1991, melkoisen mehevä metallivuosi – lue massiivinen mehustelumme 25 vuoden takaisista huippulevyistä!

Hyvä lukija! Ehkäpä sitäkään levyä, jota tätä lukiessasi kuuntelet, ei olisi olemassa ilman vuotta 1991. Esittelemme seuraavassa neljännesvuosisadan takaiset oleellisimmat oleellisuudet.

Teksti: Tomi Pohto ja Tami Hintikka

Raskaan musiikin saralla planeetat linjautuivat kohdilleen vuosina 1981–91. Merkittäviä asioita tapahtui viiden vuoden sykleissä.

Lähdetäänpä liikkeelle vuodesta 1981.

Iron Maiden julkaisi tuolloin kakkoslevynsä Killersin. Pian tämän jälkeen bändi kyllästyi juopottelevaan laulajaansa Paul Di’Annoon ja pestasi tilalle Samsonissa samana vuonna Shock Tactics -levyn julkaisseen kultakurkku Bruce Dickinsonin.

Hanoi Rocks, nuo maamme glam rock -kukonpojat, vavahdutteli mannerlaattoja Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks -debyytillään. Randy Rhoads äänitti viimeiset nuottinsa Ozzy Osbournen Diary of a Madmanille.

Puoli vuosikymmentä eteenpäin, ja metalli hohkasi kiehumispisteessään. Kultainen vuosi 1986 tarjosi levyjä kuten Reign in Blood, Master of Puppets, Peace Sells…But Who’s Buying? ja Somewhere in Time.

Metallimusiikki oli saanut intensiivisempiä sävyjä. Se oli raskaampaa kuin koskaan. Muusikoiden soittotaidot olivat kohentuneet. Tuleva sukupolvi alkoi olla keikoillakäymisiässä ja imi vaikutteita pesusienen lailla. Vuosia lavoilla louhineet vanhat konkarit ehostivat soundiaan.

Kelataanpa VHS-nauhaa jälleen eteenpäin. Sitten ”play” kohdassa 1991. Näillä paikkein iskee jo silkka hämmennys: eihän tuo vuosi ole tottakaan! Katsokaa nyt vaikka…

STADIONPAISUTTELUA, KUKKOJA JA THRASHIN KUOLEMA

guns-n-roses-use-your-illusioni

guns-n-roses-use-your-illusionii Guns N’ Roses: Use Your Illusion I & II (Geffen)

Hanoi Rocksin oppipojat olivat turvonneet stadionluokkaan. Kukaan ei yllättynyt, kun yhtye päätti julkaista Use Your Illusioninsa osissa 1 ja 2. Appetite for Destructionilla kuultu punkkaavanräkäinen katu- hard rock oli nyt puettu aikuisempaan kuosiin. Mike Clink väänsi levyille valtavat soundit, jotka soivat studiolevytykseksi jylhän stadionmaisesti.

Rumpali Steven Adler oli jouduttu erottamaan vakavan heroiiniongelmansa vuoksi, ja tilalleen pestattiin The Cultissa lyönyt Matt Sorum. Kosketinsoittimet saivat runsaasti tilaa ja Dizzy Reedin soittoa kuullaankin lähes joka kappaleella. Uutta on myös muiden jäsenten kuin W. Axl Rosen laulusuoritukset. Kappaleilla Dust N’ Bones ja 14 Years laulaa Dizzy Reed, So Finella lisäksi basisti Duff McKagan.

Levykaksikko tuli tunnetuksi lukuisista vierailijoistaan. Bad Obsessionille kävi puhaltelemassa huuliharppua ja saksofonia Hanoi-legenda Michael Monroe. Alice Cooperin raakuntaa taas kuullaan kappaleella The Garden.

Komea levykaksikkohan tämä, vaikka olisi rankemmin viilattuna ehkä mahtunut yhdellekin levylle. Joukkoon mahtui kuitenkin sellaisia huippuvetoja kuin You Could Be Mine, Civil War ja Estranged, joten Inferno antaa armon käydä oikeudesta.

Levyiltä irrotettiin useita suuren budjetin promootiovideoita, osuihan albumin julkaisu juuri siihen aikaan, kun Music Television oli vielä tärkein musiikillinen promootiokanava. Hulppein niistä on Estranged. Se alleviivaa parhaiten koko tuplalevyn pompöösiuden. Yritämme kuvailla:

Axl Rosen nuorena turhautunut rokkihahmo kävelee rööki huulessa mereksi muuttuneella Hollywood Boulevardilla. Kohta ajellaan kartanoalueelta alas Mulhollandin kukkuloita luunvalkoisella limusiinilla. Joka iikka, turvamiehistä lähtien, on puettu valkoisiin. Vain samppanjalasiaan kohtalokkaasti pitelevän Axlin paidassa lukee violetilla fontilla ”DEEP”.

Sitten ollaankin jo valtamerialuksella, josta bändiliideri päättää hypätä Manson-paitoineen (kuteet vaihdettu, toki) mereen. Bänditoverit viskovat perään pelastusrengasta, jonka kukko hylkää uhmakkaana – ja lähtee sukeltamaan delfiinien kanssa! Ilta laskee, kun kitaristi Slash nousee merestä Neptunuksen lailla Gibson kaulassaan. Käkkärätukka soittaa silinteri päässään (ja rööki huulessa!) niskavillat jäädyttävän soolon keskellä valtameren pauhua.

Pelastushelikopteri pörrää paikalle, ja loppukuvissa pyyhkeeseen kiedottu Axl muikistelee kameralle delfiini vierellään. Merten vekkulin ympärillä on, totta kai, punapään tavaramerkillinen flanellipaita.

Taisi olla Vanhassa testamentissa, kun asiat olivat viimeksi näin isollaan.

skid-row-slave-to-the-grindSkid Row: Slave to the Grind (Atlantic)

Hieman nuoremman polven tukkarockretkue, New Jerseyn Skid Row, kiristi ruuvia oikein toden teolla: kakkoslevystään Slave to the Grindista haluttiin tarkoituksella rujompi ja aggressiivisempi kuin edeltäjästään.

