Suomi on tylsän ja mauttoman bulkkilagerin johtavia maita. Eihän se ole mikään salaisuus tai edes häpeä. Olemme vain hieman erikoislaatuinen kansa: special needs for special people. Onneksi pienpanimobuumi iski myös meihin kovaa, joten ei sitä pirkkaa tarvitse aina naama rutussa litkiä. Nyt osaamme jo toivottavasti vaatia parempaakin.
Olarin Panimo on pannut tulevaa Blowup-festivaalia varten omaa India Pale Lageriaan (5,3%), joten yritetään löytää tälle verrokki tuolta markettien bulkkilagerhyllyiltä saunakaljojen seasta.
Mutta mikä helvetti on India Pale Lager? Pitääpä googlata…
…
Kymmenen minuuttia myöhemmin käy ilmi, että India Pale Lagerilla eli IPL:llä ei ole minkäänlaista tyylikirjastoa tai varsinaisia ohjeita sen panemiseen. Se vain pannaan lager-hiivalla ale-hiivan sijaan. Panimokohtaisia eroja on paljon: osa on perinteisempää lageria, toiset taas enemmän India Pale Alea.
Pistetäänpä vielä festareilla soittavan Ved Buens Enden Written in Waters (1995) soimaan ja korkataan kalja. Janohan tässä jo on.
Jumalauta! Melkoinen yllätys! Ensituoksu on hieno: trooppinen, ipamainen, ei tietoakaan koffista, olvista tai pirkasta. Ananaskarkki ja makea mangohillo. Kipataan olut siis lasiin.
Lasiksi valikoitui Velkopopovický Kozelin pitkä ja kapea puolenlitran tuoppi. Painoakin puolisen kiloa. Lageria pitää ryystää lagertuopista. Tietenkin! Kahta en vaihda ja niin edespäin.
Väri on haalean kultainen, hieman samea. Koostumus ei muistuta bulkkilageria laisinkaan – ei tämä mitään kusta ainakaan ole (ellei sitten hieman krapulakusimaisen sakkaista). Pullon pohjalta valuu vielä jonkinlainen hiivasumu keskelle tuoppia. Sumu kiemurtelee norjalaisbändin trippailevan avantgarde-metallin tahdissa mukavan viekoittelevasti.
Ei juurikaan vaahtoa! Toinen yllätys.
Ensimmäinen maistiainen on tiukan humalainen. IBUa riittää reilusti. Hiilihappoa on juuri sopivasti, se ei tungettele ja tuki makua.
Jälkimaku on terävä, vahva. Sitrusta löytyy, greipissä on.
Kun katkero haihtuu, suuhun jää mukavan hedelmäinen pössis. Eipä maistu kitkerän laimentunut Karjala, ei.
Kieli kuivuu. Suu kuivuu. Humalaa on enemmän kuin tarpeeksi. Tuoreus tuoksuu ja maistuu. Todella tasapainoinen tapaus.
Kiitti vaan Olarin tyypit. Tämähän on trollikalja! Ei tässä mitään lageria ole, perkele. Erinomaista ipaahan tämä on!
Kelatkaa kun festareilla joku juntti menee sössöttäen ostamaan lageria ja sille isketään tämä bisse käteen. Voi siinä pyörähtää olvinlitkijän lippis pari kertaa päässä ympäri ja viiksetkin saattavat suoristua. Hah hah hah hah ha… no joo.
Norjalainen proge-bm ei todellakaan ole oikea valinta näin makoisalle kokemukselle. Vaihdetaanpa toiseen festareilla soittavaan bändiin.
Nyt tarvitaan nimittäin helvetillistä ryventää, käppäsoundeja ja raskasta poljentoa tasapainottamaan Olarin iloisten veikkosten hienostunutta olutta! Polarisoidaan makutesti hipster-ironisesti.
Cirith Ungolin albumi One Foot in Hell (1986) soimaan.
Ensimmäinen olut on kohta mahalaukussa. Tuopin pohjalla on vielä pari senttiä hieman jo lämmennyttä olutta. Suu tuntuu öljyn peittämältä. Maku ei muutu vetiseksi edes lämmetessään. Eli hyvä kalja nautiskelua varten, ei tarvitse kiskoa. Tämä on myös todella helppo juoda
Korkataanpa toinen.
Tämä kuohuu enemmän. Mielenkiintoista! Nyt tuopissa on sentin verran lumivalkoista vaahtoa. Käsityötä nääs, erilaisia pulloja nääs.
Suu kuivuu entisestään. Kitalaki on aivan öljyssä. Keho lämpenee, jenkkiduumi soi ja ajatukset kevenevät. Sydän pamppailee hieman nopeammin ja iho kihisee pintaverenkierron voimistuessa. Kyllä tämä siis lanttuunkin käy. Hyvän bissen merkki, eikö vain?
5,3-prosenttinen suodattamaton, pastöroimaton, lisä- ja säilöntäaineeton Blow Up! Beer on yksi parhaista kotimaisista IPA-oluista, joita on tullut hetkeen maisteltua. Bissessä on New England IPAn trooppisuutta ja hedelmäisyyttä mutta myös perinteisemmän IPAn humalaista katkeruutta oikein kunnolla. IBUja todellakin riittää. Näin IPAt pitää panna.
Vinkkinä muille kotimaisille panimoille: tehkää rohkeasti, sumeilematta, fiiliksellä, kustannusvapaasti ja humalaa säästelemättä, niin saatte laatua. Ehdottomasti paras ”bändikalja”, jonka olen koskaan juonut.
Bravo, Olarin Panimo, Bravo.