”En todellakaan kurkottele kovin kauas tulevaisuuteen” – Iron Maiden -kitaristi Dave Murray massiivisessa haastattelussa

Kun laulaja Bruce Dickinson sairastui vakavasti reilut puolitoista vuotta sitten, brittilegenda Iron Maiden ajautui vuosikymmeniä jatkuneen matkansa synkimpään alhoon. Rockmaailman kiihkeimpien fanien jumaloima Maiden ei kuitenkaan olisi Maiden, jos yhtye ei olisi noussut epävarmuuden keskeltä uuteen loistoon, ja vieläpä kenties uransa kirkkaimpaan sellaiseen. Tämän vuoksi tuntuikin erityisen juhlavalta toivottaa Eddie the Head ja kumppanit tervetulleiksi Suomeen – jo 25. kerran!

Kuva: Timo Isoaho

Kun vuosien saatossa monen muodon ottanut Iron Maiden -maskotti Eddie the Head (tuttujen kesken pelkkä Eddie) käskee, Inferno liikahtaa, ja tällä kertaa tie on vienyt keväisessä kukkaloistossa juuri kylpeneeseen Tokion metropoliin. Lähes suuruudenhullun The Book of Souls -maailmankiertueen Japanin-osuus – siis kaksi nopeasti loppuunmyytyä Tokion-keikkaa – on käynnistymässä reilun tunnin kuluttua. Steve Harrisin George-pojan kipparoima The Raven Age -yhtye ryskää jo Ryōgoku Kokugikan -sumopainiareenan uumeniin rakennetulla estradilla, vaikka kellon viisarit osoittavat vasta paikallislukemia 17.45.

Tuhannet Maiden-diggarit valuvat hiljalleen kohti Ryōgoku Kokugikanin ovia, mutta suurella osalla faneista ei ole vielä mitään kiirettä sisälle. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Maiden-uskovaiset haluavat nauttia auringossa kylpevän konserttiareenan edustan huikeasta tunnelmasta.

Ironmaiden4

Katsoopa minne tahansa, törmää Iron Maideniin – myös taivaalla, sillä areenan vieressä heiluviin värikkäisiin kankaisiin on kirjoitettu bändin nimi japanilaisella merkkijärjestelmällä. Eri kansallisuudet ovat vahvasti edustettuina: yhden fanin kädessä liehuu Norjan lippu, ja hänen vieressään ryystää Asahi-olutta ruotsalaisporukassa ”bröderna hårdrockin” toinen osapuoli eli black/thrash-ryhmä Nifelheimin laulaja Per ”Hellbutcher” Gustavsson – aivan järjettömän kova Iron Maiden -fani kultaiselta 80-luvulta asti. Paikalla parveilee toki useita suomalaisiakin, ja heidän joukostaan löytyy myös Nightwishin Japanin-kiertueen välipäivää suosikkiyhtyeensä keikalla viettävä rumpali Kai Hahto.

Kansallisuudet eivät tietenkään rajoitu Pohjoismaihin. Jo pikaisten Maiden-kuulumisten vaihtamisen perusteella tulee selväksi, että Tokion-keikat ovat houkutelleet paikalle diehard-faneja myös esimerkiksi Sveitsistä, Kanadasta, Puolasta, Saksasta, Englannista, Hollannista ja monesta muusta maasta.

Illan juhlakalusta on satunnaisenkin ohikulkijan hyvin vaikea erehtyä, sillä arviolta 90 prosenttia paikalle saapuneista tunnustaa värejä, siis käyttää Iron Maidenin paitaa. Useimmilla on päällään jokin takavuosien Maiden-riepu, mutta myyntikojujen tuntumassakin on kova hulina ja osa tuotteista – muun muassa Tokion-keikkoja varten painettu erityinen sumopaita – on myyty loppuun jo alkuillasta, yli neljänkymmenen euron hinnasta huolimatta. Saapa muuten nähdä, paljonko Maidenin virallinen farkkuliivi maksaa Hämeenlinnan-keikan kauppapisteissä, sillä Japanissa siitä pyydettiin peräti sata euroa!

Hinnoista viis, sillä rahanmeno on todennäköisesti kaukaisinta, mitä merten takaa paikalle saapuneet superfanit nyt miettivät. ”For the passion, for the glory, for the memories, for the money”, kuten Bruce Dickinson laulaa These Colours Don’t Run -kappaleessa.

Ironmaiden5

Ryōgoku Kokugikan on tänään kuin kovemmankin karnevaalialueen keskus. Joka puolelta kuuluu musiikkia ja laulua, reheviä naurunpyrskähdyksiä sekä iloista puheensorinaa. Jotkut kulkevat Eddie-naamari kasvoillaan, ja toiset ovat pukeutuneet Iron Maidenin muusikoiden replikoiksi. Eräskin paikallinen naisfani on naamioitunut Bruce Dickinsoniksi vuosimallia 1984. Kun katsoo tämän konserttivieraan juhlavankeltaisia spandexejä, ei voi olla herkistymättä humoristisen kysymyksen äärellä: kuinkahan valtavat suosionosoitukset herra ”Air Raid Siren” saisi tänä päivänä, jos hän ilmestyisi estradille vastaavissa pöksyissä?

Nämä Tokion-keikat ovat erittäin tunteellisia tapauksia, erityisesti japanilaisfaneille, eikä se jää todellakaan huomaamatta. Tunteenpurkauksille löytyy syitä, sillä parikymmentä japsivisiittiä vuosien saatossa tehneen Iron Maidenin ja Japanin suhde on todella pitkä. Kaksikon välit alkoivat lämmetä viimeistään vuonna 1981, kun brittiyhtye julkaisi Nagoyan Kosei Nenkin -hallissa nauhoitetun Maiden Japan -ep:n. Tämä pikkulevytys, jonka alkuperäisen, hyllytetyn painoksen kannessa Eddie riiputtaa silloisen laulajan Paul Di’Annon päätä, tunnetaan myös nimellä Heavy Metal Army – ja Iron Maidenin jos jonkun fanit muodostavat todella raskaan sarjan heviarmeijan.

