Karl, miltä Keskilännessä näyttää marraskuussa 2024?
– Varmaan samanlaiselta kuin Suomessa. Harmaata, kalseaa ja sateista. Säässä ei ole hurraamista, mutta se ei ole murheistani suurimpia. Isäni on nimittäin kasikymppinen dementikko ja toimin hänen omaishoitajanaan. Se on toisinaan hieman raskasta. Esimerkiksi viime yönä en pahemmin nukkunut, sillä täällä oli aika rauhatonta.
– En ylipäänsä pysty juuri poistumaan hänen viereltään, mikä vaikuttaa ratkaisevasti bändinkin suunnitelmiin. Olisi kiva soittaa keikkoja uuden levyn myötä, mutta tällä hetkellä se on täysin mahdotonta. Tulen elämään isäni rinnalla hamaan loppuun asti, ja katsellaan hevihommia sitten jonakin päivänä.
Tehdään pieni matka takavuosista näihin päiviin. Miten The Gates of Slumber sai alkunsa vuonna 1998?
– Ajatuksena oli perustaa Celtic Frostista vahvasti vaikuttunut yhtye. Musan, imagon ja kaiken muunkin oli tarkoitus olla silkkaa Tom G. Warriorin palvontaa. To Mega Therion -albumilta löytyvä Dawn of Megiddo oli ehdoton suosikkibiisini, ja sen piti toimia erityisenä majakkana pimeydessä.
– Mutta niinhän siinä kävi, että Celtic Frostin liisterillä tärpätyt sukset alkoivat lipsua aika nopeasti. Kun opin soittamaan vähän paremmin, aloin löytää oman sävellystyylini varhaisia avaimia, eikä muiden perässä juokseminen tuntunut enää tärkeältä.
Bändin ensimmäiseen varsinaiseen kokoonpanoon kuuluivat basisti Brad Elliott ja rumpali Chris Gordon. He liittyivät mukaan kuitenkin vasta 2002.
– Asuin 90-luvulla maaseudulla, missä soittokavereiden löytäminen oli käytännössä mahdotonta. Halusin palavasti perustaa bändin ja muutin Clevelandiin, jonka piirit olivat kuitenkin suppeat ja sisäsiittoiset, eikä yhtyeen kasaamisesta tullut mitään.
– Sitten muutin Indianapolisiin ja törmäsin Bradiin ja Chrisiin. He olivat minua parempia muusikoita, mutta löysimme kuin löysimmekin yhteisen kemian ja nauhoitimme Sabbath Witch -demon. Se poiki levytyssopimuksen belgialaisen Final Chapter -levylafkan kanssa.
Täysin selvinpäin
Debyyttialbumi …the Awakening ilmestyi 2004. Millaisia ajatuksia se nostaa mieleen?
– Halusin panna levylle kaikki doom metal -kliseet. Enhän voinut tietää, pääsemmekö koskaan tekemään toista albumia. Siispä levy käynnistyy kirkonkellojen kolinalla, ukkosen jyrinällä, kauhunhuudoilla ja raskaalla Count Raven -tyylisellä riffillä. Debyytti onnistui hienosti ja rakastan sitä edelleen.
– Levytyssopparissa mainittiin, että Final Chapter yrittää tuoda bändin Euroopan-kiertueelle. En uskonut hetkeäkään, että jotain sellaista tapahtuisi, mutta pääsimme kuin pääsimmekin vanhalle mantereelle ja soitimme parikymmentä keikkaa Thee Plague of Gentlemenin kanssa.
Millaisia kokemuksia 2000-luvun alkuvuosien Amerikan- ja Euroopan-rundit Reverend Bizarren kanssa olivat?
– Unohtumattomia! Pääsimme mukaan Reverendin viimeiselle eurokiertueelle, mikä oli tietenkin hyvin erityistä. Sen rundin aikana tapahtui kaikkea hullua, mutta samalla myös lehteen sopimatonta… Pidin erityisesti Earl of Voidin [Jara Pohjonen] takomisesta. Minusta hän on yksi parhaista doom-rumpaleista koskaan. On parasta, kun biisin aikana voi pohtia, lähteekö kappale rullaamaan kohta taaksepäin!
Onko jokin bändisi albumi sinulle erityisen tärkeä?
– Todella vaikea vastata, sillä levyt ovat hyvin erilaisia. Tuo johtuu esimerkiksi siitä, että välillä olen näytellyt bändissäni sivuosaa. Vaikkapa Hymns of Blood and Thunder [2009] on basisti Jason McCashin ja rumpali Bob Foutsin levy. Sävelsin kaksi biisiä, mutta muuten koko homma on silkkaa Jasonia ja Bobia.
Mitä 2010-luvun edetessä tapahtui? Ulkopuolisin silmin toiminta oli jotenkin sekavaa.
