On 23. toukokuuta 1979. Newcastlelaisilla metallifaneilla on suuri päivä, sillä Judas Priestin Hell Bent for Leather -maailmankiertue on saapunut koilliseen Englantiin. Myös äskettäin kahdeksantoista vuotta täyttäneellä Jeffrey Dunnilla – Mantasina hänet opittiin tuntemaan vasta hieman myöhemmin – on pääsylippu illan konserttiin. Kitaraa jo jonkin aikaa tapailleen nuorukaisen odotukset liitävät pilvissä, sillä Judas Priest on hänen suosikkiyhtyeensä, KISSin ja Motörheadin lisäksi.
– Keikka oli käänteentekevä kokemus, henkäisee Dunn neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
– Todellisesta valaistumisesta vastasi nahka-asuinen, vaaleaa Flying V:tä komentanut K. K. Downing, joka näytti City Hallin estradilla pesunkestävältä metallijumalalta. Se nimitys meni Rob Halfordille vasta vähän myöhemmin!
– Soitin tuolloin jo bändissä, mutta vasta Judas Priestin keikalla ymmärsin, mitä tahdon pohjimmiltani tehdä. Halusin olla kuin vaaleakutrinen K. K. Downing ja komentaa yleisömassoja lavalta käsin. Hah hah!
Venomin varhainen kokoonpano oli jo kasassa, mutta vielä kesällä 1979 ryhmän tulevaisuus näytti yhtä sumuiselta kuin tyypillinen newcastlelainen sadesää.
– Haaveilin demonauhan tekemisestä, ja eräänä päivänä kävin kysymässä paikallisen Impulse-studion hintoja. No, taksa paljastui sellaiseksi, ettei sinne meneminen tullut kysymykseenkään.
Yhtenä iltana kohtalo puuttui peliin. Dunn lähti hörppäämään parit huurteiset ja kuuntelemaan musiikkia erään kaverin luokse, ja perille päästyään hän törmäsi entuudestaan tuntemattomaan pitkätukkaan. Nuorukaiset paiskasivat kättä ja esittelivät itsensä: ”Jeff.” ”Conrad.”
– Niin minä tapasin Cronosin [Conrad Lant] ensimmäisen kerran, Dunn sanoo.
– Aloimme jutella musiikista, ja Conrad kertoi soittavansa kitaraa. Oman bändini kitaristi Dave Rutherford oli niihin aikoihin lähtökuopissa, sillä hän oli enemmän Ritchie Blackmoren koulukuntaa, kun taas Venom oli suuntaamassa yhä raskaammille poluille.
– Päätin pyytää Conradin koesoittoon, mutta jo ennen kuin ehdin tehdä sen, hän kertoi olevansa parhaillaan työharjoittelussa Impulse-studiossa. Tajusin tietenkin samalta istumalta, että liian kalliin studion ovet voisivat kenties avautua tämän kaverin avulla, vähintäänkin normitaksaa halvemmalla.
Venomin varhaiskokoonpanossa soittivat Dunn, rumpali Anthony Bray [myöhemmin Abaddon], laulaja Clive Archer ja basisti Alan Winston. Kun Conrad Lant saapui seuraamaan yhtyeen harjoituksia – koesoitto oli luvassa vasta hieman myöhemmin – treenitilana toimineen vanhan kirkon uumeniin, hän sai yllättyä.
– Treenasimme keikkakuteissa, joten päällämme oli reippaasti nahkaa ja niittejä. Lähistöllä oli pilailukauppa, ja tapanani oli ostaa sieltä pieniä savupommeja ja papatteja ennen treenejä. Pyrotehosteita oli pakko olla, sillä sellaisia oli KISSilläkin, Dunn nauraa.
– Kun Conrad oli sitten tulossa katsomaan touhujamme, päätin panostaa tehosteisiin vähän normaalia enemmän. Ostin muutamia ilotulitusraketteja ja laukaisin ne sitten kesken jonkin biisin. Ne tietysti sujahtelivat ympäri tilaa niin kauan kuin energiaa piisasi. Taisimme tehdä vaikutuksen, sillä Conrad liittyi yhtyeen kitaristiksi.
Viisimiehinen kokoonpano alkoi kutistua nopealla tahdilla. Ensin lähti basisti, ja sitten myös laulaja Archer.
