”Meillä on vielä viitisen hyvää levyä kropassa muhimassa” – haastattelussa The Hauntedin Marco Aro

Syvään päihdekierteeseen ajautunut Marco Aro jätti The Hauntedin vuonna 2003. Ratkaisun ansiosta tänä päivänä ei kerrota tarinaa lavalle kuolleesta metallihuutajasta. Sen sijaan Aro ja The Haunted elävät vuotta 2017 yhdessä jälleensyntyneinä ja entistä vahvempina.

Kuva: Nilay Pavlovic

Metallin maailmassa ei ole kovin montaa bändiä, jotka voivat sanoa tehneensä reunionin kahteen kertaan jo ennen sitä tavallisinta kokoontumisajojen ikää.

Ruotsalainen The Haunted on elänyt viime vuodet neljättä aikakauttaan. Tähän pisteeseen tultiin, kun Peter Dolving lähti bändistä toistamiseen vuonna 2012 riitaisissa merkeissä. Bändin tarina vaikutti olevan lopussa.

Dolvingin ohella maailmasta löytyi vain yksi ”ainoa oikea” The Haunted -laulaja, bändissä vuosina 1999–2003 huutanut Marco Aro. Mies, joka oli tällä välin irrottautunut musiikista ja päihteistä täydellisesti.

– Kaikki se ryyppääminen ja sekoilu oli vielä jotenkuten hyväksyttävää siihen asti, kun se alkoi tulla kiertueilta mukaan kotiin. Siitä ongelmat mun Haunted-aikoina alkoivat, eivätkä ne loppuneet, ennen kuin siitä kaikesta päästi täysin irti. Se oli kuin rakkaustarina mun henkilökohtasen helvetin kanssa, Marco kertaa.

– Kyllä mä olin nähny sen ihan lähipiirissäkin, kun monta vanhaa kaveria oli jo haudattu kaman takia. Sitä vakuuttaa itselleen, että niin voi tapahtua kaikille muille, mutta ei just sulle itelles. Kuolema oli aina vaan niiden oma moka. Mutta ei se noin ole. Tuli käytyä aika lähellä rajaa itsekin.

Vaikeinta ei Marcon mukaan ollut bändin ja kiertue-elämän jättäminen. Suurin haaste nousi eteen vasta arkitodellisuuden tultua vastaan. Myös sen todellisuuden pelasti jo kertaalleen hylätty musiikki.

– Se oli kaoottista. Olin just lopettanu kaikki nää viinat ja huumeet sun muut… Se oli aika turbulenssia. Mä yritin päästä eroon musiikista ihan vain oman terveyteni ja mielenterveyteni takia, mutta aika nopeasti mä hoksasin, että eihän se nyt vaan käy. Otin askeleen kerrallaan, kohti musiikkia.

Kun exä soittaa…

Marcon etsiessä itseään The Haunted oli joutunut todelliseen myrskynsilmään Unseen-albumin (2011) jälkeen, kun sen rivit harvenivat jäsen kerrallaan. Varsinkin laulaja Peter Dolvingin jättämä aukko tuntui mahdottomalta täyttää.

Samaan aikaan metalli veti Marcoa puoleensa. Tämä näkyi konkreettisesti hänen liittyessään In Flames- ja Grave-miesten The Resistance -bändiin. Silti Marco yllätettiin täysin, kun hänen puhelimensa soi keväällä 2013.

– Ykskaks Jensen [Patrik, kitara] soitti mulle. Se alotti puhelun siten niinku tollaset puhelut yleensä alotetaan. Sellasta pientä small talkia ja jokapäiväisten kuulumisten vaihtamista. Mä kuulin välittömästi sen äänestä, ettei se soittele vaan kuullakseen miten mulla menee.

– Sitten Jensen rohkeni sanoa, että ”sä varmaan tiedät mitä mä aion kysyä”. Vastasin siihen heti, että älä edes kysy, koska mua ei kiinnosta. Jensen keskeytti mut ja pyysi vanhojen aikojen vuoksi kuuntelemaan, mitä sillä on sanottavanaan. Se selitti mulle tilanteen. Mitä Hauntedille on tapahtunut ja millasessa umpikujassa ne on.

– Jotenkin se sai mut ylipuhuttua harkitsemaan asiaa. Sanoin tarttevani viikon aikaa, jotta voin puhua vaimoni kanssa. Viimesimmän Haunted-reissun jälkipyykin kärsi aika pitkälti hän, joten sen oli oltava mukana, jotta mä jatkaisin. Vaimo oli sitä mieltä, että mun pitää koittaa vielä kerran.

Marco myöntää, että hänen verensä veti metallin ja ennen kaikkea keikkailun pariin koko ajan. Vanhojen mörköjen varjot herättivät arveluja vain hetken, ennen kuin Marco suostui pestiin.

– Kun lähdin tähän kyytiin mukaan, olin melko itsevarma siitä, että vaara on nyt ohi. Enhän mä voinu oikeesti tietää, miten mä reagoin siihen, kun joku tarjoo jotain, mutta senkin sain kokea Amerikan-rundeilla. Hoksasin aika nopeasti, että pystyin sanomaan ei. Se oli vika varmistus sille, että olin valmis tähän.

