Eka demo on paras? – haastattelussa Mr. Bunglen Trevor Dunn ja Scott Ian

Mr. Bungle on palannut ja kutsunut kaksi alkuaikojensa vaikuttajaa mukaan "omahyväiseen thrash metal -takaumaan". Jos väität, ettei kaistapäinen retkue ole se aito Mr. Bungle, et tunne koko tarinaa. Ärsyttääkö? Sehän kelpaa näille herroille.

Kuva: Eric Larsen

Elämme poikkeuksellisia aikoja. 

Lukija voi vapaasti tulkita toteamuksen viittaavan globaaliin viruspandemiaan. Mutta totta puhuen se viittaa tällä kertaa siihen, että elämme vuonna 2020 maailmassa, jossa toimii thrash metal -yhtye Mr. Bungle. 

Heille, jotka tuntevat Mr. Bunglen vain pinnallisesti, yhtye on lähinnä Mike Pattonin ”se vielä sekopäisempi bändi” Faith No Moren 1990-luvun aktiivivuosien rinnalta. Mutta niin helposti kuin Mr. Bungle henkilöityykin solisti ja multi-instrumentalisti Pattoniin, muillakin sen riveissä soittaneilla muusikoilla on melkoiset meriitit. 

Kitaristi Trey Spruance johtaa avantgardistista Secret Chiefs 3 -instrumentaaliyhtyettä. Basisti Trevor Dunn on soittanut Spruancen kanssa Secret Chiefs 3:ssä sekä Pattonin kera eksperimentaalisen meluisassa Fantômasissa ja perinteisemmin vaihtoehtorockiksi luokiteltavassa Tomahawkissa. Dunnin ansioluettelossa komeilee myös pystybasistin virka Melvins Lite -kokoonpanossa. 

”Eureka!” (suomalaisittain ”Heureka!”), kuului antiikin filosofin Arkhimedeen huudahdus uuden löydön äärellä. Eureka-nimeä kantaa myös pohjoiskalifornialainen pikkukaupunki, jossa Mr. Bungle vuonna 1985 perustettiin. 

Kaupungin nimi on mitä osuvin, jos ajattelee tunnetuinta siellä perustettua yhtyettä. Niin monta häikäilemättömän kokeellista heureka-hetkeä ja ennalta-arvaamatonta suunnanmuutosta Mr. Bunglen historiaan mahtuu. 

Ennen kuin yhtye julisti perseensä olevan tulessa (Mr. Bungle, 1991), suuntasi aavikolle etsimään tekno-Allahia (Disco Volante, 1995) ja sukelsi retrovertigoon (California, 1999), se soitti raivoisaa crossover-vivahteista thrash metalia. 

Mr. Bunglen kerrotaan hajonneen vuonna 2004. Yhtyeen jäsenet naljailevat jälkikäteen, ettei hajoamisesta ole olemassa minkäänlaisia todisteita, joskin he myöntävät että keskittyivät pitkään muihin projekteihin saadakseen vuokrat maksettua. 

Nyt Patton, Spruance ja Dunn ovat aktivoineet Mr. Bunglen. Ai tekemään mitä? Uudelleenäänittämään suurimman osan 34 vuoden takaisesta ihka ensimmäisestä demostaan The Raging Wrath of the Easter Bunnysta. 

Elämme poikkeuksellisia aikoja. 

Äkkiseltään ratkaisu kuulostaa kaistapäiseltä. Toisaalta, niinhän kuulostaa kaikki, mitä Mr. Bungle on kuunaan tehnyt. Kun on kyse tästä yhtyeestä, vuosikymmenten takaisen demon restaurointi käy lopulta järkeen ja tuntuu loogiselta. 

Jos järjestä ja logiikasta kannattaa Mr. Bunglen yhteydessä puhua.

Koiralauma vauhkona 

– Klassisen hullu Mr. Bungle -idea, Trevor Dunn naurahtaa paluulle thrashjuuria tonkimaan. 

Hyväntuulinen Dunn on juuri nauttinut aamiaisen ja istahtaa Skype-yhteyden ääreen kotonaan Brooklynissa. Hänen päässään on lippalakki, jossa patsastelee jylhänkoominen jenkkikotka. 

– Myönnetään: minä olen se, jota tästä ideasta saa syyttää. Enkä tosiaankaan ollut varma, mitä toiset siitä ajattelisivat. Tyypillisestihän Mr. Bungle toimii niin, että joku esittelee ideansa, kaikki muut eivät innostu siitä ja se jää toteuttamatta. 

– Mutta tästä kaikki intoilivat heti, että tuohan kuulostaa aivan mielenvikaiselta. Se täytyy toteuttaa!

