”Ehkä me keksimme death’n’rollin ytimen, mutta Entombed taisi rollata paremmin kuin me” – haastattelussa Xysma

Suomen innovatiivisimpien musiikkipioneerien joukkoon lukeutuvan Xysman ensimmäisestä keikasta ja debyyttidemosta tulee tänä keväänä kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Varsinaisen juhlistuksen aika koittaa ensi syksynä, kun Svart Records julkaisee Xysman varhaisvuosiin pureutuvan kattavan vinyyliboksin.

06.09.2019

1980-luvun loppupuolen raskas suomalainen musiikki. Jos suoristetaan mutkia hieman, sillä tarkoitettiin Zero Ninen, Peer Güntin, Stratovariuksen ja Backslidersin kaltaisia perinteisestä hard rockista ja heavy metalista innoittuneita yhtyeitä. 

Maailman turuilla puhalsivat kuitenkin jo huomattavasti nopeammat ja raskaammat tuulet, ja ne rantautuivat pian myös Suomeen. Aurinkoinen Naantali osui erään synkän ja rankan puhurin reitille, minkä seurauksena seutukunnasta löytyi pian uusi yhtye. 

Varhainen Napalm Child -nimi vaihtui nopeasti Repulseksi, mutta perustaja Jani Muurinen ei ollut tyytyväinen tähänkään otsikkoon. Vuodenvaihteessa 1988–89 Repulsesta tuli Xysma ja sikäläisen raskaan musiikin historiankirjoituksessa käännettiin uusi lehti. 

Mutta ei mennä sinne asti ihan vielä. 

– Niin kuin tuolloin oli tapana, törmäsin Napalm Deathiin, Carcassiin, Deathiin, Morbid Angeliin ja kumppaneihin tape trading -kuvioissa. Oma fiilis oli heti sellainen, että tällaista musaa pitää tehdä itsekin, laulaja-kitaristi Muurinen aloittaa. 

– Bändihommien alkuvaiheessa materiaali oli jonkinlaista punkin ja hardcoren sekamelskaa. Lähinnä me melusimme meluamisen riemusta, sillä emme osanneet juuri soittaa. 

Muurinen löysi soittokavereiksi basisti Vesa Iitin ja rumpali Teppo Pullin. 

– Maailmasta ei silloin löytynyt rajumpaa musiikkia, ja sellainen kiehtoi nuoren miehen mieltä. Toki esimerkiksi Napalm Deathin Scum oli lähes kaikkien siihen törmänneiden mielestä pelkkää sietämätöntä meteliä, ja tämä oli omiaan lisäämään intoamme. Että nyt on löytynyt oma heimo ja muut voivat painua helvettiin, Pulli toteaa. 

Sattumankauppaa 

Repulse nauhoitti ja julkaisi ainoan ”melko virallisen” kasettinsa marraskuussa 1988. Youtubesta löytyvä kymmenminuuttinen On a Cartrip in Sweden -demo paljastaa, että punk/hc-vaikutteet olivat hiljalleen jäämässä primitiivisen grindcoren varjoon. 

– Varhainen Napalm Death ja Carcass ovat ilmeisiä vertailukohtia, mutta kuuntelimme muitakin alan bändejä, muun muassa sveitsiläistä Fear of Godia, englantilaista Sore Throatia ja hollantilaista Lärmiä. Metallipuolelta esimerkiksi Sepulturan Morbid Visions oli kova, Muurinen luettelee. 

– Kohta demon nauhoittamisen jälkeen Repulse alkoi kuulostaa tyhmältä nimeltä ja menin kirjastoon tutkimaan englanninkielistä lääketieteen sanakirjaa – tietenkin Carcassin innoittamana. Pian törmäsin sanaan ”xysma”, ja homma oli sillä selvä. 

Repulse ei esiintynyt elävän yleisön edessä – ainakaan muusikoiden muistikuvien mukaan –, mutta Xysma ei jäänyt pelkäksi treenikämppäprojektiksi. 

