Englannin Surreysta tavoitettu Threshold-kitaristi Karl Groom ei ole uskoa korviaan, kun kerron, että hän ja Threshold-synisti Richard West ovat tehneet musiikkia yhdessä jo 30 vuoden ajan.
West liittyi bändiin vuonna 1992, kun hän oli äänittänyt koskettimet brittibändin seuraavana vuonna ilmestyneelle Wounded Land -debyytille. Nyt kaksikko on tehnyt monipuolista progemetallia yhdessä jo kahdentoista komean levyn verran.
Groom kuulostaa selvästi huvittuneelta, kun totean heidän yhteistyönsä kestäneen pidempään kuin monet avioliitot.
– Niin, ja ihan kuten avioliitoissa, myös meidän välimme ovat pitäneet sisällään ylä- ja alamäkiä, vaatineet juuri sitä kuuluisa työtä, jonka perään kaikki pariterapeutetit aina jaksavat toitottaa, kitaristi lohkaisee.
– Mehän olemme jopa ”eronneet” kerran, vuonna 1999, kun Richard lähti bändistä, mikä kai johtui orastavasta tyylimuutoksestamme Clone-albumin jälkeen. Sekin välirikko taisi kestää peräti kaksi kuukautta!
Pitkän liiton salaisuudet
Se, miten West liittyi mukaan Groomin perustamaan Thresholdiin, oli aikamoinen vahinko. Groom etsi 1990-luvun alussa kosketinsoittajaa neljä vuotta aiemmin perustamaansa yhtyeeseen ja kysyi kaverinsa bändistä lainasoittajaa.
– Tuuria tuossa oli se, että luulin kysyväni mukaan ihan eri kaveria. Synisti oli vaihtunut siinä välissä. Jos olisin siis ollut liikkeellä pari kuukautta aiemmin, debyytillä olisi soittanut ihan eri kaveri, Groom muistelee.
– Wounded Land oli pitkälti valmis, kun Richard äänitti sille koskettimensa, mutta jotenkin tiesin heti, että hän täydentää soundiamme juuri oikealla tavalla. Oikeastaan pidän juuri tuota hetkeä Thresholdin todellisena syntymänä.
Tietynlaista taikaa yhtälöön toi se, ettei kaksikon musiikkimakua yhdistänyt juuri mikään. Groom tiesi tämän jo ennestään.
– Olin tutustunut Richardiin jo paljon tuota ennen, koska olimme mukana kirkon järjestämässä Godspell-musikaalissa ja meistä tuli sen jälkeen tenniskavereita, kitaristi kertoo.
– Minua kiehtoi se, ettei Richard juuri perustanut metallista. Tuolloinen basistimme Jon Jeary ihaili Yesiä ja Pink Floydia, minä pidin Rushista ja Testamentista ja Richard oli ihan täysi Queen- ja popfani.
– Kuulostaa aika järkeenkäyvältä nytkin, eikö? Threshold ei eroa kovin paljoa näiden kaikkien yhdistelmästä!
Kaksikolla ei ole ollut tapana palata vanhojen Threshold-albumien äärelle, mutta Groom kertoo Westin ehdottaneen vuosia sitten, että istutaanpa iltaa ja kuunnellaan bändin varhaisia levyjä.
– Ajattelin ensin, että herranjumala siitä tulee kauhea kokemus. En ollut kuunnellut niitä levyjä kuin nostaessamme jonkin kappaleen settilistaan, mutta… sainkin yllättyä aika positiivisesti, kitaristi myhäilee.
– Minulle kirkastui, miten paljon olemme muuttuneet säveltäjinä. Aivan kuten monien bändien kohdalla, tuotannon alkupäässä perustukset saattavat olla jo olemassa, mutta mukana on sellaista joka suuntaan kurottelevaa keskittymiskyvyn puutetta. Moneen musiikkiin se sopii, mutta Thresholdia se mutkisti jopa liikaa.
– Huomasin, että sittemmin olemme oppineet keskittymään melodioihin, harmonioihin ja sellaisiin biisinkirjoittamisen perusraaka-aineisiin, jotka ovat hyvän sävellyksen ydin. SEN päälle voi sitten kirjoittaa vaikka millaisia kerroksia.
Progemetallikappaleen kliimaksina on usein soolo. Thresholdista niitä löytyy sekä Westin koskettimien että Groomin kitaran tuomina.
– Meistä kumpikaan ei ole halunnut edes nuorempana väen vängällä parrasvaloihin. Useimmiten olemmekin väitelleet nimenomaan siitä, kumpi niin sanotusti ”joutuu” kirjoittamaan soolon mihinkin kohtaan, Groom naurahtaa.