– Conrad siirtyi ensin kitaristista basistiksi, ja sitten hän otti haltuun myös lauluosuudet. Venomin niin sanottu klassinen kokoonpano oli syntynyt, Dunn sanoo.
– Conrad on toki myöhemmin antanut mielellään ymmärtää, että hän oli mukana alusta asti, mutta se väite ei pidä paikkaansa. Ihan esimerkkinä: juuri ilmestyneeltä In Nomine Satanas -boksilta löytyy isäni nauhurilla aikoinaan purkitettu Church Hall Rehearsals 1979 -nauha, joka sisältää muun muassa biisit Buried Alive, Raise the Dead ja Red Light Fever – siis Archerin laulamana. Conrad tuli toki mukaan hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta Venomin perustaja hän ei sentään ole.
– Ai niin, melkein unohdin: Venomia pidetään ilmeisistä syistä black metal -genren peruskivenä, mutta eräs tähän liittyvä seikka jää usein unohduksiin. Nimittäin se, että Clive Archer käytti aikoinaan myös ”corpse paintiä”, toki KISSin innoittamana… Hänen kasvomaalauksensa oli todellista do it yourself -osastoa, sillä kävimme ostamassa rautakaupasta oikeaa maalia – emme tienneet mitään teatterikäyttöön tarkoitetuista kasvomaaleista – jota sitten levitimme Cliven naamalle. Se ei tahtonut kuivaa ollenkaan ja aloimme puhaltaa hänen kasvojaan hiustenkuivaimella. Sitten maali kuivui liiankin nopeasti ja alkoi murentua pois. Hah hah!
Budjetti luokkaa nolla
Kun Dunnilta kysyy tänä päivänä, tahtoiko Venom olla tietoisesti raskaampi, rankempi, pelottavampi ja uhkaavampi kuin mikään toinen aikalaisensa, kitaristi miettii vastausta hyvän tovin.
– Tämä on monipiippuinen juttu. Totta kai me halusimme näyttää promokuvissa paremmilta kuin KISS, käyttää enemmän nahkaa ja niittejä kuin Judas Priest ja olla pelottavampia kuin Black Sabbath. Mutta… Budjettimme oli luokkaa nolla, joten jouduimme hieman soveltamaan, ja lopputulos oli sitten mitä oli, Dunn naurahtaa.
– Voisin kertoa tästä nollabudjetista montakin esimerkkiä, mutta nostan esiin tämän… Moni on varmasti huomannut, että In League with Satan / Live Like an Angel -ensisinglemme ja Welcome to Hell -debyyttilevymme kansi on täsmälleen samanlainen. Miksi? Tietenkin siksi, että levy-yhtiö Neat Recordsilla ei ollut rahaa juuri lainkaan, eivätkä he halunneet maksaa mistään mitään. Miksi siis käyttää rahaa kansiinkaan?
Neat ei uskonut bändin menestysmahdollisuuksiin, mutta suuren Sounds-lehden kriitikko Geoff Barton ylisti Venomin kolmen biisin debyyttidemoa, joka oli tietenkin nimeltään Demon, ja Neatin perustaja Dave Wood päätti kokeilla kepillä jäätä.
– In League with Satan -single myi odotusten vastaisesti varsin hyvin, joten Neat halusi julkaista lisää Venomin musiikkia. Sen vuoksi he antoivat meille armollisesti kolme studiopäivää debyytin tekemistä varten, Dunn hymähtää.
– Minulta on usein kysytty, haluaisinko tehdä Welcome to Hellin uudelleen, tiukemmin soitettuna ja paremmin tuotettuna. En helvetissä – enkä toivo kenenkään muun edes suunnittelevan sellaista. Sehän olisi, vittu, pyhäinhäväistys!
Kuva: Matti Riekki
– Welcome to Hellin taika liittyy juuri siihen, että soitto oli surkeaa, instrumentit ja vahvistimet olivat paskoja ja biisit alkeellisia. Hyvä kun osasin ottaa auttavasti pari voimasointua tuohon aikaan… Emme tienneet yhtään mistään yhtään mitään, ja sitten me vain täräytimme yksitoista biisiä narulle. Lopputulos oli helvetillinen, suunnittelematon ja kaaosmainen energiapommi, jossa ei ole mitään sääntöjä. Ja kuten sanoin, albumin magia liittyy juuri näihin seikkoihin.