– Xysma soitti ensimmäisen keikkansa 26. maaliskuuta 1989. Paikka oli Jyrkkälän nuorisotalo Turussa, ja meidän lisäksemme estradille nousivat ainakin Turun Tauti ja Picnic Kidney. Jälkimmäisessä toimi kitaristina Olli Nurminen, josta tuli Xysman jäsen seuraavana syksynä, Muurinen kertoo. 

Miten yleisö otti vastaan Suomen ensimmäisen grindcoreyhtyeen ensimmäisen keikan? 

– Jengi istui lattialla, Muurinen aloittaa ja jatkaa: 

– Keikka löytyy Youtubesta, ja kuuluuhan sieltä taputuksia ja satunnaista jee jee -huutelua. Sanotaan vaikka niin, että vastaanotto oli varautuneen hämmentynyt. Ei mikään ihme, sillä eihän paikalle tullut jengi ollut nähnyt tai kuullut mitään vastaavaa. 

– Skene oli silloin nopeassa muutostilassa ja Turun-keikoilla alkoi pian olla ihan hyvä meininki. Muistan eräänkin illan Auran panimolla Dismemberin kanssa, kun paikalle ilmestyi porukkaa Helsingistä asti. Mietipä tätä: lähtevätkö hesalaiset nykyään Turkuun katsomaan jotain demobändejä, Pulli nauraa. 

Vain muutama päivä debyyttikeikan jälkeen oli vuorossa toinen neitseellinen kokemus: ensimmäinen sessio oikeassa studiossa. 

– Nauhoitimme Swarming of the Maggots -demon Akaan MR-studiolla 1. huhtikuuta, Pulli kertoo. 

– Paikanvalinta oli silkkaa sattumankauppaa. Selasin Soundi-lehden ilmoituksia, huomasin MR-studion mainoksen ja soitin sitten sinne. Vaikka en tiennyt hommista yhtään mitään, MR:n hinta-laatusuhde vaikutti olevan kohdallaan ja päätimme nauhoittaa demon siellä. 

Kun Muurinen, Pulli ja Iitti saivat kamansa pystyyn ja alkoivat soittaa, MR-studion ääniteknikko Heikki Peltonen oli pudota jakkaraltaan. 

– Kun Heikki kuuli Vesan todella murealta soundannutta säröbassoa, niin eihän se ollut uskoa korviaan. Että mitä täällä tapahtuu, ei näin voi tehdä! Kohta Heikki jo pirautteli joillekin kavereilleen, että tulkaa nyt jumalauta kuuntelemaan, täällä väännetään ihan mieletöntä kamaa, Pulli muistelee.

Alkujärkytyksen jälkeen studioisäntä lämpeni Xysman touhuille.

– Kun aloimme nauhoittaa lauluosuuksia, Peltonen innostui esittelemään efektejä, joilla örinä saatiin kuulostamaan viemäriltä. Myös korkeammat Carcass-tyyliset ärinät ja korinat muuttuivat mielenkiintoisen kuuloisiksi, kun niihin laittoi vähän efektejä. Joku sanoisi, että laulun muunteleminen meni överiksi, mutta ei kai nyt sentään…

Vajaan parinkymmenen kappaleen ja seitsemäntoista minuutin mittainen Swarming of the Maggots miksattiin kaksi viikkoa myöhemmin.

– Muistan olleeni kateellinen uransa juuri aloittaneelle Rytmihäiriölle, sillä ne tekivät jonkun 18 biisin demon parissa tunnissa. Meillä meni studiossa kaksi päivää, Pulli nauraa.

Demo alkoi levitä maailmanlaajuisen kasetinvaihtoverkoston kautta.

– Kun jostakin tuli tilaus, kopioin demon c-kasetillle ja lähetin toivottuun osoitteeseen. Janilla ei ollut tupladekkiä, joten sen ei tarvinnut osallistua tähän urakkaan, rumpali hymähtää.

– Kohta postia alkoi saapua joka puolelta maailmaa aina Australiaa ja Afrikkaa myöten. Mielenkiintoisinta oli, että tilauksia tuli myös paikoista, joita en tiennyt olevan olemassakaan – esimerkiksi Arubasta. Eipä aikaakaan, kun kirjeitä ropisi jo niin paljon, että homma alkoi melkein vituttaa. Kaikki aika meni demojen kopioimiseen!