– Soolo-osuuden teko ei ole helppoa. Sen on osuttava täsmälleen kohdilleen ja annettava jotain tärkeää kappaleelle. Tavallaan soolo on se vaikein osuus koko paketista. Emme halua soittaa jotain monimutkaista vain soittamisen ilosta, ja juuri siksi yritämme passata kunnian toiselle. Haaste on aina jättimäinen.
Groom sanoo, että hän ja West ovat tavallaan toinen toistensa tuottajia ja luottamus on molemminpuolista.
– Joskus saattaa käydä niin, että olemme kirjoittaneet jonkin kappaleen jo liki valmiiksi ja jommallekummalle tulee tunne, että jokin ei vain toimi. Emme epäile hylätä kappaletta, kun noin käy.
– Niihin kappaleisiin ei palata koskaan. Emme nosta niitä seuraavan levyn sessioihin ja yritä kasata väkisin toimivaa kokonaisuutta aihiosta, joka ei vain liikuta meitä. Siksi jokainen levymme eroaa aina hieman edeltäjistään. Emme tunne käsitettä ”pöytälaatikko”. Tämä on bändimme harvoja vakioita.
Äänien värittämää
Jos Groomin ja Westin välinen yhteistyö on aina ollut yksi tärkeä osa Thresholdin taikaa, niin laulajat ovat olleet se toinen.
Damian Wilsonin, Andrew ”Mac” McDermottin ja bändissä nyt toista kertaa laulavan Glynn Morganin äänet ovat tuoneet yhtyeen albumeille aina omat värinsä, ja jokaisella heistä on myös oma fanikuntansa.
– Kiinnostavinta heidän vertailemisensa on tietenkin liven kautta. Soitamme aina kappaleita kaikilta ajoiltamme, ja voin kertoa, että jokaisella näistä lahjakkaista laulajista on ollut haasteita toisten kappaleiden kanssa, Groom sanoo.
– Glynnillä on kolmikon matalin ääniala, Damianilla taas korkein, ja edesmennyt Mac operoi jossain siinä välissä. Heitä yhdistää se, että he ovat paitsi uskomattoman lahjakkaita laulajia myös isoja persoonia.
– Laulaminen ei ole vain laulamista, ja siksi persoonallisuus on tärkeää. Me soittajat voimme naukkailla rauhassa vaikka vettä kappaleiden välissä, mutta laulajan on otettava yleisö haltuun isosti. Tässä mielessä Glynn on ehkäpä se eniten Thresholdin henkeen sopiva laulaja. Hän todella haluaa pitää tuota yhteyttä yllä.
Morgan lauloi Thresholdissa ensimmäistä kertaa vuonna 1994 julkaistulla Psychedelicatessenillä. Groom kertoo, että miehen suoritukset Legends of the Shiresilla ja uudella Dividing Linesilla eroavat merkittävästi vuosikymmenten takaisista.
– Halusimme bändiin sen solistin, joka hän oli parikymmentä vuotta aiemmin, mutta Glynnista olikin tullut vain parempi laulaja ja myös huippuluokan säveltäjä, joka osallistui nyt kolmen kappaleen tekemiseen, kitaristi kehuu.
– Nuorempana hänen laulussaan oli sellaista raa’an pitelemätöntä energiaa, mutta yllätyin täysin, kun vanhempi Glynn lauloi myös riipaisevan herkästi. Tuo dynamiikka oli jotain sellaista, mikä puhalsi voimaa Legendsille.
– En ollut uskoa korviani, kun hän lähti laulamaan Legendsin akustisempia kappaleita. Kuuntelin sitä eläytymistä tarkkaamossa silmät kosteina ja mietin, onko tämä oikeasti se sama Glynn, joka oli nuorena sällinä aika… kovis, hah hah!
– Se oli myös huojentava hetki, koska silloin tiesin Thresholdin voivan jatkaa eloaan. Kun Damian lähti bändistä kolmatta kertaa For the Journeyn [2014] jälkeen, näin silmissäni kaiken sen työmäärän, joka olisi syntynyt, jos olisimme lähteneet järjestämään koelauluja uusien tyyppien kanssa. Onneksi Glynn lähti matkaamme uudelleen. Jos niin ei olisi käynyt, en tiedä olisimmeko voineet osua napakymppiin neljättä kertaa peräkkäin.
Kitaristi kertoo, että jokainen muutos mikrofonin takana on ollut hänelle todella tuskallinen, sillä kovia laulajia ei löydy ihan joka paikasta. Vaikeimmasta laulajanvaihdoksesta ei silti ole epäilystäkään.
– En ole ollut koskaan säveltämättä niin pitkään kuin Macin ja bändin teiden erottua Dead Reckoningin [2007] jälkeen. Tiesin, millaisten ongelmien kanssa hän paini, ja ne koituivat hänen kohtalokseen, hän huokaisee.