Eräs kovimmista Ryōgoku Kokugikanin edustalla vastaan osuvista diggareista tottelee nimeä Yu Shimada. Reilusti yli kaksisataa (!) Iron Maidenin keikkaa ympäri maapallon nähnyt Shimada on kuluttanut harrastukseensa tolkuttoman määrän aikaa ja vielä enemmän rahaa – kerrottakoon hänestä vaikka sellainen pikantti yksityiskohta, että mies osti taannoin Iron Maidenin järjestämästä Clive Burr Multiple Sclerosis Trust Fund -huutokaupasta No Prayer for the Dying -kiertueen keikoilla nähdyn Eddie-patsaan. Kun Eddie sitten saapui pitkän laivamatkan jälkeen Japaniin, tullimiehet kutsuivat Shimadan satamaan ja esittivät painokkaan kysymyksen: ”Voisitko ystävällisesti selittää, mikä helvetti tämä on?” Patsas ei ole myöskään aivan pienimmästä päästä, ja se onkin saanut Shimadan talosta oman huoneen. Niinpä tietysti.

Vuonna 2016 muidenkin kuin Shimadan tunteita nostattaa erityisesti pintaan muisto Iron Maidenin edellisestä Japanin-keikasta, tai pikemminkin sen viime hetken peruuntumisesta. Tuolloin, maaliskuussa 2011, puhuttiin minuuteista. Bruce Dickisonin kipparoima Boeing ”Ed Force One” 757 oli jo laskeutumassa Tokion Naritan kansainväliselle lentokentälle, kun koneen ohjaamoon saapui tieto lähes yhdeksän magnitudin suuruisesta maanjäristyksestä. Näin raju täräys tarkoittaa ”tietyllä alueella täydellistä tuhoa ja vakavia vaurioita satojen kilometrien säteellä”. Se tarkoitti myös The Final Frontier World Tourin Japanin-keikkojen peruuntumista viime hetkellä.

Ironmaiden3

Kollektiivinen pulssi

Jos ilmassa oli ”suuren urheilujuhlan tuntua” jo harjakattoisen šintotemppelin muotoon rakennetun Ryōgoku Kokugikanin ulkopuolella, ovien paremmalla puolella tunnelma on suorastaan häkellyttävä. Fanit säntäilevät tungoksessa sinne tänne ja paukuttavat näyttäviä yläfemmoja toistensa kanssa. Kaikkien hymyt tuntuvat levittäytyvän korviin asti. Sen vääräuskoisen, jonka mielestä metallifanit ovat synkkiä, pitäisi olla nyt täällä.

Suomalaissilmin tarkasteltuna käsittämättömintä on silti se, ettei Ryōgoku Kokugikanin sisuksissa kaupitella ollenkaan alkoholia. Niin, hyvä lukija, mietipä tykönäsi hetki sitä vaihtoehtoa, että Hämeenlinnan Kantolan tapahtumapuiston konserttialueella ei myytäisi kesäkuussa miestä väkevämpää. On se sitten surullista tai ei, mutta Tex Willerille ja muille urheille ratsupoliiseille olisi siinä tapauksessa tiedossa rauhoitteluhommia, ja nimenomaan sen vuoksi, etteivät ihmiset pääse kaatamaan kitusiinsa suunnattomia määriä tulilientä. (Jos olit viime kesänä AC/DC:n Hämeenlinnan-keikalla, tiedät erityisen hyvin, mistä tässä puhutaan.)

Suomalaispartio, tässä tapauksessa allekirjoittanut ja Kai Hahto, ei kuitenkaan joudu tulemaan toimeen aivan kuivin suin, sillä backstagelle pystytetty band hospitality -huone tarjoaa haastavaan tilanteeseen helpotusta. Viihtymistilasta löytyy myös kymmenen keikkaa (!) Tokiossa soittavan Bob Dylanin saliäänestä vastaava teknikko, ja kaveri paljastuu yllättäen melkoiseksi Nightwish-tietäjäksi.

– Niin, sinähän olet se bändin uusi rumpali. Onko kiertueenne mennyt hyvin? mies aloittaa.

– Entä miten hommat sujuvat Floorin kanssa? Eikös hänkin ole aika tuore yhtyeen jäsen?

Kello käy kiintoisan keskustelun siivittämänä kovaa vauhtia ja salin puolella kaikki on jo valmista. Pari minuuttia kello 19:n jälkeen valot himmenevät ja Rautaneito-iltaman perinteisesti avaava UFO-klassikko Doctor Doctor syöksähtää PA-laitteistosta. Samalla hallillinen Maiden-fanaatikkoja räjähtää valtaviin suosionosoituksiin. Niin, todellakin, vuosien odotus on viimeinkin päättynyt. Japanissa jopa hevikeikkojen tunnelma on usein varsin seesteinen, mutta sellaisesta ei näytä olevan tänään tietoakaan.

Introvideon jälkeen saapuva, pyroilla tehostettu avausbiisi If Eternity Should Fail osoittautuu konserttitilanteessa eeppiseksi kokemukseksi. Rumpujen yläpuolelle, juoksurampin päälle tyhjästä ilmestyvän Bruce Dickinsonin ensimmäiset kuulaat lauseet – ”Here is the soul of a man, here in this place for the taking, clothed in white stand in the light, here is the soul of a man” – nostavat käsivarsien ihokarvat tanakasti pystyyn. Se on suhteellisen varma merkki jostakin suuresta.

