Haastis: Stench of Decay löyhkää vanhalta liitolta

”Mikä vittu teitä porilaisia oikein vaivaa?” kysyi Reijo Mäen jännitysromaanien yksityisetsivä Jussi Vares elokuvassa Jäätynyt enkeli. Samaa voisi kysyä kalmanhajuista vanhan koulukunnan death metalia veivaavan Stench of Decayn kitaristilta Rami Simeliukselta.

Teksti: Miika ”Mega” Kuusinen www.myspace.com/stenchofdecay

Porissa vuonna 2004 perustettu Stench of Decay tekee oikeastaan jo pelkällä nimellään selväksi, millaista musiikkia se soittaa. Näin on ollut alusta alkaen ja tulee mitä luultavimmin olemaan hamaan hautaan saakka, vaikka musiikillinen visio onkin jalostunut vuosien varrella.

– Alkuhuumassa suunta oli hyvin pitkälti Morbid Angelin määrittämä, minkä kuulee aika hyvin seuraavana vuonna ilmestyneestä ensimmäisestä demosta, Rami naurahtaa.

– Soittotaito ei kuitenkaan riittänyt tuollaiseen kamaan, ja siitä tyyli muuttui entistä enemmän Suomi-painotteiseksi eli tunnelmallisemmaksi ja tempoltaan hitaammaksi. Tuo on kai se linja, jolla edelleenkin jatketaan.

Mikä ihme saa nuoret miehet soittamaan death metalia, joka kuulostaa erittäin paljon samalta kuin mitä etunenässä ruotsalaiset bändit kuten Nihilist tekivät jo yli 20 vuotta sitten?

– Emme itse oikeastaan koe soittavamme minkään tietyn aikakauden death metalia, vaikka suurin osa vaikutteistamme löytyykin tuolta 80- ja 90-lukujen taitteesta. Tuon tyylinen death metal kuitenkin edustaa primitiivisyydessään sitä kuolemanpalvontaa, jonka perinteen jatkajina haluamme itseämme pitää. Nuo bändit tuolta ajalta tavoittivat death metalista jotain todella olennaista, jollaista emme uudempien bändien musiikista löytäneet. Tämän takia meillekin oli luontevaa pyrkiä elvyttämään unohdettu perinne omalla panoksellamme.

– Mielestäni bändi ei kuitenkaan ole kovin vakaalla pohjalla, jos sen identiteetti perustuu täysin muihin bändeihin ja niiden saavutuksiin. Silti on syytä muistaa, ettei luovuus synny tyhjiössä, vaan on aina suhteessa kontekstiin ja historiaan. Siksi arvostan itse bändejä, joilla on kunnianhimoa osallistua musiikillaan keskusteluun ja viedä sitä eteenpäin. En tiedä, kuinka hyvin olemme itse onnistuneet siinä.

– Soittaminen ja musiikki yleisesti ottaen ovat iso osa omaa persoonaa, joten motivaatio tulee ikään kuin itsestään. Välillä tekee silti mieli ulkoistaa tietyt oheistoiminnat kuten promotoinnit, levyjen lähettämiset ja haastatteluihin vastaamiset, mies hymähtää.

Mainitsit aiemmin, että tyylinne muuttui alkuvaiheessa pois amerikkalaisesta kohti suomalaisempaa soundia. Kuinka selkeästi musiikistanne mielestäsi kuuluu yhtyeen ja sen suurimpien vaikuttajien kotimaa?

– Tässä vaiheessa sitä haluaisi sanoa soundimme olevan universaali, mutta eiköhän se tosiaan ole jossain ”Suomi-soundin” ja Bolt Throwerin välimaastossa, Rami nauraa.

– Ulkomaisissa arvioissa meihin yhdistetään ne tietyt suomalaiset klassikkobändit lähes järjestään. Viime syksyn Black Mass Ritual -festivaaleilla eräs ulkomaalainen totesi meidän kuulostavan hieman saksalaiselta Drownedilta, mikä ehkä hieman yllätti, mutta ei varmaan ollut hirveän kaukaa haettua näin jälkeenpäin ajateltuna.