Alkoholismin kanssa kamppaillut McDermott kuoli vuonna 2011.
– Löysimme Macin aikoinaan levy-yhtiön suosittelemana, Glynnin taas lehti-ilmoituksen perusteella. Damian taas löytyi bändituttujemme suosituksesta. Jotenkin jokainen laulajamme on ollut epätodennäköinen täysosuma, ja aina kun asiat ovat lakanneet toimimasta, olemme pudonneet jotenkin jaloillemme.
– Nyt olen aika varma, että Threshold tulee jatkamaan niin kauan kuin minä ja Richard teemme musiikkia. Tietysti toivon, että Glynn pysyy matkassamme mahdollisimman pitkään, mutta näen Thresholdissa eräänlaisia syklejä, jotka saattavat toistua vastakin. Nyt pidän sitä myös mahdollisuutena, en vain uhkana.
Paluu todellisuuteen
Dividing Lines eroaa vuonna 2017 ilmestyneestä Legends of the Shrinesista paljon. Groom luonnehtii uuden albumin olevan eräänlaista jatkumoa edeltäjälleen, mutta jollain paljon syvemmällä tasolla kuin konseptiltaan tai edes sävellyksiltään.
Legends oli konseptialbumi, Dividing Lines taas kiertelee tiettyjen ajankohtaisten teemojen ympärillä.
– En voinut kuvitellakaan kirjoittavani fiktiivistä konseptia, kun maailmassa riittää nyt niin paljon ammennettavaa. Teemoiltaan levystä tulikin eräänlainen sukulainen Subsurfacelle [2004].
– Legends oli omanlaistaan fantasiaa ja erittäin progea. Uusi levymme taas on kuin kolikon kääntöpuoli, raskaampaa, metallisempaa ja karumpaa musiikkia, jossa on kaikkien teemojen alla jotain erittäin todellista.
– Complex-biisi on suoraa sukua Subsurfacen kappaleelle Mission Profile. Molemmissa heijastellaan sitä propagandaa, korruptiota ja sensuuria, joka on kaiken politiikan keskiössä. Olemme nähneet täällä Britanniassakin, miten poliitikko voi tehdä valheistaan totta tarpeeksi monta kertaa valehtelemalla.
– Huomasin pohtivani paljon sitä, miten maailma ehti jo muuttua vuosikymmenten aikana avoimemmaksi ja läpinäkyvämmäksi paikaksi, mutta nyt vaakakuppi on keikahtanut. Kierrämme ympyrää. Dividing Lines kertoo niistä näkymättömistä muureista, joita ihmiset ovat toistensa väliin rakentaneet. Niin yksittäiset ihmiset kuin vallanpitäjät kansan ja itsensä väliin.
Tosimaailmalliset teemat innostivat Groomin ja Westin kirjoittamaan levylle jopa Threshold-mittapuulla jyrkkiä kappaleita. Yli kymmenminuuttiset The Domino Effect ja Defence Condition ovat levyn keskeisimpiä sävellyksiä.
– Olemme tehneet pitkiä teoksia ennenkin, mutta nyt keskityimme niihin tarkasti siitä kulmasta, että halusimme kappaleiden tavallaan toteavan asioita ääneen, kysyvän kysymyksiä ja herättävän siten isoja tunteita, Groom sanoo.
– Joukosta löytyy yksi Thresholdin pisimmistä soolo-osuuksista, joka sisältää paljon sekä kitaraa että koskettimia. Tuo oli yksi tapa rakentaa päin tajuntaa iskevien teemojen sekaan tunnelmaa, jonka koimme triggeröivän kuulijaa ajattelemaan hetken, kunnes jatkamme seuraaviin kysymyksiin.
Groom myöntää haikailevansa levyllä yksinkertaisempiin aikoihin. Samalla hän kuitenkin sanoo, ettei Dividing Linesin kaltainen albumi olisi voinut syntyä ennen vanhaan.
– Threshold oli aikoinaan samassa studiossa tiukalla aikataululla puuhaileva bändi. Se oli ainoa tapa toimia vielä pitkälle 2000-lukua. Eikä se aina toiminut.
– Nyt olemme yksi etäbändeistä. Olemme kyllä tekemisissä vapaa-ajallakin, mutta musiikkia luomme pitkälti omillamme, meillä kaikilla on omat kotistudiomme. Dividing Linesillakin ainoastaan rummut on äänitetty ”oikeassa studiossa”, kaiken muun teimme miksausta myöten kotona.
– Nämä 30 yhteistä vuotta ovat luoneet välillemme sellaisen yhteyden, että tällainen on mahdollista. Kiitos nykyaikaisen huipputeknologian, voimme tehdä aidosti jämäkänkuuloisia levyjä täysin omillamme.
Julkaistu Infernossa 10/2022.