Jo nämä ensimmäiset rivit todistavat vastaansanomattomasti, että tämä suorastaan hämmentävän energinen herrasmies on 57-vuotiaana kenties elämänsä kunnossa. Kukapa olisi uskonut tällaiseen vaihtoehtoon alkuvuodesta 2015, kun Dickinson paljasti saavansa rankkoja hoitoja suun ja kaulan seuduilla havaittujen syöpäkasvainten takia?

Myös huumori tuntuu kaapanneen entistä isomman osan pitkiä välispiikkejä ja tuttuakin tutumpia ”scream for me Tokyo” -vaatimuksia ilmoille heittävän laulajan lavaesiintymisestä. Väsymättä ympäriinsä ravaava mies pelleilee niin kitaristi Janick Gersin kuin lavalla The Book of Souls -eepoksen aikana hoippelehtivan, takalistoaan raapivan Eddienkin kustannuksella. Ryöstääpä hän lopulta maskotin sydämenkin.

Ironmaiden7

Naureskelusta päätellen Dickinson suhtautuu huumorilla myös siihen kommellukseen, kun teknikko unohtaa antaa lavasteiden päällä unionilippua heiluttavalle laulajalle mikrofonin ennen The Trooperin ensimmäistä säkeistöä. No, ei mitään hätää: yleisö hoitaa Maiden-standardin lauluosuudet suvereenilla varmuudella. Katsokaapa klippi YouTubesta.

The Trooperista puheen ollen: vuosien mittaan jo liiankin tutuksi käynyttä numeroa ei ehkä tule soitettua kotioloissa, mutta Tokion-keikalla tämä Balaklavan taistelusta kertova biisi nostattaa kylmät väreet selkäpiihin. Siinä hetkessä on nimittäin jotakin käsittämättömän sykähdyttävää, kun kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers ampuvat kappaleen alkupuolen klassisia riffejä lavamonitorien tasalla ja joukkojen ylipäällikkö Steve Harris tulittaa bassollaan yleisöä aivan estradin reunalla, siinä bändikaveriensa edessä.

Kun varsinainen setti loppuu jokaisella Iron Maidenin keikalla soitetun nimikappaleen myötä, konserttiyleisön ihastuksella ei tunnu olevan mitään rajoja. Pahinta mahdollista vaihtoehtoa silmiin vielä vähän aikaa sitten katsoneen Dickinsonin suoritus tuntuu lähes yliluonnolliselta, eikä tämä ole mikään mielipide vaan puhdas fakta: solistin liekki palaa kristallinkirkkaasti koko kaksituntisen konsertin ajan. Samalla on todettava, että yhtyeen muiden muusikoiden väheksyminen olisi suorastaan rikollista. Iron Maidenin kollektiivinen pulssi sykkii vuonna 2016 saumattomasti.

Encoreosuudessa on tarjolla vielä kolme elämystä. Korkeilla liekeillä vahvistettuun The Number of the Beastiin ei ilmeisesti kyllästy koskaan, ja illan päättävän Wasted Yearsin kolmenkymmenen vuoden takainen ”älä turhaan mieti menneitä, nauti elämästä tässä ja nyt” -sanoma tuntuu sykähdyttävämmältä kuin kenties koskaan aikaisemmin.

Wasted Yearsiä edeltää Ronnie James Diolle takavuosina omistettu Blood Brothers, jonka viesti on varsin erilainen, mutta – jos mahdollista – vieläkin osuvampi: ”There are times when I feel I’m afraid for the world, there are times I’m ashamed of us all.” Dickinson alustaa Blood Brothersin tunnelman luettelemalla paikalle saapuneiden fanien kansallisuuksia ja kiittämällä heitä uskollisuudesta. Sen jälkeen laulaja toivottaa sodat, rasismin, syrjinnän, väkivallan, epäoikeudenmukaisuuden ja ”muun hevonpaskan” hornan tuuttiin ja päättää palopuheensa ”ystäväni, me olemme veriveljiä” -huudahdukseen. Okei, okei: kotisohvalla luettuna tilanteesta saattaa saada aavistuksen juustoisen mielikuvan, mutta paikan päällä moisesta ei ole tietoakaan. Päinvastoin. Alahuulessa tuntuu kummaa väpätystä ja silmiin menee roskia.

Useimmiten vain sekunteja kestävässä sumo-ottelussa on kahdeksankymmentä virallista voiton mahdollistavaa tekniikkaa. Kaikki mahdollinen kunnia näille 1500-luvulta asti taktiikoitaan hioneille ōzumō-sankareille, mutta vuonna 1975 perustettu Iron Maiden viettää tatamilla kaksi tuntia eikä tarvitse voittaakseen kuin yhden tekniikan: täysillä tulta päin, koko ajan.

Voihan veriveljet sentään, mikä konsertti!

Ironmaiden2

Tietoisuus pitää hereillä

Hypätäänpä sitten noin kahdeksantoista tuntia eteenpäin. Iron Maidenin päivän ohjelmassa on toinen Tokion-veto, mutta Melody Maker -lehden ilmoituksen perusteella Rautaneidon riveihin jo vuonna 1976 liittyneellä David Michael Murraylla ei ole vielä loppuiltapäivästäkään kiire mihinkään.