Mr. Bunglen perustajajäsenet eivät ole koskaan hylänneet ensidemoaan. Aktiiviaikoinaan yhtye soitti demon kappaleita toisinaan keikoilla pakottaen ison osan yleisöstä ihmettelemään, mitä tämä hevimöykkä mahtaa olla.

Mielenvikaisen mainioksi julistettu idea juolahti Dunnin mieleen ensi kertaa Fantômasin merkeissä. Siinä yhtyeessä Dunn tutustui metallimaailman John Bonhamiin, Slayerin alkuperäiseen rumpaliin Dave Lombardoon.

– Raging Wrathin biisithän tehtiin Dave takaraivoissamme. Kasvoimme 1980-luvun klassisia thrash-albumeita kuunnellen, myös niitä obskuurimpia juttuja. Jostain päähäni vain pälkähti, että hitto, olisipa hauska vetää vanhoja biisejämme Daven kanssa. Kaikella kunnioituksella alkuperäistä rumpaliamme Jed Wattsia kohtaan, mutta eihän Jed mikään Dave Lombardo ole.

Kukapa olisi.

– Niinpä! Hädin tuskin Dave Lombardo itsekään on Dave Lombardo.

Idea kristallisoitui, kun Dunn suuntasi Pattonin ja Lombardon siinä vaiheessa uusimman yhteistyön, hardcoreyhtye Dead Crossin keikalle kotikulmillaan Brooklynissa. Ilta oli merkittävä siksikin, että myös Trey Spruance saapui paikalle. Dunn, Spruance ja Patton kohtasivat ensimmäistä kertaa vuosiin.

– Olimme pitäneet yhteyttä ja tehneet töitäkin yhdessä, mutta nyt olimme pitkästä aikaa kaikki kolme samassa huoneessa. Myös Dave oli läsnä, kun heitin ideani ilmoille. Ja kaikki tosiaan olivat aivan innoissaan, vaikka en vieläkään tiedä, ottivatko he ajatusta heti ihan tosissaan.

Vuosi vierähti, eikä idea edennyt mihinkään. Sitten Dunn uskaltautui ottamaan sen puheeksi uudestaan.

– Siitä mylly alkoi pyöriä, eikä homma ollut enää minun käsissäni. Se oli kuin olisin heittänyt tennispallon valtavalle kentälle, joka on täynnä koiria. Lauma saksanpaimenkoiria riehaantui täysin.

Mutta koiralauma ei ollut vielä koossa. Patton nosti esiin ajatuksen toisesta kitaristista, olihan tuplakitarointi olennainen osa klassista thrash metal -arsenaalia. Ja kun klassisista thrash metal -kitaristeista puhutaan, ensimmäisten joukossa on mainittava Anthraxin veikeä jokamies Scott Ian.

Kuten Slayer, myös Anthrax ja crossover-retkue S.O.D. (Stormtroopers of Death), jossa Ian niin ikään soitti, olivat olennaisia vaikuttajia Mr. Bunglen ensiaskeleille. Nyt yhtye halusi reinkarnaatioonsa mukaan ei vain yhden vaan kaksi suunnannäyttäjäänsä.

– Tapasin Scottin Tomahawk-aikoina jollain festivaalilla, olikohan Australiassa. Mike tunsi hänet hyvin ja otti häneen yhteyttä. Scott taisi ensin luulla, että kutsuimme hänet katsomaan keikkaamme. Mike painotti, että ei, haluamme että liityt bändiin.

Jos Scott Ian tuli yllätetyksi, suuri yllätys odotti myös Mr. Bunglen alkuperäiskolmikkoa.

– Scott tunsi demomme ja tunnustautui faniksemme. Ei meillä ollut tuollaisesta mitään tietoa, minulla ainakaan. Se oli suoraan sanottuna tyrmistyttävää. Kuka olisi osannut arvata?

Kehot ja aivot koetuksella

The Raging Wrath of the Easter Bunnyn reinkarnaatio oli Trevor Dunnin mukaan sekä hänelle että Pattonille ja Spruancelle mahdollisuus suorittaa viimeinkin ”thrash metal -tohtorin” tutkinto. Alan professorit Ian ja Lombardo apunaan trio onnistuikin suoriutumaan opinnoistaan huippuarvosanoin.

– Tärkeintä oli saapua luennolle tunnollisesti joka päivä, olihan meillä takana mittavat opinnot 1980-luvulta alkaen. High school -vuosinamme surffasimme metalliaallon vietävinä. Eureka on pieni kaupunki, eikä kaikkea ollut noin vain saatavilla. Luimme aktiivisesti Kerrangin kaltaisia lehtiä, luuhasimme levykaupoissa, tilasimme levyjä ja kuuntelimme tosiuskovaisina jokaperjantaista paikallisradion metalliohjelmaa. Vietimme perjantai-iltaisin kolme tuntia radion äärellä ja omaksuimme meille ennestään tuntematonta sekopäistä metallia. Olemme tosiaankin tehneet kotiläksymme.