23-vuotiaan Sebastian Bachin laulusuoritukset huutavat yhä vertaistaan. Mies on villissä vedossa ja todisti pystyvänsä toisintamaan saman tempun lauteilla. Kappaleilla Monkey Business, The Threat ja Livin’ on a Chain Gang rääkäistään rinta rottingilla sen verran ”tee ite perässä” -tyyliin, että kuunnellessa on aistivansa Bachin hopearannekkeisen käsivarren läpsimässä pitkin kasvoja.

Levyn tuotti ja miksasi muuten Metallican Master of Puppetsilla numikoita käännellyt sakemanni Michael Wagener.

metallica_-_black_albumMetallica: Metallica (Elektra)

Metallica-leirissä tehtiin suuria linjanvetoja. Monien yllätykseksi nimetöntä mustaa albumia ei äänittänytkään tanskalainen Flemming Rasmussen, vaan hard rock -ympyröissä kannuksensa ansainnut Bob Rock. Bändi oli vaikuttunut Rockin tuotannosta Mötley Crüen Dr. Feelgood -levyllä ja tahtoi hänet seuraavan albuminsa valvojaksi.

Metallica-nimen saanutta viidettä teosta tallennettiin Los Angelesin One on One -studioilla ja Vancouverissa reilut yhdeksän kuukautta. Levy on edelleen yksi parhaalta soundaavista hevikokopitkistä, suorastaan referenssitason kamaa. Tällä oli hintansa: ”Musta” miksattiin uusiksi kaikkiaan kolme kertaa ja prosessin aikana kariutui kolmen bändin jäsenen avioliitto.

Rock halusi istuttaa yhtyeen samaan tilaan erillisäänitysten sijaan ja saada tätä kautta parasta otosta narulle. Aihiota toistettiin tarvittaessa pikkutunneille saakka. Tämä johti usein yhteenottoihin tuottajan ja yhtyeen jäsenten kesken. Osa episodeista on dokumentoituna A Year and a Half in the Life of Metallica -dvd:lle.

Sovituspuolella koettiin kuitenkin se suurin muutos. Riffien määrää oli karsittu isolla kädellä ja biisilähtöisyys nyt asian ydin. Laulaja-kitaristi James Hetfieldin mielestä pitkät kappalerakenteet olivat Metallica-tuotannossa loppuun kulutettu ajatus. ”Idea saadaan kyllä vietyä perille lyhyemmälläkin pohjustuksella”, Hetukka tuumi.

Speedfanien kauhuksi levyltä löytyi, herrajumala, kaksi balladiakin! Ja selloja! Vaikkei Metallica koskaan ollut se nopein thrashyhtye, neljällä edellisellä levyllään joukossa oli ainakin yksi alan kappale. ”Black Albumilta” sellainen uupuu, vaikka kipakkaa riffittelyä kuullaankin, kuten päätösbiisi The Struggle Withinillä. Rumpali Lars Ulrich mainitsi levyn promootiohaastattelussa, että oli harkinnut kappaleeseen Dyer’s Eve -tyylin komppia, mutta päätynyt lopulta yhdessä tuottajan kanssa albumin linjaa myötäilevään ratkaisuun.

Myös aiemmilta levyiltä tuttu instrumentaali puuttuu. Sellaiseksi aiottu basisti Jason Newstedtin sävellys My Friend of Misery sai lopulta laulusovituksen. Edellisellä …And Justice for All -levyllä röyhkeästi syrjäytetty basisti sai nyt miksauksessa runsaasti tilaa ja hepusta tuli fanien suosikki viimeistään albumin kolme vuotta kestäneellä promootiokiertueella.

Siinäpä levy, jota joko rakastetaan tai vihataan. Moni näki ”Mustan” koko thrash metalin symbolisena päätepysäkkinä. Tomi Pohdolle se on oleellinen osa Metallica-katalogia ja yksi parhaita julkaisujaan, synapsi ”uuden” ja ”vanhan” Metallican välissä.

overkill-horrorscopeOverkill: Horrorscope (Atlantic, Megaforce)

Overkill hyppäsi Metallican vetämään keskitempokelkkaan vasta kahden vuoden kuluttua I Hear Black -levyllään. Horroscope oli kuitenkin toista maata. Kitaristi Bobby Gustafsonin eron jälkeen kaksi kitaristia riveihinsä saanut bändi loi nahkansa. Se oli nopeampi, synkeämpi ja teknisempi kuin koskaan. Horroscope on edelleen yksi parhaita Ylitappo-levyjä. Edes Frankenstein-cover ei riko levyn pirullista zeniä. Tämä on niitä albumeja, jolla ei ole yhtä ainutta tylsää hetkeä.

dark-angel-time-does-not-healDark Angel: Time Does Not Heal (Combat)

Los Angelesin thrashkatujyrä ei sekään pihtaa riffeissään. Neljännen ja toistaiseksi viimeisimmän julkaisunsa (yhtye on paraikaa studiossa viimeistelemässä paluulevyään) kannessa komeilee tarra: ”9 biisiä, 67 minuuttia, 246 riffiä!” Sittemmin monessa mukana olleen rumpali Gene Hoglanin yhtye on levyineen viimeisiä thrashmohikaaneja. Levy on vuolaine sanoituksineen ja suunnanmuutoksineen haastavaa kuunneltavaa, mutta yhtä kaikki oleellinen lisä jokaisen pikametallin ystävän hyllyyn.

type-o-negative-slow-deep-and-hardType O Negative: Slow, Deep and Hard (Roadrunner)

Thrashin hiipumisen myötä koloistaan alkoi mönkiä jos jonkinnäköistä crossover-kokoonpanoa. New Yorkin Brooklynista tuli suorapuheinen, nihilistinen, humoristinen ja pelottava oman tiensä kulkija: hankalasti ydinsaastuneista Carnivoren raunioista nousi Type O Negative. Se ei edustanut thrashiä, ei liioin vaikeasti määriteltävää crossoveriakaan.