Edellisillan konsertin ansaitut jälkilöylyt Maidenin henkilökunnan käyttöön varatussa karaokepaikassa heittänyt Murray on mainiolla tuulella – kuten hän taitaa olla aina. Mauin paratiisisaarelle kortteerinsa pystyttäneen, golfaamista rakastavan kitaristin kanssa keskusteleminen vertautuu pakottamatta tapaamisiin Brian Johnsonin kanssa. Kumpikin brittimies antaa vaikutelman täydellisestä leppoisuudesta, kymmenistä miljoonista myydyistä levyistä ja tuhansista areenakeikoista huolimatta.

Muusikko, joka saavuttaa urallaan kaiken mahdollisen, mutta kykenee silti säilyttämään juurevan maanläheisyytensä, ansaitsee syvän kumarruksen. Sellaiset kaverit eivät ole rock and rollin maailmassa mitään itsestäänselvyyksiä.

Niin komppeja kuin soolojakin tyylitajuisesti käsittelevä Murray ei ole kaikista palvelusvuosistaan (Steve Harrisin ohella hän on yhtyeen ainoa jäsen, jonka tulkintaa kuullaan jokaisella Maiden-julkaisulla) huolimatta antanut kovin paljon haastatteluja. Aitoon brittityyliin olutta rakastavaa muusikkoa on toisinaan kuvailtu Iron Maidenin hiljaiseksi jäseneksi, mutta tokiolaisessa hotellihuoneessa pöydän toiselle puolelle istahtava ”The Blonde Bomber” antaa itsestään täysin toisenlaisen vaikutelman. Jutusteluaikaa on varattu parisenkymmentä minuuttia, mutta jo parin minuutin keskustelun aikana tulee selväksi, ettei tuntikaan riittäisi suunnitellulle kysymyspatteristolle.

No, ehdimme me sentään jotakin.

– Kiitoksia kysymästä, onhan näissä tämänkertaisissa Japanin-keikoissa aivan erityinen fiiliksensä. Täkäläiset ovat äärimmäisen ystävällisiä ja kohteliaita, mutta samalla usein myös hyvin ujoja. Tai ainakin japanilaisista saa helposti sellaisen kuvan. Usein fanit näyttävät jotakin lappua, johon he ovat kirjoittaneet rakkaudentunnustuksensa Iron Maidenille, kitaristi hymyilee.

– Tosiaan, kun olimme tulossa tänne edellisen kerran, saimme laskeutuessamme tiedonannon voimakkaasta maanjäristyksestä. Kiertelimme sitten Tokion yllä tunnin verran, kunnes saimme määräyksen suunnata kohti Nagoyaa. Yövyimme siellä, mutta emme valitettavasti pystyneet esiintymään Japanissa lainkaan. Syynä oli esimerkiksi se, että kaikkien isojen rakennusten täytyi läpäistä kuntotarkistus ennen kuin niissä sai järjestää mitään tapahtumia.

Ironmaiden6

Mainitsen Murraylle, että edellisillan keikka oli yleisön puolella unohtumaton kokemus. Kun ylistän seuraavaksi bändin suoritusta, kitaristi tuntuu melkein häkeltyvän. Seuraavaksi hän aloittaa oman kehuryöppynsä.

– Onpa hienoa kuulla. Todella hienoa! Olen oikein iloinen, että nautit keikasta, Murray hymyilee.

– Olin itsekin aika yllättynyt, miten villi meininki siellä oli. Tunnelma oli vapautunut, suorastaan hurmioitunut, ainakin japanilaisen mittapuun mukaan. Vai oliko se kaikki riehakkuus muualta saapuneiden fanien ansiota? No, ei sentään, lasken vain leikkiä.

Mitä muistat Iron Maidenin debyyttivierailusta Japaniin?

– Ensimmäinen kiertue tapahtui 35 vuotta sitten. Se oli luonnollisesti aikaa ennen internetiä, emmekä tarkalleen ottaen tienneet, mitä Japanilta pitäisi odottaa. Melkein kaikki olikin erilaista verrattuna siihen, mihin olimme tottuneet Euroopassa, Murray sanoo ja pitää pienen tuumaustauon.

– Tiedätkö, minulle tulee hyvin nostalginen olo, kun muistelen tällaisia juttuja. Toisaalta taas, Iron Maidenillä on takana jo niin monta vuotta, että nostalgia on varsin luonnollinen osa kokonaisuutta, vaikka katsommekin tiukasti eteenpäin ja kehittelemme koko ajan uusia ideoita.

Menneitä urotekoja on todellakin takana jo vaikka millä mitalla. Miten tolkuttoman vaikeaa oli valita esimerkiksi The Book of Souls -rundin biisilista?

– Riippuu miltä kantilta asiaa katsoo. Alusta asti oli toki selvää, että setti koostuu isolta osalta The Book of Soulsin materiaalista. Lisäksi meillä on paljon vanhoja bravuureita, joita on hyvin vaikea ohittaa. Iron Maiden, The Number of the Beast, Fear of the Dark ja niin edelleen. Näiden jälkeen valinnanvaraa ei enää paljon olekaan.

Ellette sitten soita kolmea tuntia.

– Se taitaisi olla vähän liikaa näillä kilometreillä, sillä varsinkin Nicko [McBrain, rummut] joutuu todella koville jo kahden tunnin setin aikana. Nämä biisit ovat temponvaihteluineen haastavia ja soittamista on vaikka millä mitalla, ja Nickon osa on erityisen rankka, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

– Esitämme ilta illan jälkeen samat biisit ja show’n jokainen hetki on viimeisen päälle suunniteltu. Mutta usko tai älä, jokainen keikka on meille silti erilainen. Live on aina live, ja mikään ei ole sataprosenttisen varmaa. Tietoisuus siitä pitää meidät hereillä joka hetki.

