”Ai, te soitattekin tällaista musiikkia. Mä olen luullut että te soitatte jotain synabläkkiä.” – haastattelussa Throes of Dawn

Kun parinkymmenen vuoden ikään ehtinyt Throes of Dawn palaa elävien kirjoihin, se ei tyydy vain julkaisemaan musiikkia, vaan luo kuulijakuntansa elettäväksi kokonaan uusia tunnetiloja.

Kolme levyä kahdessatoista vuodessa. Tämä on ollut suorastaan tuskallinen julkaisutahti Throes of Dawnin kuulijakunnalle, joka ei ole kuitenkaan menettänyt yhteyttä bändiin.

Bändissä läpi dark metalista eteeriseen progetunnelmointiin johtaneiden aikojen laulanut Henri Koivula korostaa, että kaiken takana ollut periaate elää musiikin laadun ehdoilla.

– Aika usein meiltä kysellään hitaasta julkaisutahdista, Koivula hymähtää.

– Vaikka syitä on tietysti monia, painavin on se, että tällaista musiikkia ei vain voi hoputtaa. Kaikki levymme ovat olleet hieman edellisestä poikkeavia, ja sen uuden jutun hahmottamiseen kuluu paljon aikaa ja harkintaa.

– Etenkin uuden levyn kohdalla koko prosessi oli erilainen. Meillä oli uusia jäseniä, ja lähes kaikki biisit syntyivät edellisistä levyistä poiketen treenikämpällä yhdessä soitellen ja sovitellen. Pitkistä treenisessioista syntyi pitkiä ja mielenkiintoisia biisejä, joita kävimme aina silloin tällöin studiolla äänittelemässä.

– Meillä ei myöskään ollut voimassa olevaa levytyssopimusta, joten mitään kiirettä tai ulkoisia paineita ei ollut. Työskentelimme täysin musiikin ehdoilla ja tärkeintä oli saada aikaan levy, josta me kaikki voisimme olla ylpeitä. Toki olisimme voineet puristaa levyn ulos nopeamminkin, mutta siitä ei olisi varmasti tullut yhtä hyvä.

Koivula nostaa perinteisempien hidasteiden rinnalle myös ulkomusiikillisia syitä ja vetoaa siihen, että Throes of Dawnin kaltainen bändi on nyt aika eri joukko kuin parikymmentä vuotta sitten.

– Olemme kaikki työssäkäyviä ihmisiä, ja suurimmalla osalla on vielä perhettäkin. Jäsenistössä tapahtuu ja kaikkien aikataulujen yhteensovittaminen on aina haasteellista, mutta me tiedostamme sen hyvin ja etenemme sen mukaan.

– Edellisen levyn jälkeen kokoonpanossa tapahtui muutoksia, kun Henri Andersson liittyi bändiin kosketinsoittajaksi. Samoin vanha rumpalimme vaihtui Juuso Backmaniin. Uusien soittajien myötä meni hetki ihan vain yhteensoittoa treenatessa ja uuden levyn linjoja tunnustellessa.

Luovuuden hallinta

Pitkään julkaisutaukoon mahtuu tonneittain luovuutta, ja Koivula myöntää, ettei kaikki sen aikana syntynyt musiikki päädy levylle asti, mutta sitä ei myöskään jätetä unholaan.

– Kyllä meillä jää aina musiikkia yli. Joskus biisi ei sovi levyn kokonaisuuteen. Joskus sitä ei saada toimimaan halutulla tavalla. Joskus palaamme vanhan aihion ääreen ja kierrätämme siitä toimivia juttuja uusiin biiseihin.

– Esimerkiksi uudella levyllä kuultava One of Us Is Missing on tehty alun perin jo edellisen levyn, The Great Fleet of Echoesin [2010], sävellystalkoissa. Toki biisi on matkan varrella muuttunut paljon, mutta päämelodia ja kantava idea ovat jo kymmenisen vuotta vanhoja.