– Se on pitkä ja monisyinen tarina. Ei ole mikään salaisuus, että me kaikki käytimme huumeita. Itse pidin muun muassa kokaiinista, mutta heroiini ei onneksi ollut juttuni. Silti ei liene kovin iso yllätys, että homma alkoi levitä käsiin pahemman kerran. Aloin miettiä, että bändi täytyy laittaa vähintään telakalle. Alkuvuodesta 2013 julkaisimme Stormcrow-ep:n ja halusin soittaa muutamia jäähyväiskeikkoja. Siitä ei tahtonut tulla mitään, sillä Jasonia ja Bobia ei juuri näkynyt. En yksinkertaisesti saanut heitä kiinni!
– Sitten sain tiedon, että Church of Misery haluaa rundata kanssamme. Meille luvattu palkkio vaikutti varsin hyvältä, ja ilmoitin tarjouksesta Jasonille ja Bobille. Samalla huomautin, että jos lähdemme tälle kiertueelle, teemme sen täysin selvinpäin. Lisäsin vaatimuksiin sen, että ”kummajaisilla” ei ole enää mitään asiaa takahuoneeseemme. Et voi uskoa, millaisten friikkien kokoontumispaikka backstagemme toisinaan oli!
– Saavutimme yhteisymmärryksen ja päätimme tehdä kiertueen. Ja kuinka kävikään? Jason joutui sairaalaan, ja se oli hänen viimeinen reissunsa yhtään minnekään. Hänen kuolemansa [5. huhtikuuta 2014 heroiinin yliannostukseen] katkaisi bändin selkärangan totaalisesti.
Syleile valhetta
The Gates of Slumber ei kuitenkaan unohtunut. Kun 2020-luku alkoi lähestyä, fanit ja yhteistyökumppanit kyselivät tihenevään tahtiin mahdollisen paluun perään.
– Hell over Hammaburg -festivaalin promoottori Wolf-Rüdiger Mühlmann oli erityisen aktiivinen, ja arvaapa mitä? Avasin yhden hänen sähköpostinsa juuri silloin, kun bändin alkuaikojen rumpali Chris Gordon oli käymässä luonani. Kysyin hänen mielipidettään ja sain vastaukseksi nyökkäyksen. Silloin aloin miettiä, että mehän voisimme tosiaan lentää Saksaan, soittaa keikan ja pitää hieman hauskaa. Ja niin rattaat alkoivat hiljalleen pyöriä.
– Kun sitten nousimme Hell Over Hammaburgin lavalle, se oli tietenkin aivan huikeaa, vaikka estradi oli tällaiselle underground-tyypille vähän turhan iso. Heitimme muutamia muitakin Euroopan-keikkoja, ja toistaiseksi viimeinen The Gates of Slumber -konsertti soitettiin Helsingissä maaliskuussa 2020. Jos me vielä jonakin päivänä pääsemme tekemään keikkoja, haluan aloittaa kiertämisen nimenomaan Suomesta.
Siitä puheen ollen: käsissä on nyt ensimmäinen The Gates of Slumber -albumi kolmeentoista vuoteen, ja sen tuo markkinoille täkäläinen Svart Records.
– Biisien taustoilta löytyy kaikenlaisia tarinoita. Vanhimmat juuret yltävät 2000-luvun vaihteeseen, sillä kirjoitin The Plague -kappaleen ensimmäisen version jo silloin. Full Moon Feverin taas sävelsin Tom Pettyn kuoleman jälkeen 2017. Olen kova Tomppa-fani, mutta tämä tribuuttibiisi ei toki kuulosta Pettyltä!
– Kuten tapoihimme kuuluu, lopputulos on varsin vaihteleva. Mukana on tuttuakin tutumman kuuloisia sävyjä, ja esimerkiksi The Fog on tyylipuhdasta The Gates of Slumberia. Uudempia tuulia löytyy erityisesti sanoituksista, ja esimerkiksi Embrace the Lie sukeltaa politiikan maailmaan. Eihän Conan – barbaaristakakaan voi inspiroitua loputtomasti.
Kyllähän myös nykypolitiikka on aikamoista fantasiaa. Tulee tunne, että eihän tämä voi olla totta.
– Arvaapa kahdesti, millainen hullunmylly USA:ssa on ollut presidentinvaalien johdosta… Eräs älyttömimmistä jutuista on, että ”totuus” tarkoittaa eri asioita riippuen vaikkapa tv-kanavasta.
Mikä on mielestäsi kaikkien aikojen suurin poliittinen valhe?
– Vuonna 2003 George W. Bush ja kumppanit uskottelivat koko maailmalle, että Irakilla on ydinaseita. Amerikka liittolaisineen hyökkäsi alueelle ja sadattuhannet – ehkä miljoonat – tavalliset ihmiset menettivät kaiken. Tämä ”maapallon pelastusoperaatio” oli oikeasti pelkkää brutaalia teurastamista, kylmää asebisnestä ja niin edelleen.
– Bush valehteli. Niin tekevät myös Trump ja Kamala Harris. Saattaa olla, että Suomessakin on jokunen paskaa puhuva poliitikko. Valitkaa oma valheenne ja syleilkää sitä. Totuus on tuolla jossain!
Julkaistu Infernossa 11/2024.