Suurin osa Welcome to Helliin tuoreeltaan törmänneistä piti sitä pelkkänä sietämättömänä melusaasteena, mutta ne jotka diggasivat… Ne sitten todellakin diggasivat!
– Ihmettelen kuolemaani asti Welcome to Hellin vaikutusta koko maapallon metalliskeneen. Jos Motörheadin Overkill-albumi räjäytti päämme ja halusimme tehdä siitä jonkinlaisen oman näkemyksemme, kuulimme samanlaisen tarinan kymmeniltä bändeiltä jo 1980-luvun puoliväliin mennessä – myöhemmistä ajoista puhumattakaan. Metallica, Slayer, Exodus, Sodom, Hellhammer, Kreator, Destruction ja niin edelleen… Kaikkien näiden yhtyeiden muusikot ovat kertoneet minulle, että Welcome to Hell oli eräs suurimmista – ellei suurin – syistä, miksi he aikoinaan perustivat oman yhtyeen.
– Myös faneilta tuli monenlaisia hehkutuksia. Jotkut pitivät Venomia oikeasti pahana ja pelottavana olentona helvetin syövereistä, ja monia suorastaan pelotti tarttua Welcome to Helliin pelkästään Baphometin sinetti -kannen takia…. Jotkut taas vertasivat albumin kuuntelemista Manaaja-elokuvan katsomiseen, ja ymmärsin sen mielleyhtymän aivan hyvin. Olin nimittäin käynyt katsomassa Manaajan alaikäisenä ja olin kauhusta kankeana koko leffan ajan.
Myös brittilehdistö alkoi kiinnostua ”hulluista pohjoisenglantilaisista”.
– Sounds julkaisi ison Venom-haastattelun ja ”meidän miehemme” Geoff Barton antoi Welcome to Hellille täydet pisteet. Se herätti valtavasti huomiota Englannin musiikkipiireissä, ja yhä useammat ihmiset kiinnittivät huomiota tekemisiimme. Suurin osa piti meitä soittotaidottomina idiootteina, mikä saattoi pitää osaksi paikkansa, mutta tuohon aikaan kaikki julkisuus palveli bändiä.
– Vaikka huomiota tuli roppakaupalla, ainakin odotuksiin nähden, meillä ei ollut hajuakaan todellisesta suosiostamme. Soitimme ensimmäisen ulkomaankeikkamme Belgian Poperingessä alkukesästä 1982… Odotahan, otan hieman taaksepäin. Tässä vaiheessa harjoittelimme Newcastlen laitamilla aivan helvetinmoisessa rotankolossa, ihan kirjaimellisesti. Kaikenlaisia jyrsijöitä juoksenteli ympäriinsä, kun yritimme soittaa… Ja sitten lähdimme suoraan Belgiaan ja keikalle tuli tuhansia ihmisiä. Meillä ei ollut etukäteen minkäänlaisia odotuksia, joten emme tietenkään olleet uskoa silmiämme. Muistan eräänkin hetken, kun paikallinen teknikko käveli alkuillasta ohitseni ja hyräili jonkin biisimme sanoituksia. Mietin ihmeissäni, että miten helvetissä tämä belgialainen kaveri voi tuntea meidän tekstejämme. Hah hah!
– Kyllähän siinä alkoi väkisinkin ymmärtää, että Welcome to Hell on pistänyt alulle… jotakin. Olimme edelleen paskoja soittajia, mutta myös sataprosenttisen aitoja tekemisissämme, eikä jengi ollut todellakaan kuullut koskaan aikaisemmin näin rankkaa musiikkia…
– Älä silti käsitä väärin, kusi ei noussut tuolloinkaan päähäni. Olen aina painottanut, että meidän paikallamme olisi voinut olla mikä tahansa muukin New Wave of British Heavy Metal -yhtye. Raven, Tank, Satan… Mikä tahansa! Meillä oli tuuria ajoituksen suhteen, ja me olimme räävittömämpiä ja rankempia kuin mikään toinen bändi. Näiden asioiden vuoksi Venomista tuli iso juttu.