– Tälle uudelle levylle teimme jo studioon mennessä tiukan ennakkokarsinnan, ettei vaan kävisi kuin viime kerralla, jolloin biisejä jäi yli. Ylimääräiset biisit vievät kuitenkin paljon aikaa ja sitovat resursseja studiossa. Näin varsinkin, kun biisit ovat aikamoisia teoksia, joissa on ihan hirveästi raitoja ja osioita, Koivula summailee.

Uusi Our Voices Shall Remain taistelee koko olemuksellaan tämän päivän normeja vastaan. Se alleviivaa 70-minuuttisella kestollaan, kuinka Throes of Dawn ei ole lähtenyt miettimään Spotify-singlejä tai vartinmittaisia levyjä.

– Valitettavasti suuntaus on yhä enemmän se, että itse musiikin sisällöllä ei ole juurikaan merkitystä, Koivula sanoo.

– Tärkeämpää on tehdä mahdollisimman helposti lähestyttävää musiikkia, joka ei turhaan haasta kuulijaansa. Musiikista on tullut pikaruokaa, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt jo pari viikkoa julkaisun jälkeen. Muutos liittyy varmasti musiikin nopeaan saatavuuteen ja suureen ylitarjontaan. Tällaisessa ympäristössä voi helposti kyynistyä, mutta onneksi hyvälle musiikille on aina paikkansa.

– Me olemme siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että olemme täysin irrallaan näistä musabisneskuvioista emmekä mitenkään taloudellisesti riippuvaisia levymyynneistä. Voimme siis keskittyä tekemään juuri sellaista musiikkia, josta itse pidämme ja nautimme.

Menneisyyden kaiut

Pitkät julkaisuvälit ovat vain korostaneet Throes of Dawnin tapaa kehittää musiikkiaan harppauksittain. Bändin nykyisen ominaissoundin saattoi tunnistaa jo viimeistään Quicksilver Clouds -albumin [2004] myötä. Tämän jälkeen yhtye on matkannut kokonaan uusiin ulottuvuuksiin kadottamatta kuitenkaan sieluaan.

– Siinä on kyllä tietty tunnistettavuus, josta haluamme pitää kiinni, Koivula myöntää.

– Vaikka musiikki muuttuisikin tyylillisesti, sen pitää silti kuulostaa Throes of Dawnilta. Se on tunnetila, joka juontuu varmaankin tietystä pehmeydestä, tietyistä sävelkuluista ja tietynlaisesta haikeudesta.

– Sitä on vaikea kuvailla, mutta uutta biisiä sävellettäessä kyllä kuulee, ja ennen kaikkea tuntee, kun olemme oikealla polulla. Myös jäsenistön kädenjälki kuuluu läpi. Kitaristeilla, Janilla [Heinola] ja Juhalla [Ylikoski], on ainakin tiettyjä tunnistettavia juttuja riffeissään, vaikka he eivät sitä ehkä itse tiedostakaan.

Raskaamman musiikin maailma tuntee muutamia muitakin orkestereita, jotka ovat siirtyneet parinkymmenen vuoden aikana äärimetallisemmista vesistä kevyempiin suuntiin menettämättä kuitenkaan tuumaakaan identiteeteistä, joista bändit opittiin tuntemaan.

– Onhan noita muutamia nimiä, joita on tullut seurattua uran alusta alkaen. Näistä tasonsa on säilyttänyt ehkä parhaiten Anathema, jolla on ihan oma soundinsa ja kyky luoda mahtavan tunnelmallista musiikkia. Tiamatista diggailen myös paljon, vaikka uudemmat levyt eivät yllä lähellekään mestarillisen Deeper Kind of Slumberin tasoa, Koivula tuumailee.

– Myös Katatonia on ollut itselle kova ekasta levystä lähtien. On ollut ilo seurata bändin kehitystä, mutta jostain syystä Great Cold Distancen jälkeen tulleet levyt eivät oikein itselleni kolahda. Tuntuu, että he ovat hukanneet jotain ominaissoundistaan. Eli juuri siitä tunteesta.