Onko olemassa pelkoa siitä, että Stench of Decayn musiikki voisi jollain tapaa modernisoitua tulevaisuudessa?

– Musiikin ”modernisoituminen” on jo itsessään aika epäselvä käsite, joten tähän kysymykseen on aika hankala vastata. Jos modernisaatio ymmärretään laajasti pysähtyneisyyden vastustamisena, niin voidaanhan sellaista pitää arvostettavana asiana genren tulevaisuuden kannalta. Se pitää kuitenkin toteuttaa hyvää makua noudattaen taidemuodon omilla ehdoilla eikä ulkoisten tekijöiden seurauksena.

Kasettimankat ja levysoittimet kaapeista

Stench of Decay on tähän mennessä julkaissut tuotoksiaan monen mielestä ”kuolleissa” formaateissa kuten kasettina sekä 12- ja 7-tuumaisina vinyyleinä. Musiikkiteollisuuden valitellessa myyntien laskua on mielenkiintoista huomata, että musiikkia voidaan myydä varsin mukavasti, vaikkei sitä olisikaan saatavilla helppokäyttöisinä cd:inä tai tiedostoina.

– Muistaakseni Where Death and Decay Reigniä (2009) julkaistiin kasetilla yli 600 ja vinyylilläkin 800 kappaletta. Melkein 1500 kappaletta samaa äänitettä on aika paljon näissä piireissä, emmekä oikein uskoneet, että kysyntää riittäisi enää cd-julkaisulle. Tuleva täyspitkä kuitenkin tyydyttänee elävien formaattien ystäviä, sillä amerikkalainen Dark Descent Records julkaisee siitä cd:n, Rami paljastaa.

Jos julkaisujen formaatit ovat kiinnittäneet huomion, sitä ovat tehneet myös julkaisujen mustavalkoiset, piirretyt kansitaiteet, jotka nekin luovat vahvan kuvan siitä, mitä tuleman pitää. Ramin mukaan asiaa ei kuitenkaan ole sen tarkemmin suunniteltu, tutun kansitaiteilijan kättenjälki vain sattuu miellyttämään.

– Hyvä ystävämme Eero Reiniaho on ollut hovitaiteilijamme jo muutaman vuoden, ja hänen tyylilleen on ominaista mustavalkopiirustukset. Se sopii sikäli julkaisuihin, että demon, mlp:n ja ep:n ollessa kyseessä ei ole ollut tarpeen lähteä hahmottelemaan mahtipontisia taideteoksia kansikuviksi, vaan on ehkä ihan hyvä pitäytyä suhteellisen yksinkertaisissa piirustuksissa. Täyspitkää varten olemmekin miettineet hieman aikaisemmasta linjasta poikkeavaa kansikuvaa.

Yhdeksi etapiksi minkä tahansa yhtyeen uralla voi laskea täyspitkän julkaisemisen, ja sellainen porilaisilta on siis tulevaisuudessa luvassa. Mitä muuta teillä on vielä yhtyeenä saavuttamatta, jotta voisi sanoa tehneensä kaiken mitä tällaisella musiikilla ylipäätään voi?

– Ensinnäkin pitäisi varmaan joskus onnistua yhdistämään bändi- ja arkirutiinit, ettei aina tarvitsisi ottaa stressiä niistä ihan pienimmistä asioista. Opiskelijoita kun olemme, niin lompakko innostuisi siitä utopistisesta ajatuksesta, ettei keikkareissut menisi aina tappiolle. Julkaisujen suhteen mieltä kiihottaa ajatus split-levyn tekemisestä jonkun ei-metalliyhtyeen kanssa. Suomalainen on vissiin aina aika vaatimaton, kun ei omaa tämän kunnianhimoisempia tavoitteita.