Nelikon musiikissa kulkivat käsi kädessä NY-hardcore, thrash, doom ja katolinen kirkkomusiikki. Koko komeus oli verhottu hautamullanmustalla huumorilla – vaikka on sanottava, että petturiämmän tekoset haistaneen kaksimetrisen basisti-laulajan Peter Steelen uhkailut ottaisi kuka tahansa järkevä ihminen tosissaan: ”Oh, you are dead now!” Type O Negative tulisi olemaan ihan oma eläimensä koko raskaan musiikin kuvastossa.

MONTA KUOLEMAA MORRISOUNDISSA JA YHDET HENKISET HAUTAJAISET

Floridan Tampassa sijaitseva Morrisound-studio veti etenkin 1990-luvun alussa bändejä puoleensa kuin liisteripaperi kärpäsiä. Studion uumeniin päätyi yhtyeitä kolmelta eri mantereelta, ja lähes poikkeuksetta sieltä käveltiin ulos rinta rottingilla kera loistavien tulosten. Mikä hämmentävintä, näiden hirmutekojen kokonaista death metal -genreä määrittävästä soundimaailmasta oli vastuussa sama mies, studion luottovelho Scott Burns.

sepultura-arise Sepultura: Arise (Roadrunner)

Brasilian Belo Horizonten Sepultura äänitti Scott Burnsin johdolla jatkoa Beneath the Remainsilleen. Odotukset olivat joka suunnalta valtaisat. Arise-levyllä soittaa monipuolinen, runsaasti deathvaikutteita ilmaisuunsa saanut ryhmä.

Albumin sampleissa kuuluvat heimotanssit, äänimaailma piirtää mielikuvia maya-raunioista, hikisen viidakon pimeys on täyttä totta. Nuori Max Cavalera karjuu apokalypsiä, kun veljensä Igorin takapotkuisentiukka latinothrashkomppi aksentoi kekseliäisyydellään täydellisiä deathrashriffejä. Tämän jälkeen Sepultura sai soittaa vuosia omilla kiertueillaan täysille areenoille. Tämä on myös viimeinen nopeatempoinen klassikkojäsenistön Seppo-äänitys.

death-human Death: Human (Relativity, Relapse)

Orlandon Deathkin matkasi Morrisoundille. Chuck Schuldiner oli uusinut kokoonpanonsa täysin, ja samalla uuteen uskoon laitettiin musiikillinen tyyli ja sanoituksetkin. Levy on Deathin siihenastisista tuotoksista teknisin, mutta silti hyvin monella tapaa tarttuva tapaus.

Sean Reinertin hämmästyttävä rumputyöskentely yhdessä Sadusista lainassa olleen alaääniabstraktori Steve DiGiorgion kanssa on taikuutta lähentelevä kombinaatio. Schuldinerin ja soolokitaristin, Cynicin Paul Masvidalin, kitarointi on samalla oivaltavaa ja äärimmäisen raskasta. Sanoituksissa pohditaan hyppykupan ja vesipöhön sijaan ihmismielen koukeroita ja henkilösuhteiden hankaluuksia, vaikka on mukana Leprosy-aikoja myötäilevä Suicide Machinekin. Metallin kulmakiviä, jo ilmestyessään.

massacre_-_from_beyondMassacre: From Beyond (Earache)

Deathin perustajajäsen Kam Lee herätti haudanlevosta 80-luvulla jenkkikuolossa pioneerityötä tehneen Massacre-yhtyeensä. Tuloksena saatiin levyllinen erittäin tymäkkää death metalia legendaarisen kuoloalbumien kansikuvittajan Ed Repkan oliokuvalla höystettynä.

From Beyond on alusta loppuun niin perus kuin perus voi olla, eikä teknisistä kikoista sun muista koukuista ole tietoakaan. Tanakka Morri-soundi, simppelisti rullaavat takuutappobiisit, kitaristi Rick Rozzin repivät soolot ja Leen übermöreä murina ovat aineksia, joista muodostui yksi tuon ajan kovimmista jenkkideathlevyistä.

suffocation-effigy-of-the-forgottenSuffocation: Effigy of the Forgotten (R/C)

Morrisoundilla paalutettiin vielä Deathin Humaniakin teknisempää ja From Beyondia brutaalimpaa tavaraa. Newyorkilaisen Suffocationin debyyttiä pidetään nykyään brutaalis-teknisen kuolon kivijalkana, eikä syyttä.

Terrance Hobbsin ja Doug Cerriton kitarat sahaavat kulmikasta riffiä toisen perään helponkuuloisesti. Rumpali Mike Smith vetää levottomasti mutta millintarkasti eikä säästele vauhdikkaasti takovassa etukenoisessa tavaramerkkikompissaan. Frank Mullen levittää örinämattoa melko selvästi artikuloiden. Vauhtia ja monimutkaisia tilanteita, niitä Suffon debyytillä piisaa. Tässäpä genren uudistaja ja uuden luoja.

atheist-unquestionable-presenceAtheist: Unquestionable Presence (Active/Relapse)

Floridan Sarasotan Atheist koki valtavan menetyksen, kun biisintekijä-basistinsa Roger Patterson menehtyi auto-onnettomuudessa juuri bändin kakkoslevyn äänitysten kynnyksellä. Patterson ehti kuitenkin kirjoittaa uuden levyn bassolinjat, ja mies kuuluu esimerkiksi Cannibal Corpsen Alex Websterin suurimpiin esikuviin.

Pattersonin paikalla loistava Tony Choy teki levyllä uskomatonta jälkeä – kuunnelkaa vaikka soittimellaan starttaava Mother Man! Erittäin kiemurainen, silti liiman lailla tarttuva biisi kuvaa täysin, mitä on luvassa.

Traagiset lähtökohdat omaava levy on paradoksaalisesti yhtä musiikillista ilotulitusta. Se on täynnä harmaasolut kieroon nyrjäyttäviä tempomuunnoksia, jazzahtavia sooloja, murskaavia deathriffejä ja uskomatonta rumputaidetta. Pysäytys, linnunlaulua ja riffimyrskyn päälle psykoottinen Kelly Shaeferin huuto. Levy aiheutti pohjattoman rakastumisen ja sadat soittokerrat.