Motivoituneet jatko-opiskelijat saivat huomata suurimmaksi haasteekseen keikat, joita Mr. Bungle soitti uudella kokoonpanollaan alkuvuonna, hieman ennen koronapandemiaa. Idea uudesta kierroksesta vanhan materiaalin parissa osoitti hulluutensa, kun koitti aika valmistautua keikkoihin.

– On todellakin hullua soittaa thrashiä tässä iässä! Sitä tosiaan huomaa vanhenevansa, kun soittaa tällaista äärimmäisen – tai no, meinasin sanoa äärimmäisen aggressiivista musiikkia, mutta tietenkin nykyään on tarjolla paljon aggressiivisempaakin kamaa. Mutta tämä musa on fyysisesti vaativaa meille kaikille, se todella vaatii kestävyyttä. Onhan eri bändeissämme ollut metallivivahteita, mutta en ollut vetänyt täysveristä metallisettiä 35 vuoteen. Lähin vertailukohta taitaa olla John Zornin johtama Moonchild-kokoonpano, jossa myös Patton oli mukana. Se oli melkoista säröbasson jyrinää, mutta siitäkin on lähemmäs 15 vuotta.

– Nyt halusimme olla keikoilla täysin säälimätön yhtye, sataprosenttista thrashpaahtoa. Viimeisinä treenipäivinä keikkojen lähestyessä meidän oli tarkoitus käydä koko keikkasetti läpi kaksi kertaa päivässä. Mutta kun olimme riuhtaisseet setin kertaalleen, pähkäilimme vain, että katsotaan se ja se kohta vielä kerran, eiköhän päivä ole sen jälkeen pulkassa. Jos tosimetallistit kuulisivat tästä, he todennäköisesti nauraisivat ja toteaisivat, että hei, me käymme tuon saman läpi joka päivä. Mutta kyse ei ole pelkästään kehon uupumisesta, vaan myös kuulon. Tällainen kama riepottelee aivojakin. Okei, niin sen kuuluu tehdäkin, mutta jossain vaiheessa tulee vastaan raja, jonka jälkeen se ei tunnu enää hyvältä. 

Professorit saavat Dunnilta kiitosta energiasta, jota kokoonpanoon toivat. 

– Tiesin tietysti jo entuudestaan, millaista on soittaa Daven kanssa. Heti kun astuu samaan huoneeseen hänen kanssaan ja alkaa soittaa, on kuin liesi takamuksen alla väännettäisiin täysille. Seuraavat puolitoista tuntia kokataan lämmöt täpöllä, eikä liettä sammuteta hetkeksikään. Tismalleen sama juttu Scottin kanssa, hän on äärimmäisen solidi kitaristi. Heidän energiansa puski meitä kaikkia eteenpäin. 

Lukittu ovi raollaan 

Tuoreet thrashtohtorit pääsivät opintojensa loppusuoralla opettamaan professoreitaan. Dunn muistelee huvittuneena, miten Scott Ian kyseli muutamaan otteeseen neuvoja demon biisejä opetellessaan. 

– Sain Scottilta viestejä, että hei, mikäs tämä outo, hienostunut sointu oikein on. Kun minä ja Trey teimme näitä biisejä aikoinaan, opiskelimme samaan aikaan jazzia ja klassista. Tietystihän me innostuimme heittämään biiseihin outoja pikku jekkuja, oli sitten kyse jazzharmonioista, sointukuluista tai pienestä outoilusta tahtilajeissa. Sehän taitaa olla aika harvinaista traditionaalisessa thrashissä. Meille se oli vain taas yksi tapa ilmaista itseämme, tehdä musiikista aina vain brutaalimpaa ja kaistapäisempää. 

Alkuperäinen The Raging Wrath of the Easter Bunny -demo on soundeiltaan juuri niin kaoottisen rupuinen kuin 1980-luvun puolivälissä äänitetyn demonauhan voi kuvitella olevan. Scott Ian ehtikin jo tuskailla, ettei tulisi ikinä oppimaan biisejä sitä kuuntelemalla. 

– Trey ja minä teimme biiseistä opetusdemot, että Davella ja Scottilla olisi ylipäänsä mahdollista ymmärtää, mitä niissä tapahtuu. Sitten kaikki kävivät kotitehtävien kimppuun ja odottivat treenien alkamista. 

Sekä Lombardo että Ian tunnetaan avarakatseisina muusikoina, jotka hyppäävät innolla poluille, joita eivät ole aiemmin tarponeet. Se on elinehto, kun noustaan Mr. Bunglen kyytiin. 