Studion taikapölyä

Asioita alkoi tapahtua kiihtyvällä tahdilla, ja seuraavaksi Swarming of the Maggots päätyi Turussa vaihtoehtoista Comeback-levykauppaa pyörittäneen Teje Caldenin ulottuville. Mies innostui uudesta tulokkaasta ja päätti julkaista Xysman minialbumin.

– Ryhdyimme työstämään uusia kappaleita kovalla innolla. Treenasimme ahkerasti, soittotaito kehittyi ja biisien mitta alkoi kasvaa, Pulli kertoo.

Myös Xysman kokoonpano koki muutoksen.

– Olli Nurmisesta tuli Xysman kitaristi syksyllä 1989, ja minä aloin pelkästään laulaa. Olli oli paljon parempi soittaja ja vetänyt tahollaan pidempiä biisejä, Deathin covereita ja niin edelleen. Ollin liittymisen myötä bändi otti valtavan kehitysaskeleen, Muurinen sanoo.

Nurmisen pestaaminen tapahtui eräänä lokakuisena maanantaina. Jo saman viikon perjantaina oli luvassa ensimmäinen esiintyminen Tampereen Tullikamarilla.

– Piti opetella melkein kolmekymmentä kappaletta muutamassa päivässä, joten olihan siinä muistamista. Saattaa olla, että minun piti myös kysyä vanhemmiltani lupa lähteä Tullikamarille, sillä olinhan tuolloin kypsässä viidentoista vuoden iässä!

Comebackin ”tilaaman” minialbumin nauhoitukset tapahtuivat varsin pian Tampereen-keikan jälkeen, heti uuden vuosikymmenen alkajaisiksi. Julkaisun nimeksi tuli Above the Mind of Morbidity.

– Esimerkiksi avausraita Foetal Mush oli tehty jo ennen Ollin liittymistä, mutta joihinkin muihin kappaleisiin hän ehti kirjoittaa uudenlaisia, ainakin Carcassista ja Morbid Angelistä vaikuttuneita vaikeampia riffejä. Esimerkkinä voi mainita päätöskappale Cranial Cradlen, Muurinen sanoo.

– Altars of Madness oli kieltämättä kova vaikuttaja siihen aikaan, Nurminen vahvistaa.

– Kävimme myös katsomassa Morbid Angeliä Ruotsissa, ja ainakin Amorphisin – tai Abhorrencen – herroja oli mukana. Trey Azagthoth puri itseään keikalla käteen, ja me ihmettelimme, että ”vittu, aikuinen mies puree itseään”, Pulli nauraa.

Above the Mind of Morbidityn sanoitusten idea oli simppeli. Niiden piti olla ”mahdollisimman brutaalit”.

– Demolla ei ole varsinaisesti sanoituksia, mutta Aboven biiseihin tekstit tuli jo tehtyä. Jos katsotaan otsikoita suomeksi, niin vaikkapa ”Höyryävien ruumiiden paratiisi” ja ”Sikiösohjo” kertovat jotakin tuon ajan ajatusmaailmasta, Muurinen hymähtää.

– Entangled in Shredsin tekstin taas kirjoitti Carnagessa, Furbowlissa ja Arch Enemyssä laulanut Johan ”Liiva” Axelsson. Se lähetti kirjeen, että tässäpä on biisin sanat, käyttäkää ihmeessä!

Xysma nauhoitti Above the Mind of Morbidityn Salossa nuorisotalo Kiffarin uumenissa. Sieltä löytyi sopivan edullinen treenikämpän ja studion välimuoto.

– Menimme Saloon bussilla. Teje oli buukannut samalle päivälle myös turkulaisen Today’s Wasten studiosession, ja mietimme hetken, kumpi aloittaa. Today’s Waste hyppäsi tuleen ensin ja niiden demo oli valmis ehkä tunnin päästä. Yhtyeen repertoaariin ei kuulunut esimerkiksi soittimien viritys, sillä sellainen olisi ollut liian mainstreamiä, Nurminen muistelee.

