Nine Inch Nails, Cold Cave – 8.5.2014 Hartwall-areena, Helsinki
Todellisuus iskee jo ennen, kun on päästy Hartwall-areenan katsomon puolelle – tämä keikka ei ole voi olla läheskään loppuunmyyty, kun käytävilläkin on niin väljää. Sisällä hallissa paljastuukin, että yläkatsomot ovat aivan tyhjät, eivätkä loputkaan istumapaikka-alueet ole täynnä. Paikalla on ehkä 5 000 henkeä. Puheet rockin kuolemasta nousevat jälleen mieleen. Valitettavasti tämä laskee tunnelmaa, ainakin aluksi.
Varsinainen keikka on kuitenkin musiikin, visuaalisuuden ja karisman juhlaa. Keikkapaikkaa ei ole vaihdettu pienempään varmaan senkään takia, etteivät näyttävät rakennelmat olisi mahtuneet esimerkiksi Helsingin Nordenskiöldinkadun jäähalliin. Mene ja tiedä. Liikkuvien valotelineiden sekä erilaisten värimaailmojen ja lavaste-elementtien avulla show’hun rakennetaan joka tapauksessa selkeä draaman kaari ja teatraalinen tunnelma. Nokkamies Trent Reznor ohjaa kokonaisuutta eteenpäin vahvoin ottein. Toisaalta Robin Finckin ja bändin muiden multi-instrumentalistien työskentelyä ja vaihtoja eri soitinten välillä on hauska seurata. Tässä esityksessä kaikki toimii äärimmäisellä tarkkuudella.
Uusimman Hesitation Marks -levyn (2013) energisesti pulputtava Copy of A on setin luonteva aloitus, eikä biisimateriaalin intensiteetti laske oikeastaan koko keikan aikana. Riehumispuolta väläytellään jo 1,000,000-kakkoskappaleessa ja neljännessä March of the Pigsissä, jonka jälkeen soitetaan hieman rauhallisempi, mutta silti jamittelevan oloinen versio toisesta The Downward Spiralin (1994) ”sikabiisistä”, Piggystä. Sen aikana kuvaajatkin pääsevät dokumentoimaan keikkaa kolmen kappaleen ajaksi, jolloin valot kuitenkin säädetään kummallisen minimalistiseen ja epäedustavaan malliin.
Niin ikään The Downward Spiralilta löytyvät klassikot Closer ja Hurt ovat odotetusti loppukeikan kohokohtia, mutta myös esimerkiksi With Teeth -levyn (2005) Hand That Feeds toimii erittäin hyvin keikan loppunostatuksessa. Onneksi samalta levyltä kuullaan myös Beside You In Time, vaikkei se ehkä kyseisen albumin parhaimmistoon välttämättä kuulukaan. Maaninen Wish (Broken-ep, 1992) taas on jotain sellaista, josta tämän maailman tuhannet tylsät industrial rock -ryhmät olisivat saaneet ottaa enemmän mallia.
Välillä kuullaan myös ote Reznorin yhdessä Atticus Rossin kanssa säveltämästä Hand Covers Bruise -kappaleesta, joka löytyy David Fincherin hienosta The Social Network -elokuvasta. Välisoiton oloinen kappale nostaa palan kurkkuun. Sama toistuu finaalin Hurtissa.
Tähän kai kiteytyykin Nine Inch Nailsin erinomaisuus omassa genressään. Vieraantuneisuus ja epätoivo ovat monesti läsnä, mutta silti Reznorin yksinvaltaisesti luotsaama yhtye on osannut aina olla myös tarpeeksi inhimillinen ja helposti lähestyttävä. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi illan lämmittelijästä Cold Cavesta, jonka musiikin muotoon puettua itkurunkkausta ei jaksa kuunnella muutamaa biisiä enempää.