Kadonneet vuodet

Vanhan suolan voisi luulla janottaneen Marcoa jo ennen paluuta, mutta Marco kertoo kadottaneensa vanhan bändinsä täysin vuosiksi.

– En seurannut bändin tekemisiä yhtään, kun ne jatko ilman mua ja Peter liittyi takaisin. Mulla ei ollu mitään käsitystä siitä, mitä ne oli tehny. Hauntedia ei ollu mun maailmassa olemassa.

Tilanne olikin melkoisen erikoinen, kun Marco otti vuonna 2014 tuleviin keikkoihin valmistautuessaan haltuun muiden muassa rEVOLVEr-, The Dead Eye- ja Versus-albumeja.

– Upottauduin niihin levyihin vasta siinä vaiheessa, kun alettiin pistää uusien rundien settilistaa kasaan. Pakkohan se on sanoa, että jätkät teki monta aika vitun hyvää levyä Peterin kanssa. Pääsin kuuntelemaan noita levyjä tavallaan tosi erikoisessa asemassa. Kelaa jos oisit vuosia pois ”omasta” bändistä ja sitten sulla oliskin edessäs monta mahtavaa levyä siltä samalta bändiltä.

– Me otettiin heti se periaate, että settilistaan harkataan joka rundille jotain joka levyltä eikä lähetä rajottamaan hommaa vaikka niihin mun alun perin laulamiin biiseihin. Oltais pistetty homma helpommaksi, jos oltais tehty just noin! Nyt meillä oli kasassa yhdeksän levyä ja niillä varmaan 50–60 oikeasti helvetin hyvää biisiä, Marco nauraa.

The Hauntedin kuulijakunnan sisällä syntyi tiukka Dolving–Aro-koulukuntajako jo kahdeksantoista vuotta sitten, kun Marco liittyi bändiin ensimmäisen kerran – Dolvingin seuraajaksi. Nyt tilanne toistui.

– Kyllä sen huomasi rundilla sellasissa paikoissa, missä Haunted ei ollu käyny Peterin lähdön jälkeen. Jengi keräänty Peterin aikaisten biisien aikana arvostelemaan skeptisesti mun suoriutumista. ”Ei se vitussa pärjää. Ei se helvetissä osaa! Oho! Jumalauta! Pärjäähän se!” Jengi piti voittaa puolelle yks kerrallaan.

– Ei sillä, Peterhän on monen vuosikymmenen ajalta mun kaveri ja se on… no, omituinen tyyppi. Taiteilija. Viimeisen päälle. Kaikki vedetään täysillä ja mielellään vähän yli tai ei ollenkaan. Se on sellanen omanlaisensa rock’n’roll-hahmo, eikä sellasia pidä lähteä apinoimaan. Mä oon sitten omanlaiseni metalli… tai oikeastaan hardcoreäijä.

Selätetyt rundidemonit

Suuri kynnyskysymys Marcon paluun suhteen oli rundaaminen ja rundielämä. Aikoinaan The Haunted saattoi tehdä satoja keikkoja vuodessa, koska kaikkien bändin jäsenten toimeentulo oli kiinni levymyynnistä ja kiertueista. Nyt tilanne on tyystin toinen ja yhtyeen kreisibailaajat rauhoittuneet.

– Sehän tässä on just parasta, että me ollaan nyt vanhoja, tai ainakin vanhempia, vihasia gubbeja eikä mitään 25–30-vuotiaita hulttioita. Ei se ole yhtään niin villiä kuin sillon joskus. Voin sanoa, että joskus aikoinaan se oli aika veitsenterälle menemistä. Nyt kaikilla on duunit, perheet ja lapset. Kaikki sekoilu tuntuu tosi etäseltä.

– Kyllähän mä nykyään alkoholia juon taas, mutta kamaan en ole koskenut noiden aikojen jälkeen. Lopetin tosin alkoholinkin jossain vaiheessa yli viideksi vuodeksi. Nyt hallitsen sitä sen sijaan, että se hallitsisi mua.

Marco antaa varoittavan ääriesimerkin puolentoista vuosikymmenen takaa.

– Joskus vaikka joku vertailu mun ja Peterin välillä oli ihan vitun kova pala. Olin jossain juhannuskeikalla ihan sekaisin, ja siellä oli yksi jätkä, joka väitti mulle kivenkovaa, että mä oon Hauntedin Blaze Bayley ja Peter on se oikea Bruce Dickinson. Se lähti ambulanssissa sieltä bileistä. Siis ihan tosissaan.

– Olin nuori, ja kun käytin kaikenlaista, mulla oli aika vitun huonot hermot. Ei ole liioiteltua sanoa, että olin niin väkivaltainen, että olin kuolemanvaarallinen sekä itselleni että muille. Nyt oon vanha mies enkä jaksa enää tollasta. Enkä varmaan pärjäiskään. En mä missään vaiheessa hakenu apua tai mitään sellasta. Riitti että sain perheen ja kakarat. Se sai keskittymään oleelliseen.