– Monet metallimuusikot ovat lukittautuneet siihen yhteen ainoaan asiaan. Okei, nyt pidättäydyn sanomasta ääneen paria halventavaa termiä, jotka tulevat mieleeni. Mutta niin monet ovat tehneet sitä yhtä ja samaa juttua koko ikänsä, saaneet suosiota nuorena ja takertuneet siihen juttuun, joka heille sen suosion toi. Scottin ja Daven jalat ovat vakaasti maassa, voin viettää rennosti aikaa heidän kanssaan ja keskustella kaikenlaisesta musiikista. He eivät jumitu jankkaamaan, että nyt mennään vetämään metallikeikka ja sitten vedetään pihviä naamaan, Dunn nauraa. 

Mutta antaessaan ensidemolleen uuden elämän Mr. Bungle on itse lukittautunut metalliin. Alkuperäisen äänitteen thrashrynnistyksestä poikenneet Evil Satan ja Hypocritesin ei-metallinen jälkipuoli jäivät nimittäin uudelta julkaisulta pois. 

– Ensinnäkin olen yllättynyt, että kukaan edes huomaa, etteivät ne biisit ole mukana. Sen verran vähämielistä hölmöilyä ne ovat, vaikka myönnän kyllä, että olemme olleet pahamaineisia tuollaisista jutuista halki uramme. Hypocritesin loppupuolessahan ei ole mitään varsinaisesti omaamme, vain joukko sarkastisia bluesriffejä ja mitä lie. 

– Harkitsimme, että kokeilisimme Evil Satanin suhteen jotain, mutta se olisi vaatinut aivan omanlaistaan tuotantoa. Emme missään vaiheessa aikoneet tehdä siitä metalliversiota, eikä se vain lopulta istunut kaiken muun joukkoon. Eli on kai ihan perusteltua sanoa, että lukitsimme ilmaisumme metalliin. Mutta lukitsemmepa itsemme mihin tahansa, jätämme oven sen verran raolleen, että pääsemme tarvittaessa livahtamaan ulos.

Ylväs teiniangsti 

Mr. Bungle avasi uuden tulemisensa myötä myös arkistojensa iäkkäimmät aarrearkut. Niistä kaivettiin demobiisien ja parin coverin rinnalle muutama ennenjulkaisematon esihistoriallinen kappale. 

Dunn myöntää käytännön syyksi sen, ettei materiaalia olisi ollut muuten riittävästi. 

– Palasimme noiden biisien pariin myös selvittääksemme, ovatko ne yhä relevantteja. Ne ovat. Olen melkoinen hamstraaja, äitini luona on varastoituna paljon kamaa. Sieltä minä nuokin kaseteille äänitetyt biisit kaivoin esiin. Jotkin olivat miltei valmiita. Glutton for Punishmentissa oli tekstikin, tosin lauluideat puuttuivat melkein kokonaan. Eracist taas ei ollut läheskään valmis. Se oli vain kasa Pattonin riffejä, jotka Trey vielä muisti.

Spruance muisti vuosikymmenten takaisen biisiraakileen kitarariffit?

– Nii-in! Minä ja Mike hämmästelimme molemmat, että mitä helvettiä. Nuo biisit jäivät kesken, kun vaihdoimme rumpalia, hommasimme puhallinsektion ja aloimme yhtäkkiä kuulostaa Fishbonelta. No, nyt Mike keksi nopean osan Eracistin hitaiden riffien keskelle.

The Raging Wrath of the Easter Bunnyn äärelle palaaminen on merkinnyt Dunnille, Pattonille ja Spruancelle paluuta pikkukaupungin poikien mielenmaisemaan. Dunn on päässyt analysoimaan, millainen muusikonalku oli 17-kesäisenä, ja hämmästelemään, millaista jälkeä on jo tuolloin saanut aikaan.

– Tuntuu melkein kuin tekisimme coverversioita omista biiseistämme. Olin ehtinyt unohtaa vuosikymmenten saatossa monia juttuja. Se tarjosi mahdollisuuden katsoa omia tekemisiään ulkopuolisen silmin, lähestyä demoa aivan uutena juttuna. Siihen me koko projektissa ennen kaikkea pyrimme. Toki halusimme myös pysyä uskollisina monille jutuille, jopa pienille detaljeille. Välillä väänsimme, että ”pistä hei tuon soolon loppuun se pieni kitarakikka, se joka on alkuperäisellä demollakin”. Halusimme tehdä biiseistä entistä ehompia ja säilyttää samalla niiden hengen.