Scott Burnsin äänittämää albumia voi helposti pitää yhtenä teknisen death metalin jykevimmistä merkkipaaluista.

cannibal-corpse-butchered-at-birth Cannibal Corpse: Butchered at Birth (Metal Blade)

Buffalon veijareiden pakettiauto pysähtyi Tampan Morrisoundin eteen, sisällä odotteli Scott Burns. Kannibaalit olivat kehittyneet soittajina ja säveltäjinä huimasti thrashisti mekastaneeseen debyyttiinsä nähden. Kuuluisan, erittäin hankalasti äidille selitettävän kannen vuoksi bannivasara heilahti niin tymäkästi, ettei levyä saa Saksassa vieläkään kuin tiskin alta.

Chris Barnes murisee paljon matalammalta kuin aiemmin ja biiseissä on ajan mukaista koukeroa, mutta muuten levy on Suffocationin esikoispitkän kanssa vuoden brutaalein. Vomit the Soulin kuorossa mylvii Deiciden Glen Benton, mutta levyn intensiivisin huippu koetaan Covered with Soresilla. Arvilla tässä ollaan vieläkin.

malevolent-creation-the-ten-commandmentsMalevolent Creation: The Ten Commandments (Roadrunner)

Buffalon öykkäreiden debyytti on pelkkää murhaa. Tuohon aikaan valtaosa bändistä oli kokinhommissa, ja keitoksensa maistuu vieläkin, ah, niin herkulliselta. Kymmenen käskyä käy huohottaen päälle, säntää käsittelynsä jälkeen perään eikä jätä rauhaan unissakaan. Tekninen mutta thrashtyyliin sopivasti riffitoistoa sisältävä death hoidellaan taidolla kotiin.

Levyn tähti on laulaja Brett Hoffman. Tarinan mukaan gubbe oli äänitysten aikaan eri kemikaaleista pahasti sekaisin eikä muista puoliakaan koko hommasta. Eipä uskoisi, Hoffman nimittäin huutaa kuin Seitsemännen Helvetin Peto, tuplakeuhkoilla ja tulta kurkussaan. Tai ehkäpä uskoisikin.

morbid-angel-blessed-are-the-sickMorbid Angel: Blessed Are the Sick (Earache)

Kitaravelho Trey Azagthothin kipparoima tampalaiskuolettaja oli toiselle levylleen tullessa jo death metal -genren pioneeri ja veteraani, parasta A-ryhmää. Debyyttilevy Altars of Madness oli sinetöinyt demovuosien aikana saavutetun suosion, ja bändi oli sillä täysin valmis.

Blessed on jykeväsoundisempi ja vähemmän kaoottinen kuin edeltäjänsä. Intron jälkeen räjähtävä täsmätappo Fall from Grace on tarttuvien blast-osiensa johdolla huippuavaus levylle, jonka ensimmäinen puolisko käsittää uusia biisejä ja jälkipuoliskolla kuullaan uusittuja versioita 1980-luvun demomateriaalista.

Esimerkiksi kierontarttuvasti svengaavat Abominations ja The Ancient Ones keinuvat hienosti kuin Cthulhun lonkerot ikään. Muutenkin vanhat vedot on saatu päivitettyä onnistuneesti ja ne istahtavat vaivatta uusien kappaleiden kavereiksi. Klassikkolevyllä ei ole löysiä hetkiä, parit rauhalliset instrumentaalivedot kylläkin – ja kaikki sopii soljuvasti yhteen.

autopsy-mental-funeralAutopsy: Mental Funeral (Peaceville)

Deathin esikoisella soittaneen rumpali-laulaja Chris Reifertin luotsaama Autopsy on toisella pitkäsoitollaan kaukana Floridan lämpimistä death metal -soundeista ja teknisestä suorittamisesta – sen alaa oli suolistaminen. Mental Funeral on koliseva ja visvainen luonnonoikku, joka on saanut vaikutteita doomtuotoksista. Siinä on autotalliäänityksen tuntua ja tee se itse -meininkiä. ”Henkiset hautajaiset” on likaisen kuolon merkkiteos, jonka raakilemainen ja saastainen ulosanti työntänee luotaan kliinisemmän death metalin ystävät. Klassikkoalbumi, tämäkin.

AURINKO NOUSEE LÄNNESTÄ

Ruotsalainen death metal on tänä päivänä käsite, mutta 1990-luvun alussa käsitettä vasta luotiin. Länsinaapurimme kuoloasioissa oltiin toki liikkeellä hyvissä ajoin: bändit kuten Nihilist, Grave, Carnage ja Treblinka olivat tehneet väkeviä demoja jo 80-luvulla. Levyrintamalla Nihilististä Entombediksi muuttunut yhtye oli avannut pelin debyytteineen yhdessä Carnagen kanssa. Kuitenkin juuri vuosi 1991 oli se, jolloin kuolema todenteolla levisi Ruotsista maailmalle.

entombed-clandestine Entombed: Clandestine (Earache)

Siinä missä Morrisound oli 90-luvun alussa Yhdysvaltojen kuolon ykkösverstas, Tomas Skogsbergin Sunlight-studiolla oli vastaava yksinvaltius Pohjolassa. Tukholmalaisen äänityspaikan ovet kävivät tiuhaan; varovasti voitaneen puhua jopa liukuhihnahommista. Mistään tusinatavarasta ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan Skogsbergin hoteissa purkitettiin useita klassikkostatuksen kiekkoja. Entombed tuli Sunlightista ulos Clandestine-levyn kanssa.

