanssa sivummalle turisemaan.
-Tami

Slayer. Sain vielä kerran nähdä yhden itselleni kaikkien aikojen tärkeimmistä yhtyeistä, jolta kuultiin upea jäähyväiskeikka.
-Eetu

Sää, ystävät, musiikki, värikäs yleisö. Jumaliste kun muuten toimivat yhdessä!
-Tomi


Yleisön kermaa. Kuva: Markus Paajala.

Mistä kahdesta asiasta festarit koostuvat? Musiikista ja ihmisistä. Loppupeleissä (lähes) kaikki muu on toissijaista. Tuskassa sekä musiikki että ihmiset ovat sitä luokkaa, että festareille haluaa takaisin jo viikon edellisten jälkeen, ja sama pätee tänäkin vuonna.

Tuskaa on toisinaan kritisoitu ”keskimallin” bändikattauksesta. Nykyään ne suurimmat bändit karkaavat omiin konsertteihinsa, Rockfestin kaltaiset festarit nappaavat paljon jättiesiintyjiä ja päinvastaisesti useat marginaalisemmat bändit löytää vaikkapa Steelfestistä. Omasta puolestani taas Tuskan paletti on metallin kannalta jotakuinkin täydellinen nimenomaan kesäfestarien kannalta. Homma on tasapainossa tarttuvien hyvän fiiliksen bändien ja jyrkempien äärimetallituuttauksien välillä. Mukana on odotettuja helmiä, ja uusia tuttavuuksia. Joka vuosi.

Tuska 2019 on yksi parhaista esimerkeistä siitä, kuinka kovaäänisintä yleisöä ei ihan aina kannata kuunnella: Kun Amorphis buukattiin Tuska-perjantain pääesiintyjäksi, nähtiin alla satoja tai jopa tuhansia kommentteja, jossa ihmeteltiin miksi TAAS Amorphis tässä ja tässä spotissa, miksei Iron Maiden tai Metallica, tai että taisi jäädä jokin parempi bändi pois haavista. No arvatkaapa, mikä bändi veti päälavalla yhden viikonlopun parhaista keikoista ja keräsi yhden päälavan suurimmista yleisömeristä? Amorphis.

Kaikkia ei voi miellyttää, eikä pidäkään, eikä valtavirtaakaan pidä liikaa nuoleskella, mutta Tuska osaa tasapainoilla juuri oikein yleisöpalveluksien ja irtiottojen välillä. Kritiikkiä kannattaa aina antaa, ja varsinkin kuunnella, mutta Tuska saa puolestani pitää kiinni identiteetistään.
-Aki


Tomi Joutsen, Amorphis. Yksi hevimetallin hienoimmista laulajista. Kuva: Markus Laakso.

Näin Tuska 2019 koettiin! Ensi vuotta jo odotellessa. Kesäterveiset vielä tähän loppuun Infernon erittäin viralliseen Tuska-luokkakokoukseen osallistuneilta huutolaisilta.

Kuvassa kauniissa rivissä: Mikko Pylkkö, Markus Laakso, Kari Koskinen, päätoimittaja Matti Riekki, Aki Nuopponen, Tomi Pohto, Salla Harjula, Tami Hintikka ja Markus Paajala.