”Teenage angst has paid of well / now I’m bored and old.” Kurt Cobainin katkerankoomiset ensisäkeet Nirvanan In Uteron avausbiisissä Serve the Servants eivät kuvasta Eurekan poikien suhdetta nuoruutensa vimmaan lainkaan. Heille teini-iän angsti on kunnia-asia.

– Ehkä arvokkainta siinä on yksinkertaisesti kaikki siihen kätkeytyvä energia. Hitto, että ne biisit ovat nopeita. Mutta sitähän minä 17-vuotiaana tein, tulin koulusta kotiin, istuin kitaran ääreen ja kokeilin, kuinka vauhdikasta kamaa tänään irtoaisi. Nykyään sitä vain pohtii, että voisikohan tätä ja tätä kohtaa vähän hidastaa.

– Tämä koko juttu on vähän kuin avaisi valokuva-albumin ja ihmettelisi, että olinpas minä hoikka ja jäntevä. En minä kuntoillut, olin laiha ihan vain siksi, että olin 17.

Riemastuttavan roisisti animoitu Raping Your Mind -musiikkivideo pursuaa kuvastoa, joka tuo mieleen 1980-luvun keikkajulisteiden ja -flyerien tee-se-itse-kädenjäljen. Dunn naurahtaa, ettei ajatellutkaan, että videon DIY-tunnelma on niin väkevä.

– Mutta juuri sitä fiilistähän me tuolla videollakin elämme uudestaan. Kun teimme uudet keikkajulisteet, haimme samaa vibaa, joka meillä oli kasarin pimeällä keskiajalla. Silloin raahauduimme itse tehtyjen julisteiden kanssa kopiokoneelle ja ihmettelimme, paljonkohan käyttämämme paperi tulee kustantamaan. Ne julisteet päätyivät komeilemaan puhelinpylväissä high schoolin nurkilla.

– Tämä on klisee mutta totta: jos haluat, että asiat tehdään kunnolla, sinun on parasta tehdä ne itse. Se on aina ollut meille tärkeää. Kaikilla meillä kolmella on todella spesifit näkemykset siitä, miltä asioiden tulisi kuulostaa ja näyttää – ja se on yksi syistä, miksi meillä kestää niin kauan saada asioita aikaiseksi. Kai meissä on kontrollifriikin vikaa, mutta onhan se hauskaa, että kaikki bändiin liittyvä kulkee omien käsiemme kautta.

Ärsyttäjä iskee jälleen

The Raging Wrath of the Easter Bunnyn ikivanha mainoslause lupaa, että demonauha huhkuu ja puhkuu 1980-luvulla suosiota niittäneen koomisen hahmon Pee-wee Hermanin talon nurin. Dunnia naurattaa kysymys, mitkä pytingit demon uusintaversio voisi puhaltaa maan tasalle.

– Kasarilla thrash oli niin raskasta kuin musiikki olla voi. Sen jälkeen musiikissa ja sen ääri-ilmiöissä on tietenkin tapahtunut vaikka mitä, puhuttiinpa metallista, noisesta tai mistä tahansa. Emme todellakaan väitä, että tämä on metallimusiikin seuraava askel. Ehei, tämä on ehdottomasti takauma, omahyväinen sellainen.

– Mutta jos taloja aletaan kumota, käännän katseeni sosiaaliseen mediaan. Yritän olla lukematta liikaa kommentointia, koska se käy vain ketuttamaan. Monet tietenkin valittivat, ettei tämä ole se aito Mr. Bungle. Naurettavaa! Keitä he ovat sanomaan, mikä on aito Mr. Bungle? Kuka ikinä sanookin niin, ei ole ollut mukana matkassa alusta saakka ja todistanut kaikkia muutoksia, jotka olemme läpikäyneet. Toivottavasti tämä levy puhaltaa juuri noiden tyyppien kämpät matalaksi.

Pääsemme olennaisen Mr. Bungle -seikan äärelle: tämä yhtye on aina ollut mielissään, jos joku ärsyyntyy heidän tekemisistään. Niin kävi myös demobiiseistä sekä thrash-, crossover- ja hardcorecovereista koostetuilla keikoilla, joiden Dunn kehuu menneen erinomaisesti.

– Tavallaan koettelimme ihmisiä soittamalla kamaa, jota suurin osa heistä ei tunne. Mutta niinhän me olemme aina tehneet coverienkin kanssa, olemme soittaneet biisejä joista pidämme odottamatta kenenkään tunnistavan niitä. Toivoimme keikoilta oikeastaan kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että onnistuisimme ärsyttämään yleisöä. Toiseksi halusimme heidän innostuvan, että tämähän kuulostaa hyvältä, mitä tämä mahtaa olla. Itse nautin siitä, jos kuulen keikoilla jotain, mitä en ole koskaan ennen kuullut ja innostun uppoutumaan syvemmälle, ottamaan selvää, mitä se oli.