Yksityiskohtien kauneus

Yhtenä huumaavimpana yksityiskohtana Our Voices Shall Remainiltä nousee esille kitara- ja kosketinleadit. Niiden tunteenpalo herättää mielikuvan, että ne ovat peräisin eläytyvän improvisaation lähteiltä.

– Kun ryhdyimme tekemään uutta levyä, kenelläkään ei ollut valmista biisiä johon tarttua. Lähdimmekin vain treeniksellä pyörittelemään joitain riffejä ja kehittämään siitä hiljalleen biisejä eteenpäin. Lähestymistapa oli meille ihan uusi ja antoi ideoille tilaa kasvaa ja kehittyä.

– Tämä toi mukanaan paljon improvisointia ja kokeilua. Samalla huomasimme, että biisirakenteetkaan eivät ole ihan perinteistä säkeistö–kertsi-meininkiä. Vanhoissa biiseissä jäi joskus harmittamaan tunnelman katkeaminen, kun piti siirtyä toiseen osaan, vaikka aiemmasta olisi pystynyt saamaan irti vielä paljon enemmän.

– Nyt luovuimme näistä estoista ja annoimme kitaraliideille tilaa. Joihinkin biiseihin rakensimme selkeästi kohtia, joissa voi päästää kitaristin irti. Kitaraliidit ovatkin osittain suunniteltuja, mutta niissä mennään ihan flow’n mukaan improvisoiden.

Koivulan itsensä laulupaletti liikkui vielä viitisentoista vuotta sitten pääasiassa hyvinkin rajatuissa ärinöissä, mutta viimeiset kolme albumia ovat laajentaneet miehen tulkintoja yhä monipuolisempiin suuntiin. Hänestä on kuoriutunut kuin vahingossa yllättävän monipuolinen laulaja.

– En koe olevani mitenkään erityisen hyvä laulaja, mutta kehitystä on kieltämättä tapahtunut. Otin joskus kymmenen vuotta sitten joitakin laulutunteja, mutta suurin kehitys on tapahtunut treenaamisen ja oivaltamisen kautta. Tiedän jo aika hyvin oman ääneni rajoitteet ja jutut jotka toimivat ja jotka eivät.

– Kehittymisen myötä on tullut enemmän rohkeutta heittäytyä ja kokeilla uusia juttuja. Tälle levylle tein myös kaikki stemmat ja harmoniat. Siinä tuli paljon uusia oivalluksia ja ideoita, joita voi käyttää jatkossakin. Laulu on vaikea laji, mutta aina voi kehittyä. Itselläkin on vielä paljon opittavaa ja omaksuttavaa.

Alitajunnan sanoma

Throes of Dawnin sanoitukset ovat olleet aina kuin oma ulottuvuutensa. Niitä voi halutessaan lukea hyvinkin suoraviivaisesti, mutta samalla ne jättävät paljon tulkinnanvaraa.

– Yritän aina panostaa sanoituksiin, teen niitä pitkään ja harkiten. Pyrin tuomaan joka levyn ilmaisuun uusia sävyä. Tällä kertaa sanoitukset ovat aika lyhyitä ja niukkoja. Ehkä olen jotenkin alitajuisesti mieltynyt siihen, miten jotkut runoilijat pystyvät ilmaisemaan niin paljon vain muutamalla sanalla.

– Koen, että parhaat sanoitukset syntyvät silloin, kun ne pohjautuvat johonkin henkilökohtaiseen kokemukseen tai tunteeseen. En myöskään välttämättä kirjoita asioista suoraan, vaan kierrän itse asiaa ja jätän jotain oleellista sanomatta. Näin saan tekstiin lisää ulottuvuutta ja tulkinnanvaraa.

Tuorein levy vie Koivulan mukaan ajatusta aiempaa pidemmälle: albumi sisältää sekä miehen henkilökohtaisimpia että suorimpia sanoituksia tähän asti.