Left Hand Path -esikoisen omailmeinen, joskin vielä melko suoraviivainen death metal oli jalostunut monipolvisemmaksi, groovaavaksi kuoloksi – kuitenkin vielä ilman rokkivaikutteita. Mielenkiintoinen detalji levyllä on, ettei laulajaksi merkitty Johnny Derdevic äännähtänyt nuotin nuottia, vaan rumpali Nicke Andersson hoiteli örinähommat yksin – fakta, joka pysyi salaisuutena pitkään.

dismember-like-an-everflowing-streamDismember: Like an Everflowing Stream (Nuclear Blast)

Melodinen death metal tarkoitti vielä vuonna 1991 jotain aivan muuta kuin nykyään. Suomalaisjuurisen laulajan Matti Kärjen Dismember oli tehnyt selvää jälkeä demotasolla, ja nyt oli ensimmäisen pitkäsoiton aika. Missäpä muualla kuin Sunlightilla äänitetty Like an Everflowing Stream naittoi death metalin ja Iron Maiden -kitarat, ja lopputuloksena syntyi herkullinen raakuuden ja kitaramelodiaherkuttelun yhdistelmä – nam!

grave-into-the-graveGrave: Into the Grave (Century Media)
Ruotsalainen kuolometalli ei ollut aivan niin brutaalia kuin monen jenkkibändin vastaava. Omassa multaisessa sarjassaan möyri visbyläinen Grave, joka oli niin ikään tappanut demo- ja ep-kentällä erittäin tehokkaasti. Yhtyeen esikoinen edustaa paitsi musiikillisesti myös soundillisesti keskivertoa Sunlight-levytystä visvaisempaa linjaa – Sunlight-levy se kuitenkin on. Jykeväntunkkainen äänimaailma, rouheasti takovat biisit ja laulaja Jörgen Sandströmin erittäin murea örinä tekevät Into the Gravestä yhden maailman kovimmista death metal -debyyteistä.

unleashed-where-no-life-dwellsUnleashed: Where No Life Dwells (Century Media)

Nihilististä aikoinaan monoa saanut Johnny Hedlund oli pistänyt pari vuotta aiemmin pystyyn oman Unleashed-yhtyeensä. Ajan hengestä poiketen bändin Where No Life Dwells -esikoinen lyötiin teipille Saksassa, Dortmundin Woodhouse-studiossa. Vaikka Unleashed-debyytti on ehtaa vanhan liiton kuolemaa, yhtye otti suoliston salaisuuksien ja muiden epäterveellisten aiheiden sijaan teemakseen viikingit – aiheen, jota sai tuohon aikaan pyöritellä death metal -piireissä melko yksikseen. Yhä aktiivisesti levyttävän yhtyeen esikoinen on ruotsalaisen death metalin merkkiteoksia.

darkthrone-soulside-journeyDarkthrone: Soulside Journey (Peaceville)

Tomas Skogsberg alkoi olla haluttua miestä myös Ruotsin rajojen ulkopuolella. Myöhemmin hänen palveluksiaan halusi ja sai esimerkiksi kotoinen Amorphisimme. Alkuvuodesta 1991 kävi kylmä tuuli vuonojen maasta, kun jälleen uusi Sunlight-tuotos näki päivänvalon.

Darkthronen Soulside Journey -esikoislevy oli tuotantonsa puolesta takuuvarmaa ”sunlightia”, mutta itse musiikki ei ollut varsinaista old school -kuoloa vaan tempoiltaan vaihtelevaa, hieman outoakin. ”Hittibiisi” Cromlech avaa portit mielenkiintoiseen musiikilliseen matkaan, jonka paikoin kömpelöt ja töksähtelevät sovitukselliset ratkaisut vain lisäävät sen kiinnostavuutta.

HÄRMÄHURMEEN KOTOINEN TUOKSU

Kun speed-aalto hiljalleen tyrehtyi, pitkin Suomen routaista maata alkoi nousta rumia kalmonpäitä kuin valmiiksi mätiä tatteja. Ja katso: kumma vuosi 1991 tarjosi merkittäviä asioita suomimetallin tulevaisuuden kannalta.

stone_emotional_playground_albumStone: Emotional Playground (Megamania)

Suomen spiidbussi simahti Stonen Emotional Playgroundin jälkeen vuosiksi. Levyllä vallitsee mahtava, erottelevan jykevä äänimaailma. Tämä olikin tarpeen, sillä Janne Joutsenniemen ja kumppanien briljantti soittotaito oli hioutunut levylle entisestään.

Stone on albumilla monipuolisimmillaan, muttei unohtanut thrash/speed-menneisyyttään. Levy pursuaa huippubiisejä: Small Tales, Mad Hatter’s Den ja vaikkapa Haven ovat kappaleita, joiden kuulemisen jälkeen on valtava sääli, että levy jäi keravalaisten pikanikkareitten viimeiseksi. Tämän albumin kaiut on kuultavissa monen nykypumpun tekemisissä, napatkaapa vaikka mikä tahansa Stam1nan, Mokoman tahi Lost Societyn levy verrokiksi.

xysma_yeahXysma: Yeah (ComeBack)

Turkulaisen Xysman Yeah on merkittävin suomalainen death metal -pitkäsoitto. Eikä vähiten siksi, että se on lajissaan ensimmäinen, olkoonkin että death metal on tässä tapauksessa hieman suppea genremääritelmä.

Yeah purkitettiin Sunlightissa Thomas Skogsbergin väännellessä nappuloita syksyllä 1990. Levyltä ei löydy silti leimallista Sunlight-soundia, vaan sille on saatu sekä raskasta mureutta että hengittävää ilmavuutta. Murskaava se on silti.

Musiikki on grindilla maustettua, tarttuvaa ja svengaavaa kuolometallia, joka poikkeaa täysin ajan muusta äärimetallitarjonnasta. Kyseessä on maailman mittakaavassakin merkittävä levytys, joka oli vuosia aikaansa edellä – kukaan ei tosin tehnyt samaa yhtä hyvin myöhemminkään. Yeah ei tarjoa muka-groovaavaa death’n’rollia, vaan aidosti tarttuvaa ja kekseliästä metallia, jossa soi niin grindcore kuin 70-lukulainen heavykin.

Janitor Muurinen murisee mehukkaasti ja matalalta, ja aiempien julkaisujen Carcass-henkiset tuplarääkyörinät ovat jääneet pois, aivan kuten ”Raato-vaikutteet” muutenkin jotain yksittäistä räjähtävää kitarasooloa lukuun ottamatta. Sanoituspuolella kauneus on korvannut goren, eli siinäkin mielessä huidellaan omilla tasoilla. Levyn kannessa patsastelevat Pääsiäissaarten kuuluisat kivipatsaat. Kaikessa on ainutlaatuisuuden tuntua.