– Hämmennyn aina, kun ihmiset huutelevat toiveita keikoilla. Ihan sama missä bändissä soitan. Jos keikkailen Fantômasin kanssa, yleisö vaatii Bungle-biisejä. Jos keikkailen Bunglen kanssa, yleisö vaatii biisejä, joita emme sinä iltana soita. Jotkut eivät ole koskaan tyytyväisiä, he vaativat kuulla tietyt suosikkibiisinsä. Juuri heille on hauskinta vittuilla. 

Kolmen Mr. Bungle -albumin materiaalia toivoneita runneltiin keikalla muun muassa Cro-Mags-, Circle Jerks-, Crumbsuckers-, S.O.D.- ja Corrosion of Conformity -covereilla, joista kaksi viimeksi mainittua päätyivät myös äänitteelle. Irtosinglenä julkaistiin jo keväällä lainaralli, jota voi kutsua Mr. Bunglen poliittisimmaksi teoksi koskaan: The Exploitedin Fuck the U.S.A. 

– Olitpa mitä tahansa poliittista äärilaitaa, voit samastua biisiin. Jokainen on joskus todennut ”Fuck the U.S.A.”. Mr. Bungle on aina ollut melko epäpoliittinen bändi. Toki tuotannostamme löytyy poliittisia tasoja, jos kaivautuu tarpeeksi syvälle, mutta poliittisuutta olennaisempia meille ovat aina olleet sosiaaliset ja psykologiset tasot. En väitä, etten itse olisi poliittinen, mutta politiikka on ensiksikin äärimmäisen tylsää ja suurimmaksi osaksi kammottavaa, lähestyipä sitä mistä suunnasta tahansa. Nationalismi on häilyväinen käsite, jota en kykene ymmärtämään. Kukaan ei valitse, missä syntyy. 

– Ja hei, me rakastamme The Exploitedia. Luukutimme tuota biisiä jo teineinä, ja sen julkaiseminen singlenä oli täydellinen ratkaisu. 

Kun Mr. Bungle saapui nykykokoonpanossaan San Franciscoon keikalle, Eurekasta autoili paikalle joukko nuoruudenystäviä joukossaan alkuperäinen rumpali Jed Watts. Hän nousi lavallekin. 

– Kun kuulimme, että Jed on tulossa keikalle, vaadimme häntä soittamaan biisin kanssamme. Oli mahtava nähdä häntä. Hän asuu yhä Eurekassa, soittaa edelleen rumpuja. Jed taitaa olla hieman kateellinen, että teimme tämän ilman häntä, mutta kyllä hän ymmärtää. Hän totesi että hei, teillä on sentään Dave Lombardo. 

Pupu kuin Saatana 

Kun elokuvaohjaaja David Lynchiltä tivattiin toistuvasti, mitä Inland Empire -elokuvan (2006) jänishahmot merkitsivät, ohjaajalegenda totesi, ettei yksinkertaisesti voi puhua jäniksistä yhtään enempää. 

Miten on, voiko Trevor Dunn avata lainkaan, mistä ensidemon estetiikassa pääsiäispupuineen on pohjimmiltaan kyse? 

– Olenkohan ihan varma? Trey tietäisi, mistä pupujuttu on peräisin. Bunglen alkuaikoina hänellä ja Jedillä oli sivuprojekti FCA, joka teki biisejä tosi spontaanisti. Trey keksi riffit, äänitti ne saman tien ja veti sen jälkeen laulut päälle kuuntelematta riffejä uudestaan. Ainakin osa kakkosdemomme kamasta oli FCA:n peruja. Ehkä ensidemon nimi tuli samasta osoitteesta. 

– Luultavasti pääsiäispupu vain oli ei-metallisin asia, jonka keksimme. Mehän rakastimme tehdä tuollaisia juttuja jo tuolloin, julkaista äärimmäisen metallista musaa äärimmäisen ei-metallisessa paketissa. Nyt teimme pupusta entistä saatanallisemman. En osaa perin pohjin selittää noita pupuja, mutta pelottavia ne ovat. 

Saatanallisen irvileukainen detalji on Raping Your Mind -videon nurinpäin käännetty Warner Bros -logo. 

– Mehän keksimme sen jo ajat sitten. Käytimme sitä jo joissain vanhoissa T-paidoissamme. Emme olleet varmoja, oliko meillä lupa tehdä niin, mutta kukaan levy-yhtiöstä ei sanonut mitään, tuskin he huomasivat koko asiaa. Suhteemme Warneriin ei koskaan ollut läheinen, ja logo päälaellaan ikään kuin kommentoi tuota seikkaa. 