– Mukanamme oli kitara ja basso, mutta muut kamat olivat valmiina paikan päällä. En ollut koskaan ennen käynyt studiossa, joten minulla ei ollut nauhoitushommista mitään hajua. Kytkin sitten kitaran pieneen Fenderin vahvistimeen ja alettiin veivata. En koskenut vahvarissa yhteenkään säätönappulaan, joten soundi oli se mikä se oli, Nurminen nauraa. 

– Lapsellinen ja naiivi ajatus oli kai jotenkin sellainen, että biisien ylle laskeutuu studiossa taikapölyä ja musa alkaa soundata murskaavan hyvältä. 

– Kun kappaleet oli vedetty, muistan meidän keskustelleen tarkkaamossa sen karmean diskanttisuhinan äärellä, että pitäisi saada vähän raskaampaa soundia, Muurinen lisää. 

Kuten aikaisemmin demolla, myös minialbumin laulusoundi on varsin raju. 

– Se kuulostaa brutaalilta, koska se on niin selkeä. Kuivaa murinaa, siihen kaikua… Lisäksi laulusoundi on tuplattu, eli siellä on örinää ja kihinää päällekkäin, solisti kertoo. 

– Välillä laulusta kuuluu outoja ääniä. Osuivatko hampaat mikrofoniin tai jotakin? Dismemberin Matti Kärki kertoi myöhemmin, että he olivat Tukholmassa kuunnelleet Abovea ja miettineet päänsä puhki, että miten Jani tekee tuon äänen. Että tämä juttu pitää ottaa jotenkin haltuun, Nurminen kertoo. 

Kitaristi törmäsi Above the Mind of Morbidityn soundin salaisuuksiin vuosia myöhemmin. 

– Tutustuin Helsingissä Jarkko Jokelaiseen, ja hän ilmoitti meidän vetäneen Kiffarilla heidän kamoilla ja säädöillä. Jarkko soittaa nykyään muun muassa The Flaming Sideburnsissä, mutta 1990-luvun alussa hän oli salolaisen God’s Lonely Menin rumpali. 

Parempaa rollia 

Vuoden 1990 alkajaisiksi nauhoitettu Above the Mind of Morbidity -vinyyli ilmestyi vasta seuraavana kesänä. 

– Tuli käytyä harva se päivä Comebackissä kysymässä, milloin se levy tulee, mutta Teje ei saanut sitä millään julkaistua, syystä tai toisesta, Pulli sanoo. 

– Kyllästyimme odottamaan ja nauhoitimme Abovesta kasettiversiot kaikille kavereille. Ne kopioivat sitä eteenpäin, joten kohta musiikki oli kaikilla halukkailla, paljon ennen vinyylin ilmestymistä, Nurminen lisää. 

Nopeassa musiikillisessa muutostilassa olleelle Xysmalle puoli vuotta merkitsi kutakuinkin ikuisuutta. 

– Kun Above lopulta ilmestyi, Yeah-pitkäsoiton biisit olivat jo pitkällä. Jos meillä sattui olemaan joku keikka, niin minialbumin biisejä ei huvittanut enää soittaa, rumpali muistelee. 

Jos Swarming of the Maggots oli grindcorea ja Above the Mind of Morbidity soi grindin ja death metalin sekoituksena, niin Yeah oli jo aikamoinen musiikillinen sulatusuuni. 

– Aloin oppia, että maailmassa on muutakin kuin heviä. Teppo esitteli esimerkiksi [Led Zeppelinin] Houses of the Holyn, ja No Quarterin hienouden äärellä oli räjähtää pää. Jos innostuimme jostakin hyvästä musiikista – vaikka Helmetistä –, niin se todennäköisesti kuului pian omissa biiseissä, Nurminen sanoo. 

– Emme näihinkään aikoihin pitäneet itseämme minkäänlaisena puhtaana metallibändinä. Ajattelimme lähinnä, että Xysma on… musabändi, joka tekee kaikenlaista musaa. 

Jos pitää nostaa esiin Yeahin suurin vaikuttaja, vaihtoehtoja on yksi: Black Sabbath. 

– Erityisesti Sabbath Bloody Sabbath -albumin hyväntuulisuus iski kovasti näihin aikoihin, Muurinen vahvistaa. 