– Ne kumpuavat alitajunnassa työstämistäni asioista. Asioista, jotka ovat itselleni kipeitä tai muuten läheisiä. Keskeisiä kantavia teemoja ovat olevaisuus, luopuminen ja havahtuminen.

– Sanoituksissa kuljetaan ajoittain aika syvissä vesissä, mutta on sinne laitettu vastapainoksi myös levyn nimibiisi, joka on kirjoitettu ikään kuin tribuutiksi tälle bändille ja sille ajalle, jonka olemme viettäneet yhdessä. Yksinkertaistettuna se kertoo siitä, kuinka olemme luoneet yhdessä jotain aineetonta ja abstraktia. Jotain sellaista, joka vaikuttaa ja jää jäljelle vielä sen jälkeenkin, kun oma olevaisuutemme on päättynyt.

Maiseman syvyys

Aikana, jona albumien kansitaiteilla ei ole enää entisenlaista merkitystä, Throes of Dawn pitää kiinni perinteistä. Our Voices Shall Remain saakin visuaalisen loppusilauksensa katseenvangitsevalla tavalla.

– Kannet ovat olleet meille tärkeitä, ja olemme aina pyrkineet vaikuttamaan jotenkin niiden lopputulokseen tai sisältöön. Joskus ehkä vähän liiankin innokkaasti, Koivula myöntää.

– Minulla oli tälläkin kertaa joitain ideoita kansien suhteen. Takaraivossa tykytti kuitenkin ajatus siitä, että tämä levy ansaitsisi ihan oikean taiteilijan käsin maalaamat kannet. Olisi sääli paketoida näin pitkään ja hartaudella jalostettua musiikkia johonkin nopeasti sutaistuun pikselimössöön.

Koivula innostuu silminnähden nostaessaan esiin albumin kansista vastaavan romanialaisen Costin Chioreanun, jota bändi lähti lähestymään suomalaisittain vaatimattoman varovaisesti.

– Osuin sattumalta Costinin sivuille, joilla oli kuvia hänen töistään. Osa niistä oli tuttuja jo entuudestaan ja kiinnostuin välittömästi. Costin käyttää hyvin paljon lämpöisiä ja maanläheisiä värisävyjä, jotka sopivat hyvin yhteen musiikkimme kanssa. Hän on aika tunnettu taiteilija ja olin melko varma, ettei hän ehdi tai ole kiinnostunut tekemään kansia bändeille, mutta levyn kuultuaan hän vastasi innoissaan heti: ”Kyllä! Haluan ehdottomasti tehdä kannet tälle levylle!”

– Vaikka minulla oli joitain ideoita, päätin pitää mölyt mahassani ja olla ohjeistamatta Costinia mitenkään. Lähetin hänelle sanoitukset ja biisit. Sitten vain odotimme jännityksellä mitä tulee. Olimme kieltämättä aika innoissamme, kun hän lähetti ensimmäisen luonnoksen. Se oli täydellisesti sitä, mitä oli haettu… Suorastaan ylitti odotukset. Costin kertoi kuunnelleensa levyn parikymmentä kertaa kansia maalatessaan. Tuntuu ihmeelliseltä, miten joku pystyy muuntamaan tällaisen musiikin näin hienoiksi kuviksi. Kuviksi, joissa on oikeasti syvyyttä ja oivallusta.

Leimautumisen haaste

Oli musiikki miten tunteisiin vetoavaa ja visuaalista tahansa, on helppoa sanoa, ettei harvakseltaan keikkaileva, kuuden vuoden välein levyjä julkaiseva orkesteri ole mikään levy-yhtiöiden unelmatapaus. Koivula kertoo yhtyeensä törmäävän vielä tänäkin päivänä omituisiin ennakkoasenteisiin.

– Musiikkiamme on hieman hankala määritellä. Voisi kai sanoa, että olemme aika huono tuote. Bändi, joka on aloittanut epäkaupallisesta metallista ja edennyt vielä epäkaupallisempaan progeen. Bändi, joka ei saa albumeita aikaiseksi joka toinen vuosi ja kierrä viikkokausia ympäri maailmaa, Koivula summailee.