Mieleen nousee taas eilinen konsertti. Bruce ei taida kovin usein yrittää laulaa The Trooperia ilman mikrofonia…

– Nauroimme sille kommellukselle keikan jälkeen. Kun soitimme kappaletta, olin pitkään siinä luulossa, että Bruce antaa porukan laulaa ihan tarkoituksella. No, saipahan yleisö ainakin hieman erikoisen Trooperin, Murray nauraa.

– Kuten sanoin, olemme kasanneet aika vaativan setin. Bruce toki puhuu muutamien biisien välissä, mutta usein kappaleet seuraavat toisiaan saman tien ja muistettavaa on paljon. Mitä soitan seuraavaksi, missä minun pitää seisoa, missä kohdassa täytyy varoa pyroja, milloin Eddie ilmestyy estradille ja niin edelleen. Jos yksikin asia menee mönkään, se saattaa vaikuttaa keikan jatkoon yllättävänkin paljon.

Ironmaiden8

Valtava sokki

Bruce Dickinsonin syöpädiagnoosi muutti Iron Maidenin suunnitelmia varsin radikaalisti. The Book of Souls -albumin nauhoitukset tapahtuivat jo vuonna 2014 ja yhtyeen piti alun perin lähteä tien päälle alkuvuodesta 2015, mutta lopulta kiertue pääsi käynnistymään vasta kuluvan vuoden puolella.

– Kokoonnuimme treenaamaan jo tammikuussa, vaikka rundin avannut Floridan-keikka tapahtuikin vasta helmikuun loppupuolella. Yleensä olemme valmistautuneet uuteen kiertueeseen noin viikon tiiviillä harjoitusrupeamalla, mutta The Book of Souls -setin hiominen otti kokonaisen kuukauden. Erityisesti Bruce halusi treenata nyt huomattavasti normaalia enemmän, sillä hän ei ollut laulanut livenä, täydellä voimalla bändin kanssa, pitkään aikaan. Kun aloitimme harjoitukset… Huh huh. Tunnelma oli erittäin hieno.

Dickinson vaikuttaa päivä päivältä enemmän ihmemieheltä. Hän on miljoonia litroja myyneen oluen suunnittelija, maailman suurimman lentokoneen suunnitteluryhmän jäsen, jättimäisen metalliyhtyeen laulaja… Lista vain jatkuu ja jatkuu.

– On ollut uskomatonta seurata Brucen toimintaa, erityisesti menneiden kuukausien aikana. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että hän oli äskettäin vakavasti sairas ja kaikki miettivät, onko miehestä enää laulajaksi. Ja nyt hän on kenties paremmassa iskussa kuin koskaan. Ja hei, mistä ihmeestä hän kaivaa ne 48 tuntia omaan vuorokauteensa?

– Kun kuulin Brucen sairastuneen, se oli tietenkin valtava sokki. Hän on kuitenkin yhtyeen nuorin ja kovakuntoisin kaveri. Hän ei polta ja tykkää urheilusta. Ja jos ajattelen tilannetta pelkästään bändin kannalta, hän sai syöpäkasvaimen vieläpä kurkkuunsa… Onneksi meille selvisi aika pian, että hänen toipumisennusteensa on hyvä.

Kaiken muun ohella Dickinson on päivittänyt lentokapteenin lupakirjaansa ja toimii nyt Iron Maideniä ympäri maailmaa kuljettavan Boeing 747-400:n kipparina. Hyvä lukija: oletko koskaan sattunut seisomaan 747:n vierellä, tai edes sen välittömässä läheisyydessä? Hemmetti soikoon, rakkine on 70 metriä pitkä ja 20 metriä korkea! Tuntuu käsittämättömältä, miten sen kokoinen rautamöhkäle voi ikimaailmassa nousta ilmaan.

– 747:n kanssa kiertäminen on ollut mahtavaa. Edellinen vuokrakoneemme Ed Force One oli Boeing 757, ja sehän on selvästi pienempi. Silloin teimme pieniä kompromisseja, mutta nyt kaikki tarvittavat laitteistot ja tarvikkeet kulkevat mukanamme, Murray sanoo.

– Tämän lisäksi yhteisöllisyyden tunne on nyt paljon vahvempi, sillä 747:n sisuksiin mahtuu koko kiertuehenkilökunnan lisäksi perheenjäseniä, kavereita ja muita satunnaisempia vieraita. Ilman jumbojetiä koko kiertue olisi pitänyt suunnitella toisella tavalla, emmehän me muuten pystyisi tarjoamaan peräkkäisiä täyden kaliiberin Maiden-keikkoja Australian Perthissä ja Etelä-Afrikan Kapkaupungissa.

The Book of Souls -kiertueen ensimmäinen keikka soi Fort Lauderdalessa 24. helmikuuta, ja rundi saa päätöksensä Wacken Open Air -festivaalilla 4. elokuuta. Se tekee yli viisi kuukautta tien päällä, yhteen soittoon.

– Minusta tuntuu jo nyt, että olemme nielleet aivan käsittämättömän määrän kilometrejä, vaikka rundi jatkuu vielä pitkään. Älä käsitä väärin, rakastan edelleen kiertämistä, mutta tämä on kieltämättä pitkä rupeama. Emme ole enää ihan nuoria poikasia, mutta jokaisella keikalla täytyy silti olla huippuiskussa.

– Vanhoina aikoina tiesimme aina, mitä teemme parinkin vuoden kuluttua, mutta nykyään elämme enemmän hetkessä. En todellakaan kurkottele kovin kauas tulevaisuuteen. Esimerkiksi tien päällä ajatukset ovat lähinnä tulevassa keikassa, enkä uhraa ajatustakaan seuraavalle viikolle. Yritän todellakin nauttia kaikista näistä hienoista hetkistä.