Yksi levyn fiiliksenluojista on rumpali Teppo Pullin levottomasti fillittelevä, ilman tuplabassareita vedetty soitto, joka antaa albumille aidosti svengaavan tunnelman. Sekä blastit että hitaat lähtevät hienosti, ja kun Olli Nurmisen riffien ja Pullin komppien yhteispeli tuuttaa kaiuttimista, ollaan kotimaisen metallihienouden ytimessä.

Xysman kehityskaari on aivan omaa luokkaansa. Ultrahurmeinen alkupään tuotanto oli Yeahiin tultaessa muisto vain, vaikka puhuttiin yhdestä kahdesta vuodesta. Yhtye yllätti joka levyllään liukuen lopulta täysveriseksi popyhtyeeksi.

Mitä Xysma tekikään, kaikki tuntui muuttuvan kullaksi. Yeah on edelläkävijöiden ja oman tiensä kulkijoiden täysosuma – tai yksi niistä.

sentenced-shadows-of-the-pastSentenced: Shadows of the Past (Thrash)

Muhoksen Sentenced hautautui Kemin Tico-Tico-studiolle äänittämään esikoisalbumiaan. Lopputulemana on raskasta, mausteensa niin Jenkkilästä kuin Ruotsistakin hakenutta death metalia vahvoin doomvaikuttein. Levyn äänittäneet jolpit olivat verevässä 15–18 vuoden iässä ja paketti pysyy juuri ja juuri kasassa. Silti intoa riitti kuin riittikin jalostaa omaa soundia pidemmälle. Loppu on maailman mannuilla kansaa kaataneen suomimetallin historiaa.

funebre-children-of-the-scornFunebre: Children of the Scorn (Spinefarm)

Paimiolaisten levy on ensimmäisiä Suomessa julkaistuja death metal -albumeita. ”Suomen Obituaryksi” haukkuivat, ja eipä mennyt tuomio pahasti hakoteille. Funebrella on nyanssipuoli tiukasti hanskassa. Likaisemman osaston brutaali keskitempodeath on tänäkin päivänä kuunneltuna täysin relevanttia kuolokamaa. Levyllä vallitsee haudantakaisen utuinen, vaaniva tunnelma. Timo Tolkki kiersi älpylle katakombeja värisyttävät soundit. Mystisemmän ja synkemmän death metalin ystävän ehdoton pakkotsekkaus!

convulse-world-without-godConvulse: World without God (Thrash)

Nokialainen Convulse ehti sekin täyspitkän tekoon ensimmäisten kotimaisten kuolo-orkesterien joukossa. Tänä päivänä World without God on yksi niistä levyistä, jotka edustavat tyypillistä suomalaista old school death metalia. Tunnelma on esimerkiksi länsinaapurin vastaavia yhtyeitä synkeämpi ja brutaalimpi. Keskitempolanaus ja rivakampi tulitus täydentävät toisiaan, ja soundit ovat erittäin hengittävät, varsinkin Morrisound-valliin verrattuna. Nyttemmin uudelleen aktivoitunut ryhmä vetää debyytillään nuoruuden innolla, mutta ote on tiukka ja murskaava.

MONIMUOTOINEN EUROOPPAKUOLO

Neljännesvuosisata sitten vanhalla mantereella ilmestyi huimia death metal -levyjä ja saman genren johdannaisia. Oli jokaiselle jotain: vanhaa koulua, goottitunnelmaa, teknistä suoritusta, hidasta tuomiota ja melodiarikasta grindia. Eurooppalainen metalliskene erikoistui ja erottui. Uusia edistysaskelia otettiin, mutta tallattuja polkujakin tampattiin tehokkaasti.

pestilence-testimony-of-the-ancientsPestilence: Testimony of the Ancients (Roadrunner)

Hollannin Enschedestä tulleen Pestilencen rivit alkoivat rakoilla lähes välittömästi 1989 julkaistun Consuming Impulsen jälkeen. Vaikka levy on kutakuinkin täydellinen death/thrash-rieska, laulaja-basisti Martin van Drunen tunsi olonsa kotoisammaksi maanmiestensä Asphyxin keulilla.

Harva osasi arvata, millaisiin urotekoihin rampa-Pestilence vielä pystyisikään. Consuming oli niittänyt mainetta fanien keskuudessa ja kerännyt kiittäviä arvosanoja tärkeimmissä metallijulkaisuissa. Levy-yhtiö Roadrunner päätti, että nyt kolmikoksi typistyneen bändin oli matkattava uusine biiseineen, no, tietysti Floridan hiostavuuteen ja Morrisoundin uumeniin. Levyn äänitti, tadaa, Scott Burns.

Testimony on siihen asti parhaalta soundaava Pestilence-levy, ja älpeellä kuullaan reippaasti uudistunutta bändiä. Bassot soitti Cynic/Atheist-laina Tony Choy nauhattomallaan. Kiireinen mies valmistautui samalla Atheistin samana vuonna julkaistavan kakkoslevyn äänityksiin ja ehti vain piipahtaa studiolla.

Murinat otti hoitaakseen kitaristi Patrick Mameli. Miehen ulosanti on aavistuksen matalampaa kuin kärsivästä karjunastaan kuulun van Drunenin. Biisit ovat jo bändin soittotaidon kehittymisenkin myötä monimuotoisempia, mutta, mutta silti silkkaa Pestilenceä. Albumilla on runsaasti melodisia suvantoja ja raskaita tuplabassariväliosia. Ja kitarasyntikoita! Ehkäpä tässäkin syy van Drunenin kaikkoamiseen.

Oli miten oli, Pestilence ilmoittautui kertarysäyksellä death metalin kysytyimpien yhtyeiden kerhoon. Musiikillisesti se paini samalla tasolla Deathin, Cynicin ja Atheistin kanssa ja kiersikin niistä jokaisen kaverina.
Ehdoton klassikko, jonka pitäisi löytymän jokaisen kalmametallin ystävän levyhyllystä. Kaikkina versioina.

asphyx-the-rackAsphyx: The Rack (Century Media)

Kuten edellä selvisi, multakurkku Martin van Drunen antoi äänijänteidensä kärsiä myös Pestilencestä lähtönsä jälkeen siirryttyään mylvimään tulppaani- ja hollannikasmaan Asphyxiin. Tuloksena on tietenkin jyräävän kuolometallin räiskettä.