Ainoa black metal -bändi
Kun hanat oli kerran saatu auki, Venom ei pitänyt turhia lepotaukoja. Black Metal -kakkoslevy ilmestyi vain yksitoista kuukautta Welcome to Hellin jälkeen, marraskuussa 1982.
– Tiedätkö, miten Black Metal -biisi syntyi? Minäpä kerron. Hörpin eräänä aamuna kahvia, ja kohta tulikin pakottava tarve lähteä istunnolle. Monet tapaavat ottaa klosettiin mukaan vaikkapa Aku Ankan, mutta minä otin mukaani kitaran. Black Metalin alkuriffi syntyi vessanpöntöllä istuessani, ja koko biisi oli kasassa ehkä varttituntia myöhemmin.
– Black Metalin teksti – ”lay down your souls to the gods rock’n’roll” ja niin edelleen – taas sai innoitusta muun muassa Judas Priestin Exciteristä [”fall to your knees and repent if you please”]. Toinen albumin vahvoja Priest-vaikutteita omaava biisi oli Countess Bathory, jonka riffeista löytyy viitteitä sylttytehtaasta, muun muassa The Ripper -kappaleesta.
Kuva: Matti Riekki
Black Metal -otsikko taas syntyi tarpeesta erottua muista enemmän tai vähemmän painavasti soittaneista yhtyeistä.
– Kymmenet – sadat? – erilaiset metallin alagenret olivat tähän aikaan vielä keksimättä. Ei ollut thrash metalia, ei ollut mitään… Periaatteessa vain termi heavy metal oli olemassa. Emme todellakaan halunneet, että Venom yhdistetään kaiken maailman kevythevibändeihin, joten päätimme antaa Venomin musiikille oman kutsumanimen.
Melko hyvä saavutus: kaksi albumia, kahden uuden genren, thrashin ja blackin, kulmakivet.
– En voi sanoa olevani iloinen kaikista black metal -genren piirissä tapahtuneista asioista, mutta en tietenkään tunne myöskään minkäänlaista syyllisyyttä muiden tekemisistä, Dunn aloittaa.
– On tavallaan myös niin, että Venom on maailman ainoa black metal -bändi, ja toisten olisi pitänyt keksiä musiikilleen jokin oma määritelmä. Kuten sanoin, halusimme erottua kaikista muista orkestereista ja ristimme levyn Black Metaliksi nimenomaan sen vuoksi. Miksi ihmeessä aivan helvetin monet muut bändit varastivat nimikkeen omaan käyttöönsä?
Mutta mitä tapahtui Black Metalin jälkeen? Huhtikuussa 1984 ilmestynyt At War with Satan -kolmoslevy oli tunnelmaltaan hyvinkin erilainen, ja muutosta alleviivasi erityisesti 20-minuuttinen nimibiisi.
– Jos olen rehellinen, niin olin valmis lähtemään bändistä jo Black Metalin jälkitunnelmissa, Dunn toteaa.
– Meistä tuli liian isoja liian nopeasti, eikä mikään ollut enää entisellään. Ei sinne päinkään. Henkilökemiat muuttuivat ja egot kasvoivat turhan suuriksi… Vuonna 1984 Venom ei enää ollut se sama räävitön, mitään suunnittelematon räyhäkolmikko Newcastlesta, vaan halusimme tietoisesti olla jotakin hienompaa ja parempaa. No, sellainen ei sopinut Venomille.
– Kirjoitimme toki At War with Satanin yhdessä, mutta vaikka minäkin rakastin Rushia yli kaiken, niin kyllähän albumi oli silti Cronosin trippi kohti Rushin 2112-konseptilevyn tunnelmaa. Ei niinkään musiikillisesti, mutta monilla muilla tasoilla.
Viimeinen naula Dunnin arkkuun oli keväällä 1985 ilmestynyt Possessed-albumi.
– Bändi oli henkisesti totaalisen kuollut. Muistan istuneeni studion ulkopuolella, kun ohitseni kävellyt Abaddon sattui tiedustelemaan, onko kaikki okei. Mumisin jotakin tyyliin ”ei todellakaan ole, minua vituttaa aivan suunnattomasti”.