– Oman taakkansa tuo myös bändin nimi, joka yhdistetään usein menneisyyteemme. Levy-yhtiöiltäkin kuulee usein kommentteja kuten: ”Ai, te soitattekin tällaista musiikkia. Mä olen luullut että te soitatte jotain synabläkkiä.”

Our Voices Shall Remain julkaistaan italialaisen Argonaut Recordsin kautta. Moni saattaa ihmetellä, eikö isompiakin julkaisijoita olisi löytynyt.

– Kun saimme levyn miksauksen valmiiksi, lähettelin sitä aika laajalla skaalalla isoista pieniin lafkoihin. Aika pian tuli selväksi, että isot lafkat eivät ole meidän juttumme, ihan jo senkin takia, että emme halua enää luopua musiikkimme oikeuksista. Pienemmällä lafkalla pystyy vaikuttamaan asioihin helpommin itse.

– Lisäksi näin asiat voi sopia nopeasti ilman, että joutuu tarkistuttamaan kaikkea lakimiehellä. Nykyään musiikki on saatavissa niin helposti ja nopeasti digitaalisesti, että lafkan koolla on vähemmän merkitystä. Toki isot lafkat saavat fyysisen levyn parempaan jakeluun, mutta valitettavasti sen merkitys vähenee koko ajan.

Pakkasherran syväjää

Joulukuun alussa Throes of Dawn nähdään Helsingin Kuudennen Linjan lauteilla paluun tehneen norjalaisen In the Woodsin kanssa, mutta jatkosuunnitelmien suhteen Koivula pysyy salaperäisenä.
– Tuo In the Woods -keikka on varmasti mielenkiintoinen! Olen diggaillut yhtyettä ensimmäisestä levystä saakka, ja onkin mahtavaa nähdä bändi vihdoin livenä!

– Kiertueelle lähteminen tässä elämäntilanteessa on hieman hankalaa, mutta niitäkin harkitaan, vähän tilanteen ja olosuhteiden mukaan. Ei pelkoa, kyllä tämän keikkayleisön toimesta kadonneeksi julistetun bändin olisi tarkoitus aktivoitua kiertelynkin suhteen, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Koivula naurahtaa.

Nykyisin on enemmän sääntö kuin poikkeus, että bändit tekevät erikoiskeikkoja tai -kiertueita parikymmentä vuotta vanhoja levyjään juhlistaakseen. Throes of Dawnin tapauksessa tämä ei voi tarkoittaa kuin yhtä asiaa: Pakkasherran paluuta.

Koivula ei varsinaisesti riemastu ajatuksesta ja muistelee bändin vuonna 1997 ilmestynyttä debyyttialbumia vähintäänkin nöyränä.

– Siitä on kyllä aikaa, kun olen Pakkasherraa kuunnellut. Enkä ole ihan varma, haluanko enää, laulaja naurahtaa. – Siinä on kyllä oikein oppikirjaesimerkki, kuinka levyä EI pitäisi tehdä. Onneksi tuon kaiken voi pistää kokemattomuuden ja nuoruuden piikkiin.

– Musiikillisestihan siinä on ihan hyviäkin juttuja, mutta tuotanto on kyllä ihan hirveetä kuraa. Okei, rumpusoundit ovat hyvät, mutta se johtui ihan vain siitä, että meillä oli Kai Hahto rumputeknikkona. Minulla on alkuperäiset nauhat kyllä tallessa, ja joskus on ollut puhetta, että muuttaisi ne digitaaliseen muotoon ja miksaisi uudelleen.

– Pakkasherra-kiertuetta ei varmastikaan ole luvassa, mutta ehkä tuota kovaonnista debyyttiä voisi jotenkin juhlistaa. Mehän olemme itse asiassa soittaneet sen nimikkobiisin livenä joitakin vuosia sitten. Eli ei se nyt mitenkään mahdoton ajatus ole, että sen soittaisi taas joskus kuulijoiden iloksi… tai järkytykseksi.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2016.