The Rack -esikoisen soundimaailma voisi olla astetta murskaavampi, mutta vanhan peruskoulun kuolo jyrisee silti kuin taivas olisi tulossa niskaan. Otetaan Autopsy, doomhommat ja Bolt Thrower, sekoitetaan ja kuorrutetaan van Drunenin ”kurkku veressä” -örinällä, niin aletaan olla Asphyx-debyytin ytimessä.

Väkevän ensilevyn päättää ja kruunaa jylhästi etenevä nimibiisi, joka oli koko yhdeksän minuutin kestollaan eurokuolon kärkikastia vuonna 1991. Ja on sitä edelleen.

morgoth-cursedMorgoth: Cursed (Century Media)

Saksa profiloitui 80-luvun metallikentillä thrashmaaksi. Resurrection Absurd/The Eternal Fall -ep-kaksikko osoitti jenkkideathin tehneen syvän vaikutuksen 1985 toimintansa aloittaneeseen meschedeläisryhmään.
Woodhouse-studioilla äänitetty Cursed-debyyttipitkäsoitto ottaa etäisyyttä ilmeisimpiin esikuviinsa. Keskitempodeath valtaa tilan uptempotykitykseltä. Marc Grewen kuristavan karjunnan kruunaama, hyvin tumma death metal -albumi on simppelinkierossa tarttuvuudessaan ”unohdettu” klassikko. Body Count on edelleen kaikkien aikojen kovimpia aloitusbiisejä.

bolt-thrower-war-masterBolt Thrower: War Master (Earache)

Coventryläisten kolmoslevyn ensisekunneista huomaa, että yhtye on löytänyt oman äänensä. Realm of Chaos -levyn grindvaikutteita kuullaan vain harvakseltaan, sen sijaan fokus pidetään groovaavan keskitempodeathin möyrinnässä.

Colin Richardsonin tuottama levy jäikin viimeiseksi BT-äänitteeksi, jonka nopsin komppi on grind. Vaikka levyllä on paikoin tyhjäkäyntiä, kyseessä on albumi, jonka soundia viisikko osasi jalostaa jatkossa taiten. Siltä löytyy myös death metalin koulukirjamääritelmä, Cenotaph.

paradise-lost-gothic-lp-frontParadise Lost: Gothic (Peaceville)

Muistan sen kuin eilisen. Gothicin nimibiisi lähti soimaan, enkä ollut koskaan kuullut vastaavaa. Silmien eteen piirtyivät rankkasateen kastelemat, kymmeniä metrejä korkeat mustat ja terävät kirkonseinät. Nick Holmes artikuloi matalan örinälaulunsa selkeästi, sitten jostain holvin uumenesta laskeutuu enkeli laulamaan naisäänellään. Gregor Macintoshin viipyilevä kitaramelodia sinetöi loput: tämä on jotain ihan uutta.

Gothic oli Halifaxin nuorille valtava harppaus debyyttinsä keskitempoisesta koukerodeathdoomista kohti omia sfäärejä. Viisikko antoi luonnolliselle evoluutiolle ja inspiraatiolle tilaa muokata omaa soundiaan ja loi samalla kokonaan oman genrensä, goottimetallin. Edelläkävijöitä molemmat, bändi ja levynsä.

cancer-death-shall-rise Cancer: Death Shall Rise (Vinyl Solution)

Brittipartio Cancer matkasi sekin S. Burnsin hoiviin Morrisoundiin äänittämään kakkoslevyään. Alkuvuodesta 1991 levytetyn Death Shall Risen soolokitarat vingutti tuohon aikaan monilla nykypäivän klassikoilla vieraillut James Murphy. Esiintyipä ukko Cancerin promokuvissakin, vaikkei soittanut hetkeäkään yhtyeen riveissä livenä.

DSR edustaa ehtaa groovekkaasti rullaavaa keskitempokuolemaa, jossa on runsaasti hittipotentiaalia. Albumi suorastaan tursuaa erittäin tarttuvia sovituksia, mahtavaa laulua ja hienoa rumputyöskentelyä. Hyviä biisejä.

Studiossa pyörähtänyt Deiciden Glen Benton rykäisee taustat Hung, Drawn and Quarterediin vihaisella pre-Legion-intensiteetillä. Etsikää, hyvät ihmiset, tämä ihmiskunnalta piilotteleva helmi heti käsiinne!

cathedral-forest-of-equilibriumCathedral: Forest of Equilibrium (Earache)

Laulaja Lee Dorrian murisi Napalm Deathin keulilla sen kahdella ensimmäisellä levyllä ja oli näin ollen luomassa koko grindgenreä. Dorrian jätti kuitenkin menestystä nauttivat vauhtiveikot vuonna 1989 ja perusti oman, aivan toisenlaisen bändinsä. Siinä missä Napukat grindasivat äärinopeasti, Cathedral eteni etanan vauhtia, nimittäin psykedeelisen taikametsän jättietanan.

Debyyttilevy Forest of Equilibrium oli 25 vuotta sitten jotain aivan muuta. Dave Patchettin – josta tuli sittemmin Cathedralin ”hovitaiteilija” – maaginen kansikuva outoine olentoineen häilyy jossain rauhaisan unen, fantasian ja vinksahtaneen painajaisen rajapinnalla. Samassa maastossa seilaa myös itse musiikki. Akustisella kitaralla ja huilulla tenhoava intro avaa levyn keijukaisen kepeydellä muuntuen pian superraskaan sarjan menoksi. Ultrahitaan ja hitaan välillä vaihteleva nopeus, Black Sabbathin tuomioperintö sekä Dorrianin death metaliin viittaava semiörinä kosmisen hirven lailla svengaaviin kitaroihin yhdistettynä on yhtä kuin ”tasapainon metsä”.