– Nauhoitimme albumin Moorhall-studiossa Sussexissa, enkä pitänyt paikasta lainkaan. Studiosta päättivät Abaddon ja managerimme Eric Cook, ja valinnan taustalla saattoi painaa se, että eräs Moorhallin soittohuoneista oli valtava halli, jossa rummut saatiin kuulostamaan isoilta. Kuuntelepa KISSin Creatures of the Nightin ja Too Loud (for the Crowd) -biisin rumpuintrot… Niinpä niin!
Ehtaa old school -mäiskettä
Possessedin jälkeinen kiertue toi Venomin myös Suomeen, ja yhtye toimi Virroilla järjestetyn Rantarock-festivaalin yhtenä pääesiintyjänä. Takavuosien suomalaisissa juhannustapahtumissa vierailleet ulkomaalaisyhtyeet muistavat yleensä yöttömän yön ja suunnattomassa humalassa olleen yleisön, mikäli muistikuvia ylipäänsä löytyy, mutta Dunn tekee tässä suhteessa ilahduttavan poikkeuksen.
Bändi-jota-ei-saa-haukkua.
– Joo, Venomilla oli keikka, mutta olin huomattavasti kiinnostuneempi saman illan aikana esiintyneen Blackfootin vedosta. Katsoin heidän konserttinsa lavan sivulta ja nautin suunnattomasti, kitaristi muistelee.
– Blackfoot oli tuolloin eräs suurimmista suosikeistani ja bändi oli nauhoittanut klassisen Highway Song – Live -albuminsa Englannin-kiertueella vuonna 1982. Minä olin luonnollisesti ollut katsomassa Newcastlen-keikkaa, ja toivon mukaan karjumiseni päätyi livealbumille asti. Hah hah!
Aikalaistodistusten mukaan Venom viihdytti Rantarockin yleisöä myös pyrotehosteilla, mutta bändi olisi halunnut tarjota vieläkin isomman show’n – niin Suomessa kuin muuallakin.
– Moni yhdistää alkuaikojen Venomin ja ison konserttiproduktion toisiinsa, lähinnä joulukuussa 1985 ilmestyneen Hell at Hammersmith – Alive in ’85 -livevideon takia, Dunn sanoo.
– Toki ikuisena haaveenamme oli tarjota show, jota olisi voinut verrata hyvillä mielin vaikkapa KISSin keikkaan, mutta taloudelliset realiteetit tulivat lähes aina vastaan. Olimme hetken ajan suhteellisen iso bändi, mutta emme kuitenkaan niin isoja… Totuus onkin, että Lontoossa taltioitu Hell at Hammersmith -keikka oli ainoa todella ison kokoluokan Venom-veto 1980-luvulla.
Lontoon-iltama oli myös eräs Dunnin viimeisistä esiintymisistä Venomin klassisen kokoonpanon riveissä.
– Olin vain ja ainoastaan suunnattoman helpottunut, kun lopullinen eropäätökseni kypsyi Possessed-levyn jälkimainingeissa. Palasin toki Venomin riveihin myöhemmin, ja vaikka meillä oli monia hyviä aikoja – erityisesti Tony ”Demolition Man” Dolanin ansiosta –, alkuaikojen henki ei koskaan palannut. Eikä se olisi voinut palatakaan, sillä varhainen Venom oli jotakin niin erityislaatuista.
Otetaanpa vielä lopuksi heitto kohti uudempia aikoja, sillä Dunn ja Dolan vaikuttavat taas samassa yhtyeessä. Ryhmän nimi on Venom Inc, ja bändin elokuussa 2017 ilmestynyt Avé-debyytti saa seuraa ensi vuonna.
– Venom Inc on jo ehtinyt paiskata valtavan määrän keikkoja eri puolilla maailmaa, ja soitamme luonnollisesti myös runsaasti vanhaa Venom-materiaalia. Black Metalin, Witching Hourin, Leave Me in Hellin ja muiden soittaminen on tänä päivänä hemmetin hauskaa, ja samalla nämä vanhat klassikot ovat vaikuttaneet uusiin sävellyksiini. Venom Incin kakkoslevy tuleekin olemaan pullollaan ehtaa old school -mäiskettä! Hah hah!
Julkaistu Infernossa 6/2019.