Millaisia suunnitelmia teillä on Wacken-konsertin jälkeiselle ajalle?

– Olemme heittäneet ilmaan joitakin ideoita, mutta mitään ei ole lyöty vielä lukkoon. Teemmekö jatkossa studiolevyjä vai ilmestyykö niitä peräti useampia? Entä millaisia rundeja heitämme? Mietimme näitä kysymyksiä myöhemmin. Eikä kukaan tietenkään tiedä, kauanko Iron Maidenin toiminta voi ylipäänsä jatkua, sillä mikään ei ole ikuista, Murray sanoo.

– Henkilökohtainen suunnitelmani on sitä vastoin hyvinkin selvillä: Wackenin-keikan jälkeen aion nauttia toisesta elämästäni. Olen aika hyvä vaihtamaan päälle sen kotifiiliksen. Kun olen himassa, olen himassa, ja sillä siisti.

Stevellä on British Lion, Bruce on tehnyt soolojuttuja, Adrian pyöritti takavuosina Psycho Motel -yhtyettään ja niin edelleen. Oletko koskaan harkinnut oman bändin perustamista?

– Musiikki tarkoittaa minulle ennen kaikkea hauskanpitoa, niin Iron Maidenin puitteissa kuin muissakin yhteyksissä. Tartun kotonakin kitaraan melkein päivittäin ja käyn usein soittamassa paikallisessa irkkupubissa kaverien kanssa. Rakastan isoja areenakeikkoja, mutta yhtä lailla myös pienimuotoista soittelua kapakannurkassa, Murray hymyilee.

– Jos sanon ihan suoraan, ei minua enää kiinnosta lähteä koluamaan rockklubeja ympäri maita ja mantuja. Saan reissata Iron Maidenin kanssa aivan tarpeeksi, ja vapaa-ajalla viihdyn hyvin kotikonnuillakin.

Kun sinut on nähnyt lavalla, sanoihisi on hyvin helppo uskoa. Soittamisen riemu loistaa kauas.

– Se on verissä. Sitä tunnetta, kun keikka alkaa, on vaikea kuvailla. Se fiilis tulee jostakin syvältä.

Suomalaista votkaa

Steve Harris on pohdiskellut viime kuukausina Iron Maidenin julkaisevan vielä ainakin yhden studioalbumin, ja The Book of Souls -järkäleen äärellä se tuntuu vähintäänkin relevantilta ajatukselta. Toisin oli asianlaita peräti kahdessakymmenessä maassa listaykköseksi elokuussa 2010 nousseen The Final Frontier -levytyksen äärellä. Tuo 76-minuuttinen teos ei noussut hyvistä hetkistään huolimatta missään vaiheessa täyteen lentoon.

– The Book of Souls -sessioiden aura oli todella hedelmällinen ja bändin kaikilta säveltäjiltä tuli valtavasti materiaalia. Ennen kuin kunnolla huomasimmekaan, käsissämme oli viisi pitkää biisiä, jotka kestivät yhteensä yli tunnin. Tuotteliaisuutemme oli ihan hullua, Murray nauraa.

Kertoisitko hieman enemmän Steve Harrisin kanssa tekemästäsi The Man of Sorrows -kappaleesta…

– Annoin Stevelle aikoinaan demo-cd:n, jossa oli kolme tai neljä kappaleaihiota. Valitsimme sitten näistä biiseistä parhaita kohtia ja kasasimme niistä The Man of Sorrowsin.

– Oikeastaan koko levy syntyi pitkälti samalla tavalla. Meillä oli hemmetisti ideoita, mutta yksikään kappale ei ollut lopullisesti valmis ennen studioon menoa. Silti, vain viiden viikon kuluttua, meillä oli 92-minuuttinen albumikokonaisuus taltioituna. Miten ihmeessä jotkut bändit onnistuvat viettämään studiossa vuosikausia?

– Aloitimme työskentelyn usein heti aamusta. Katsoimme kappaleen sovituksen kuntoon, treenasimme sitä muutaman kerran ja painoimme nauhoitusnapin pohjaan. Mikäli soitto osui kohdalleen, se oli sitten siinä. The Book of Soulsille päätyi useita ensimmäisiä taltiointeja, ja tämän vuoksi levyn tunnelma on elävä ja spontaani.

Uskotko The Book of Soulsin nousevan aikojen saatossa klassiseksi Iron Maiden -albumiksi, sinne The Number of the Beastin, Piece of Mindin, Powerslaven, Seventh Son of a Seventh Sonin ja kumppanien joukkoon?

– Tätä on tietenkin hyvin vaikea ennustaa. Mutta siitä olen vakuuttunut, että The Book of Souls tulee kestämään hyvin aikaa. Olen varma, että albumi toimii kymmenen vuoden päästä aivan niin kuin tänäänkin.

– Erityisen paljon rakastan albumin triplavinyyliversiota. Olen vanhan liiton mies ja rakastan lp-levyjä. Parhaimmillaan ne ovat mahtavia kapistuksia, hienoja taide-esineitä.

Siinä samassa Iron Maidenin lehdistöedustaja käy vinkkaamassa, että haastatteluaika on hiljalleen päättymässä. On siis viimeisten kysymysten aika. Dave, mikä on sinun ja Steve Harrisin kestävän suhteen salaisuus? Kaikki muut Iron Maidenin jäsenet ovat olleet tämän kelkan kyydissä sinua lyhyemmän ajan.