Pysytään paholaismaisessa kuvastossa. Promokirje hehkuttaa Mr. Bunglen viimeinkin täydentävän thrash metalin Big Fiven pentagrammin. Dunn vakavoituu toteamaan, että Mr. Bungle vain ja ainoastaan kastaa varpaansa skeneen hetkellisesti. 

– Emmehän me ole missään skenessä. Jos mietitään, mitä voimme tarjota isolle nelikolle, niin ehkä muutaman oudon soinnun ja idean, jollaisia muut eivät olisi keksineet. Mitä mammutteihin tulee, luovutin Metallican suhteen jo kauan sitten. 

Kulahtaneen koominen, mutta toisinaan totuutta sisältävä sanonta metallimaailmassa kuuluu: ”Eka demo oli paras.” Voiko The Raging Wrath of the Easter Bunnya kutsua jostain kulmasta Mr. Bunglen parhaaksi luomukseksi? 

Dunn naurahtaa, mutta vakavoituu sitten. 

– En menisi sanomaan niin. Teimme tämän jutun, koska koimme, että näillä biiseillä oli edelleen musiikillisia ja luovia ansioita. Ne eivät vain saaneet aikoinaan ansaitsemaansa kohtelua. Mutta jos en myönnä demoa parhaaksemme, en osaa myöskään sanoa, mikä levyistämme sitten olisi paras. 

– Tämä on meille jotain erilaista. Ja ainutlaatuista. En usko, että vastaavaa tapahtuu uudestaan, vaikka toivottavasti pääsemme vielä soittamaan demon tiimoilta keikkoja. Mutta jos jonain päivänä julkaistaan seuraava Mr. Bungle -levy, minulla ole aavistustakaan, millainen se on. Se ei takuulla tule olemaan thrash metalia, muttei myöskään muiden levyjemme kaltainen. 

Trevor Dunnin suupielet nousevat virneeseen. 

– Ja sitten jotakuta ärsyttää taas.

Scott Ian. Kuva: Andi Balogh

KAINALO: ”He olisivat olleet kaikkien aikojen thrash metal -yhtye!”

Scott Ianin haastattelu osuu päivään, joka alkaa isolla uutisella: Yhdysvaltain presidentillä Donald Trumpilla on todettu covid19-tartunta. Ja juuri tänä päivänä jututettavana on Anthrax-kitaristi, joka yhtyeineen julkaisi 35 vuotta sitten levyn nimeltä Spreading the Disease. 

– En usko mitään, mitä Valkoisesta talosta uutisoidaan. Kuka tietää, mikä todellinen tarina on, Ian kuittaa uutisoinnin tuoreeltaan. 

Hän naurahtaa, että totisinta totta on se, että Mr. Bungle julkaisee uudelleenäänitetyn version ensimmäisestä demostaan – kuten sekin, että Ian kuuli demon tuoreeltaan vuonna 1986. 

– Sain The Raging Wrath of the Easter Bunnyn käsiini tape trading -kontaktieni kautta. Muistan kuunnelleeni kasettia ja miettineeni, että vau, onpa todella sekopäistä kamaa. Ja aivan karmeat soundit! Se oli todella suttuinen kasetti, kopioitu kassulta seuraavalle neljään tai viiteen kertaan. 

Sotkun alta kajastanut kaistapäisyys viehätti Iania. Tuli selväksi, että keitä nämä Mr. Bungle -miehet olivatkaan, heillä oli huumorintaju kohdillaan. 

– Samastuin brutaaliin ja meluisaan kamaan niin vahvasti siksikin, että se muistutti minua S.O.D.-yhtyeemme Crab Society North -demosta. Sekin oli todella paskaista meteliä. 

Jokunen vuosi myöhemmin Ian törmäsi uutiseen: Faith No Moren uusi solisti oli Mike Patton, joka tunnettiin yhtyeestä Mr. Bungle. 

– Mietin että hetkinen, tämäkö on se sama tyyppi? Se kaveri, joka huutaa ja ääntelehtii sillä hullulla demolla? Ja siinä hän nyt on, laulamassa Epiciä! 

Miksi kerrot tämän minulle? 

Scott Ian ja Mike Patton ystävystyivät 1980-luvun lopussa. Viime vuoden keväällä Ian viestitti Pattonille kehuakseen tämän ja ranskaisen säveltäjän Jean-Claude Vannierin Corpse Flower -yhteisprojektia. 

Patton kiitti ja kertoi puhuneensa Ianista viime päivinä paljon. 