Kaunista mutta ilkeetä

Kun The Haunted oli antanut näyttönsä tien päällä, se paiskoi äärimetallisimman vaihteensa silmään ja julkaisi syksyllä 2014 ”paluualbuminsa” Exit Woundsin. Marco luonnehtii levyä eräänlaiseksi uudeksi debyytiksi.

– Sillä levyllä oli sellanen comebackfiilis. Me haluttiin näyttää, että Haunted on taas mukana kuvioissa. Mentiin ehkä vähän liian pitkälle sen metallisen näyttämisenhalun kanssa. Levystä tuli vähän liiankin nopeaa ja aggressiivista tuuttaamista. En tiedä, mitä me oikein ajateltiin. Vedettiin vaan liian lujaa.

– Exit Woundshan kirjoitettiin niin modernisti kuin vaan mahdollista. Me ei edes tavattu bändin kanssa sitä tehdessämme! Kaikki tapahtu verkossa. Me nähtiin ekan kerran vasta rundilla, Marco nauraa.

– Nyt kaikki oli toisin. Tehtiin levyä koko ajan yhdessä, kun oltiin rundilla Arch Enemyn kanssa. Jokainen soundcheck oli kuin pitkät treenit. Kirjotettiin bussissa biisejä ja sanoja porukalla. Siinä oli taas bändifiilistä.

– Me höllennettiin vähän tota digitaalisuuttakin. Adrian [Erlandsson] äänitti rumpunsa perinteisellä studiolla, kitarat nauhotettiin Olan [Englund, kitara] studiossa tämän kotona ja kaikki vokaalit vedettiin porukalla harkkahuoneessa.

Strenght in Numbersiin tultaessa The Hauntedilla ja Marcolla oli takanaan jälleen tuhansia keikkakilometrejä, joiden mittaan bändin DNA alkoi hahmottua uudelleen.

– Meillä oli rundin aikana bussissa sellanen bändipalaveri, missä me päätettiin tulevan levyn suhteen vain se, että nyt ei tehdä ainoastaan nopeita biisejä. Me ollaan jo näytetty, että me osataan se. Haluttiin saada levylle ilkeempää fiilistä. Kaunista mutta ilkeetä. Siitä me lähdettiin levyä rakentamaan.

– Oli helvetinmoinen yllätys, että levyn kirjotti lopulta suureksi osaksi kitaristi Ola, joka on koko bändin tuorein jäsen. Se on ollut fani jo vuosikausia ja kirjoitti meille biisejä täysin luonnollisesti. Se teki Hauntedin biisejä siten kuin se itse tulkitsee bändin olemusta. Ihan kuin olis toteuttanu isointa unelmaansa!

– Kaiken tän jälkeen tuntu siltä, että tästä synty just meidän näkönen levy. Ei suostuta ainakaan vielä keski-ikäistymään, mutta ei toisaalta soiteta tai huudeta niistäkään asioista, mistä riehuttiin 20-vuotiaina, Marco nauraa.

Metallin keski-ikä

Jos alkaa laskeskella suurimmilla metallifestareilla esiintyvien, eniten kiertävien ja tämänkin lehden sisuksia koristavien bändien keski-ikää, voi tulla hyvin nopeasti siihen tulokseen, että metallimaailma on jo pitkälle keski-iässä.

Vuonna 1971 syntynyt Marco löytää tästä itseäänkin hiljalleen koskettavasta tilanteesta sekä hyviä että huonoja puolia.

– Jos kattoo joitain jo pitkälle keski-ikäistyneitä bändejä, niin onhan moni niistä muuttanu ikääntyessään musiikkiaan aika tyylikkäästi. Osa taas pyristelee ajan kulumista vastaan tekemällä väsyneempiä versioita vanhoista levyistään.

– Kyllähän niitä uusiakin bändejä tulee helvetisti, mutta vähän luulen, että monet jo gubbeutuneista seisovat näiden nuorempien tiellä. Kaikki nämä Sodomit ja muut, jotka vetää parikymppisten musaa vielä viisi-kuusikymppisinä. Jossain kohtaa ehkä pitäisi tajuta antaa tilaa nuoremmilleen. Muuten nekin ehtii lopettaa.

Lopettaminen on silti helpommin sanottu kuin tehty. Metallia ei mielletä vanhojen äijien musiikiksi, mutta tietyn iän tullessa vastaan karavaani sen kuin jatkaa kulkemistaan ”one more year” -hengessä.

– Jos mä oon jossain kohtaa 55-vuotias ja tajuan huutavani edelleen lavalla niitä samoja juttuja, joita huusin samoilla lavoilla 25-vuotiaana, niin siinä kohtaa on kyllä osattava kysyä itseltään, voinko mä tehdä pokkana näin.

– Meillä on Hauntedin kanssa vielä viitisen hyvää levyä kropassa muhimassa. Jos jengi haluaa kuulla ne, me tehdään ne levyt. Omasta tyylistämme tinkimättä. Eikä meitä haittaa, vaikka klubit ja pitseriannurkat pienenisi samalla.

Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.