– Niin… Olen aina tiennyt oman paikkani, enkä ole koskaan ajautunut riitelemään Steven kanssa sen kummemmin. Steve on tämän laivan kapteeni ja hänellä on viimeinen sana. Aivan liian monet orkesterit ovat hajonneet siihen, kun kipparin paikalle on ollut liikaa tunkua. Minulle sopii oikein mainiosti, että joku muu tekee lopulliset päätökset, ne raskaatkin, Murray painottaa.

– Kaiken kunnioituksen lisäksi arvostan Steven biisinkirjoitustaitoja yli kaiken. Hän on säveltänyt järkyttävän määrän hienoja kappaleita, ja hänen bassosoundinsa ja soittotyylinsä määrittää koko Iron Maideniä. Olen oikein mielelläni tällaisen kaverin palveluksessa.

Entä mikä on Iron Maidenin pitkän iän salaisuus? Yhtyeen neljänkymmenenyhden vuoden mittaiselle reissulle mahtuu kuitenkin monia vaikeampiakin hetkiä.

– Tämä on vaikea kysymys. Mieleen nousee ensimmäiseksi, että Steven, bändin muiden jäsenien ja manageriportaan keskinäinen suhde on aina ollut hyvä. Kokonaisuus toimii – on aina toiminut – ja yhteistyö on kantanut hankalampienkin vaiheiden läpi.

Iron Maiden esiintyi Suomessa ensimmäisen kerran heinäkuussa 1980, jolloin tapahtuma-areenana toimi Oulun Kuusrock-festivaali. Erään tarinan mukaan heitit kitarasi yleisön joukkoon konsertin päätteeksi. Pitääkö tämä paikkansa?

– Muistan tapauksen hyvin, Murray ilahtuu.

– Olimme julkaisseet vasta yhden studioalbumin, eikä meitä tietenkään juurikaan tunnettu Suomessa. Soitimme 45-minuuttisen settimme jo iltapäivällä, ja lavalla oli älyttömän hauskaa, osittain toki sen vuoksi, että hörpin keikan aikana reippaasti suomalaista votkaa. Olinkin sitten niin fiiliksissä, että paiskasin kitarani jengin keskelle viimeisen biisin päätteeksi. Tai no, nurmikentälle se itse asiassa taisi lentää, sillä katsojia ei ollut kovinkaan paljon. Eräs teknikkomme oli onneksi hereillä ja kävi poimimassa instrumentin talteen – ja nimenomaan onneksi, sillä se oli ainoa matkassani ollut kitara. Jos siis joku kaupittelee sinulle Dave Murrayn Kuusrock-kitaraa, ei kannata ostaa!

Tuo ”suomalainen votka” taisi olla Koskenkorvaa. Tämä legendaarinen juoma on varmaan tullut muutenkin tutuksi vuosien mittaan, sillä saavutte kesällä Suomeen jo 25. kerran.

– Onko vierailuja ollut niin monta? Hienoa! Välitähän terveiseni suomalaisille faneille. Näemme pian!

KAINALO:

Ironmaiden9

Rakkautta ensi silmäyksellä

Juhana ”Iivis” Koli on kohtalaisen kova Iron Maiden -fani. Inferno tapasi neljäänkymmeneen maahan Iron Maidenin perässä reissanneen Iiviksen Japanissa The Book of Souls -kiertueen tiimellyksessä.

Miten innostuit aikoinaan Iron Maidenistä?
– Nappasin Live After Death -tuplakasetin salaa lainaksi naapurin isoveljeltä vuonna 1989. Kansikuva kiehtoi kovasti ja myös musiikki räjäytti tajunnan. Kun kuulin Hallowed Be Thy Namen ensimmäistä kertaa, siinä meinasi pää räjähtää. En voinut käsittää, että musiikista pystyy saamaan sellaisia fiiliksiä. Vatsanpohjalla pörräsi perhosia ja tunnelma oli muutenkin kuin rakastuessa – no, tämä rakkaustarina on nyt kestänyt 27 vuotta.

Milloin pääsit ensimmäisen kerran Iron Maidenin keikalle?
– Sain synttärilahjaksi uunituoreen No Prayer for the Dying -albumin vuonna 1990, ja Iron Maiden saapui sitten levyn maailmankiertueella Helsingin jäähalliin. Kaverin isä lähti ”valvojaksemme”, sillä olimme vasta 11-vuotiaita poikasia. Jo avausyhtye Anthraxin moshpitit olivat kova ihmetyksen aihe.
– Meillä oli istumapaikat Daven puolella. Kun Iron Maiden sitten syöksyi lavalle, iloinen itkuhan siinä pääsi. Konsertti kolahti todella kovaa ja kävin lähivuosina katsomassa melkein kaikki jäähallissa järjestetyt keikat sitä täydellistä fiilistä etsiessäni. Tavallaan haen edelleen sitä ensimmäisen Maiden-keikan nostattamaa mieletöntä tunnetta. Sen hakemisesta on tullut minulle eräänlainen huume.

Kuinka monta Iron Maidenin konserttia olet nähnyt?
– Tällä hetkellä 129. Olen kokenut bändin noin neljässäkymmenessä maassa, muun muassa Intiassa, Australiassa, Kanadassa, USA:ssa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Chilessä. Kannattaa muuten bongailla meikäläisten heiluttamia Suomen lippuja parilta viimeisimmältä Maidenin livejulkaisulta!
– Ikimuistoista oli muun muassa se, kun pääsin laulamaan Heaven Can Wait -kappaletta lavalle Sydneyssä ja Tampereella vuonna 2008. Ehkä unohtumattomin keikkamuisto on silti Japanin Yokohamasta, myös vuodelta 2008. Porukallamme oli paikat toiselta riviltä – permannollakin oli istumapaikat – ja kaikki Maidenin jäsenet noteerasivat meidät keikan aikana. He tulivat vuorotellen siihen lavan eteen, morjestelivat ja näyttivät peukkuja. Wasted Yearsin aikana teimme kumarrusliikkeitä Adrianin edessä ja mies vastasi vastaavilla elkeillä. Kun toistimme liikesarjat The Rime of the Ancient Marinerin aikana, Adrian nauroi jo vedet silmissä.
– Muistuu myös mieleen, miten Bruce mainitsi välispiikissään paikalle saapuneiden kansallisuuksia ja meinasi unohtaa Suomen. Heilutimme lippua, mutta Brucehan on vuosien aikana erehtynyt luulemaan Suomen lippua muun muassa Skotlannin ja Kreikan lipuksi. No, kun heiluimme siinä aikamme, niin mainitsihan se sitten Suomenkin!