Cathedralin esikoispitkäsoitto on kohonnut aikojen saatossa yhdeksi maailmanhistorian merkittävimmistä doom metal -levyistä. Seuraavilla albumeillaan ”Tuomiokirkko” jätti kovimmat laahaukset taakseen ja alkoi groovata Woodstock-lahkeet lepattaen. Forest of Equilibriumin taianomainen tunnelma kestää vuodesta toiseen. Tässä on täydellinen doom metal -levy.

carcass-necrotism-2013-lp-1Carcass: Necroticism – Descanting the Insalubrious (Earache)

Liverpoolilainen goretrio kasvoi joka levyllään hämmästyttävin harppauksin. Kolmannellaan myös kokoonpano oli kasvanut Carnagen Michael Amottin tultua toisen kirveen varteen.

Täysin omissa hurmeisissa sfääreissään goregrindanneet psykopatologit jättivät Necroticismilla taakseen kaikkein härskeimmän hautausmaalla mellastuksen ja siirtyivät suoraan lääkikseen. Sielläkin silvottiin, mutta nyt mentiin vankalla asiantuntemuksella ja tarkoin leikkauksin. Rumpali Ken Owenin kompin terävöityminen antaa koko levylle selkärangan, jonka varaan pystyi rakentamaan. Kappaleiden välit täytettiin erilaisilla oikeuspatologien puheista napatuilla introilla, jotka loivat levyn saumakohtiin omaa kolkkoa tunnelmaansa.

Soundimaailma oli siistiytynyt ja terävöitynyt sitten edellisen Symphonies of Sickness -levyn, kappaleisiin oli ilmestynyt lukuisia osia, kitaratyöskentely oli rikkaampaa ja tarttuvia sahauksia ammuttiin joka nurkan takaa – biiseissä tapahtui hienoja asioita kaiken aikaa. Oma lukunsa ovat soolot, joiden selkäpiissä tuntuvan pehmeä ketteryys ja kekseliäisyys nostivat Carcassin kuolon korkeaa tasoa entisestään.

Laulupuolella kitaristi Bill Steer muhkeine murinoineen oli saanut antaa tilaa basisti Jeff Walkerin kireälle rääkymiselle. Umpihullut örinäkorinat jäivät kahdelle ensimmäiselle levylle, mutta kyllä Necrollakin edetään vielä melko sairaissa merkeissä. Carcassin kolmas on kokonaisuus, jossa ei ole yhtään heikkoa kohtaa. Se antoi kertaheitolla valtavasti uutta koko metallikentälle.

gorguts

METALLISET KANSI- JA VIDEOTAITEET

Käsittelemämme 1990-luvun musiikkiympyröistä ei voi puhua mainitsematta levynkansitaiteen ja musiikkivideoiden merkitystä. Lp oli edelleen täysin relevantti formaatti yhä enemmän jalansijaa saaneen cd:n rinnalla, ja etenkin metallipuolella käsinmaalattu kansitaide oli tärkeä osa kokonaisuutta.

Alan vaikuttajista ehkäpä kuuluisin on brittitaiteilija Dan Seagrave. Miehen siveltimenjälkeä nähtiin pelkästään vuonna 1991 muiden muassa Entombedin Clandestinen, Dismemberin Like an Everflowing Streamin, Gorgutsin Considered Deadin, Pestilencen Testimony of the Ancientsin, Suffocationin Effigy of the Forgottenin ja Malevolent Creationin The Ten Commandmentsin kansitöissä. Tavaramerkkinsä, koukeroinen Cthulhu-fantasia ja omituiset toismaailmalliset monisilmäeliöt, koneet ja kummat kojeet, toistuivat levystä toiseen, ja etenkin taiteilemiensa älpeelevyjen kansia on ilo tutkia. Miehen kyky sovittaa väreiksi ja maailmoiksi albumilla soinut musiikki on kerrassaan ainutlaatuinen.

Amerikkalaista Michael Whelaniäkään ei toki voi sivuuttaa. Kuten kollegansa, kynänjälkensä on pikkutarkkaa, mutta hahmogallerioissa toistuivat kärsivät sielut, muumiopaketit ja eri eläinkunnan edustajat osana groteskia kokonaisuutta. Whelanin tyyliä kuvataankin sanoilla ”mielikuvituksellinen realismi”. Katsokaapa Sepulturan Arisen kantta ihan rauhassa. Tuo satoja pikku yksityiskohtia sisältävä mestariteos on metallihistorian ikimuistoisimpia kansitöitä. Valtaisa detaljien suma muodostaa alitajuntaan ja lukuisiin T-paitoihin painautuneen kokonaisuuden. Se on yksi valtava, seepiasävyisten unten takalaidoilta noussut saksikas peto.

Ällistyttävän metallivuoden levyiltä lohkottiin myös lukuisia musiikkivideoita. Vuonna 2016 sitä voi olla vaikea käsittää, mutta MTV – siis nimenomaan ”Emtiivii” – pyöritti raskaan musiikin erikoisohjelma Headbanger’s Ballia, jota moni varttuneempi metallipää muistelee nyt kaiholla. Ja on kaihoon omat painavat syynsäkin. Ohjelmassa nimittäin todella näytettiin kovan sarjan takomista. Vai mitä tuumaatte näistä kansainvälistä tv-aikaa saaneista musiikkivideoista: Morgothin Isolated, Pestilencen Land of Tears, Morbid Angelin Blessed Are the Sick, Entombedin Stranger Aeons, Carcassin Incarnated Solvent Abuse tai vaikkapa Deathin Lack of Comprehension. Ja lista jatkuu.

Vuonna 1991 tapahtui myös pitkäsoittojen ulkopuolella. Yhdeltä vuoden kovimmista ep-julkaisuista kuvalliseen muotoon saatettiin Napalm Deathin Mass Appeal Madness, jonka äärimmäisen levottomasta videosta saatiin nauttia usein Headbanger’s Ballissa. Toinen vastaava silmien- ja päänsekoittajavideo oli Bolt Throwerin Cenotaph, joka oli niin ikään leikattu jatkuvasti viliseviin tuokiokuviin.

Jotain silloisen MTV:n toiminnasta kertoo myös Cathedralin huippuhitaan Ebony Tears -videon pyörittäminen. Metallifaneja siis hemmoteltiin 25 vuotta sitten toden teolla myös liikkuvan kuvan puolella. Korvakarkin lisäksi saatiin myös silmäkarkkia.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2016. Aiheeseen liittyvä soittolista täällä.