– Yeah on selkeä siirtymävaiheen julkaisu. Joku biisi saattaa olla silkkaa Sabbathia, kunnes yhtäkkiä tulee nopea ryntäyskohta ja sitten palataan taas Sabbathin tai 70-luvun progen tunnelmiin. Myös levyn nimi ja kansi olivat tietoisia irtiottoja kaikenlaisesta pääkalloja ja mädäntyneitä ruumiita -meiningistä. 

Xysma nauhoitti Yeah-albumin Tukholman Sunlight-studiossa. 

– Teje ehdotti Sunlightia, ja sehän kuulosti mahtavalta idealta, sillä Entombedin ensimmäinen albumi oli ollut kovassa kuuntelussa, Pulli sanoo. 

– Kun saavuimme Sunlightille, ”maailman kovin” ei tullut mieleen. Studio oli pystytetty tukholmalaisen kerrostalon kerhohuoneeseen, ja siellä oli sähkörummut ja joku transistori-Marshall. Että tällainen legendaarinen paikka tällä kerralla, Nurminen nauraa. 

– Olimme Sunlightissa maanantaista torstaihin, ja Kärjen Matti toimi tulkkina, sillä emme osanneet ruotsia emmekä oikein englantiakaan. Muistan, kun kytkin kitarani vahvariin ja aloin hakea soundia. Sunlightin studioteknikko Tomas Skogsberg kääntyi Kärjen puoleen ja hämmästeli, että mitä helvettiä, näillä hulluilla suomalaisilla onkin oma juttu. Että kerrankin jotakin muuta kuin pelkkää Entombed-soundia ja -kopiointia!

Siitä puheen ollen: pidättekö te Yeahiä maailman ensimmäisenä death’n’roll-albumina? Yleensähän tämä kunnia ojennetaan Entombedin Wolverine Bluesille, joka ilmestyi vuosia Yeahin jälkeen.

– Aiheesta saa toki keskustella, mutta itse en ala väittämään juuta enkä jaata, Muurinen sanoo.

– Ehkä me keksimme death’n’rollin ytimen, mutta täytyy myöntää, että Entombed taisi rollata paremmin kuin me, Nurminen sanoo ja jatkaa:

– Muistan hyvin Hämeenlinnan Giants of Rock -festivaalin kesällä 1992. Entombed oli soittamassa, ja Nicke [Andersson, rumpali] ja LG [Petrov, solisti] seurasivat lavan sivulta meidän keikkaa. Paiskasimme coverina KISSin Parasiten, ja Nicke sekosi siinä vaiheessa ihan täysin. Vedon jälkeen se tuli hehkuttamaan suu vaahdossa, että ”jumalauta jätkät, te vedätte täällä pokerinaamalla vanhaa KISSiä death metal -faneille”. Että ”saatana, tämä on oikeasti maailman siisteintä”… Niin, ehkä Nicke oivalsi tuona päivänä, että death metal -bändi voi tehdä tällaisiakin juttuja?

Palataanpa vielä tuon ”rollin” äärelle. Entombed toki groovasi hienosti, mutta kyllähän myös Xysman groove oli omaa luokkaansa – se oli ehkä ruotsalaiskollegoita kulmikkaampaa, mutta silti.

– Treenasimme monta kertaa viikossa. Työmoraali oli kova, eikä harjoituksia yleensä peruttu, vaikka joku olisi ollut helvetinmoisessa kuumeessa. Jonkinlainen groove alkoi väkisinkin löytyä, Nurminen pohtii.

– Meidän juttu kumpusi soittotaidottomuudesta ja musiikin teorian tietämättömyydestä. Lisäksi Xysman materiaalin oli mahdollista toimia vain tässä kontekstissa ja tällä kokoonpanolla. Jos olisin mennyt vetämään Yeahin mitä vittua -breikkejä jonkin muun bändin kanssa, niin eihän se olisi lähtenyt yhtään, Pulli huomauttaa.

– Ehkä me tavoitimme jotakin Hurriganesin rempseästä meiningistä? Että koko homma on mahdollisimman ”anti-musaopisto”, mutta silti se jytää ja jyrää eteenpäin, Muurinen päättää. 

Naulan kantaan!

Julkaistu Infernossa 3/2019.

Lisää luettavaa