– Vastasin, että okei, miksi ihmeessä. Mike pyysi minua pysyttelemään kyydissä, kertoi Mr. Bunglen suunnittelevan paluuta ensidemonsa äärelle ja kysyi, muistanko sen vielä. Vastasin että tietenkin. Hän jatkoi, etteivät he halua palata California-kokoonpanoon vaan tehdä jotain uutta ja erilaista. Totesin, että kuulostaa mahtavalta, mutta miksi kerrot tämän minulle. 

Sitten Ian ymmärsi, että häntä pyydettiin liittymään Mr. Bungleen. Alkuperäiskolmikko toteuttaisi suunnitelmansa vain, jos kokoonpanossa soittaisivat Dave Lombardo ja Scott Ian. 

– Tokaisin heti, että mukana ollaan, mutta entäs Dave. Mike vastasi, että hän on kyydissä jo. Mahtavaa tässä on sekin, että pääsin viimein soittamaan Daven kanssa samassa bändissä. Mehän emme ole soittaneet yhdessä Big Four -keikkojen encoreita lukuun ottamatta. 

– Nyt työskentelen Daven kanssa erään elokuvasoundtrackin parissa, mutta en voi paljastaa siitä enempää. 

Puhu espanjaa tai kuole 

Thrash metal -professori. Ian on akateemikon tittelistä otettu, huvittunut myös. 

– Jos he jotain meiltä aikoinaan oppivat, otan sen suurena kohteliaisuutena. Olin ehtinyt tehdä vasta Fistful of Metalin, Spreading the Diseasen ja S.O.D:n Speak English or Dien, Dave taas Show No Mercyn, Haunting the Chapelin ja Hell Awaitsin. Professoreiksi olimme melko nuoria, mutta taisimme olla ihan päteviäkin. 

Ian nauraa demon olleen sen verran sotkuista kuultavaa, että metelin seasta oli mahdoton eritellä mahdollisia Anthrax- ja S.O.D.-vaikutteita. Dunnin ja Spruancen uusien demotusten avulla hän viimein kuuli, mistä biiseissä todella oli kyse, ja tunnisti paitsi omien bändiensä myös Slayerin ja Possessedin vaikutuksen. 

– Vaikutteet kuuluvat vain riffeissä. Sovitukset ovat aivan oma lukunsa, silkkaa hulluutta, 93 osanvaihtoa yhdessä biisissä. On tajunnanräjäyttävää, että tehdessään nuo biisit 16–17-vuotiaina he olivat musiikillisesti valovuosia meitä edellä. Ja kun puhun meistä, tarkoitan niin Big Four -bändejä kuin ihan kaikkia muitakin siihen aikaan. Jos tämä levy olisi ilmestynyt vuonna 1986 sellaisena kuin sen nyt äänitimme, Mr. Bungle olisi ollut kaikkien aikojen mahtavin thrash metal -yhtye. 

Jos Scott Iania pyydettäisiin opettelemaan Slayerin koko Reign in Blood -albumi, hän pystyisi siihen. 

– Riffit ovat haastavia, mutta biisien rakenteet käyvät järkeen aivoissani. Mr. Bunglen biisit taas lähentelevät seitsemää minuuttia, niissä on lähes sata osanvaihtoa eikä niiden rakenteissa ole järjen hiventäkään. Mutta sehän niissä niin mahtavaa onkin! 

Vaikka Ian on soittanut metallia ammatikseen lähes neljä vuosikymmentä, häneltä ei löytynyt automaattisesti Mr. Bungle -biisien vaatimaa kestävyyttä. 

– Biisit ovat paitsi pidempiä myös nopeampia, intensiivisempiä ja brutaalimpia kuin mihin olen tottunut. Anthraxin keikoilla minun ei tarvitse isommin keskittyä biiseihimme, etenkin 80-luvun kama tulee aika lailla itsestään. Näissä biiseissä fokus ei saa karata hetkeksikään, tai olen saman tien eksyksissä. 

– Aloin treenata biisejä päivittäin jo viime vuoden lokakuussa kohentaakseni staminaani. Kevään treeneissä käsiämme särki aina päivän päätteeksi ihan vietävästi. Myös Miken ääni oli koetuksella puolentoista tunnin huutamisesta. 

The Raging Wrath of the Easter Bunnylla on myös jotain Ianille ennestään varsin tuttua: Hypocrites-biisin kylkeen kehitettiin Habla Español o Muere -versiointi S.O.D.-klassikosta Speak English or Die. 

– He halusivat vetää S.O.D.-kamaa. Sanoin, että valitkaa te biisi, tehdään ihan mitä haluatte. Meillä kaikilla on samat fiilikset Trumpin hallinnon maahanmuuttopolitiikasta. ”Puhu espanjaa tai kuole!” tuntui juuri sopivalta viestiltä.

Julkaistu Infernossa 9/2020.