Olet myös tavannut kaikki Iron Maidenin jäsenet.
– Minulla on ollut tuuria, sillä olen törmännyt herroihin useita kertoja. Tarinoita olisi paljon, muun muassa Brucen kipparoimilta lentomatkoilta. Erityisen mainio oli Bruce Bomber 50 vuotta -reissu. Mies lennätti faneja ympäri Eurooppaa ja soitti samalla deejiinä suosikkilevyjään ja leikkasi meille kakkua. Adrianin tapaaminen vuonna 2011 taas oli erityisen hienoa siksi, että pääsin keskustelemaan ”kultaisesta” Jacksonin kitarasta, jolla hän soitti vain yhden Los Angelesin -keikan vuonna 2010.
– Erään kerran Nicko tuli puolestaan istumaan iltaa kanssamme, vain sen vuoksi, että olimme ymmärtäneet jättää hänet rauhaan hieman aikaisemmin. Olimme tuolloin Brasiliassa, eivätkä fanit todellakaan antaneet Maidenin jäsenille hetkenkään hengähdystaukoa… Nicko antoi minulle tuon illan mittaan myös omat hikinauhansa.
– Budapestissä sattui kuusi vuotta sitten niin, että Dave ja Janick tyhjensivät hotellihuoneidensa minibaarit ja kiikuttivat kaikki juomat faneille. Näin sen vuoksi, että hotellin aulabaarin tarjoilu oli jo loppunut. Pitää vielä mainita sekin tapaus, kun hyppäsimme Melbournessa samaan taksiin yhtyeen managerin Rod Smallwoodin kanssa, ja hän jäi pois kyydistä vähän aikaisemmin. Lähtiessään mies huikkasi kuskille, että käyhän heittämässä nämä kaverit Tampereelle!

Millaisia ajatuksia The Book of Souls -kiertue herättää?
– Ensinnäkin: albumi on mielettömän kova. Kovimmatkaan fanit tuskin uskalsivat odottaa tällaista mestariteosta. Levy on ehdottomasti parasta Maidenia sitten 80-luvun. Järjestimmekin Crazy Finns -faniporukan kanssa levynkuuntelubileet Suomessa viime vuonna, ja paikalle saapui kovia diggareita muun muassa Kanadasta, USA:sta ja Meksikosta.
– Rundista taas… Lavashow ja teatraalisuus ovat nyt huipussaan, ja bändi tuntuu olevan uransa kovimmassa iskussa. Siis ihan oikeasti! Avausbiisi If Eternity Should Fail on täyden kympin biisi, ja erityisen hienoa on, että Bruce laulaa myös intron livenä. Settilistasta voi aina keskustella, ja itse olisin toivonut mukaan joitakin harvinaisempia kappaleita. Toisaalta mukana on taas vaihteeksi maailmankaikkeuden paras biisi Hallowed Be Thy Name, joten en voi liiemmin valittaa.
– Nämä viimeisimmät Tokion-keikat olivat taas kerran mahtavia kokemuksia, eikä Japani plus Iron Maiden -yhdistelmä tunnu pettävän ikinä. Bändillä näytti olevan lavalla todella hauskaa, enkä muista Brucen hauskuttaneen yleisöä tuohon malliin koskaan aikaisemmin!

Ryōgoku Kokugikan -konserttiareenan ulkopuolella oli aivan uskomaton tunnelma. Pelkästään se jätti lähtemättömän vaikutuksen…
– Maiden-fanien yhteisöllisyys on täysin ainutlaatuista, vaikkakin sitä on vaikea selittää ulkopuolisille. Se yhteen hiileen puhaltaminen, ystävällisyys ja pyyteettömyys täytyy kokea itse. Otan esimerkin: erittäin kova japanilaisfani Yu Shimada osti reilut 90 keikkalippua Japaniin matkustaneille ulkomaalaisille diggareille, vaikka hän ei tuntenut läheskään kaikkia. Mies siis pisti tuosta vain piletteihin yli kymmenentuhatta euroa, ja vaikka hän saikin rahat takaisin, kyllähän tuo jostakin kertoo. Yu myös järjesti isot pirskeet ennen ja jälkeen keikkojen. Olen onnekseni päässyt kokemaan samankaltaista yhteisöllisyyttä ja vieraanvaraisuutta useissa maailmankolkissa. Juuri tällaiset kokemukset tekevät Iron Maidenin diggailusta aivan parasta.
– Crazy Finns -porukkamme on järjestänyt vastaavia juttuja Suomessa jo yli kymmenen vuoden ajan. Kun Iron Maiden on tullut Suomeen, olemme tarjoilleet ulkomaalaisille faneille täkäläistä olutta ja ruokaa: poroa, karjalanpiirakkaa, munavoita, ruisleipää, leipäjuustoa ja niin edelleen. Edellisiin bileisiimme saapui väkeä yli kolmestakymmenestä maasta!

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 6/2016.