Mats Eriksson kutsuu itseään eläväksi fossiiliksi. Näin hän vitsailee toimestaan Lundin yliopiston paleontologian professorina. Eriksson kuvailee työtään elävien olentojen suojelun sijaan kuolleiden varjelemiseksi.
– Rakastan kaikkia niitä kauan sitten sukupuuttoon kuolleita otuksia, joita tutkin päivät pitkät, Eriksson kertoo.
Miehen rakkauden raskasta musiikkia kohtaan voi puolestaan aistia siitä, että paleontologi on nimennyt löydöksiään muiden muassa Tony Iommin, Lemmy Kilmisterin ja King Diamondin mukaan.
– Kasvoin 70- ja 80-luvuilla, joten varhaisimmat musiikilliset rakkaussuhteeni olivat The Beatles, Deep Purple, Led Zeppelin, Alice Cooper ja Black Sabbath. Pian ymmärsin, että minulla on aika makaaberi mielikuvitus ja kieroja kiinnostuksenkohteita, ja death metal vastasi huutooni, kun aloin tutkia kuolleita päivätyökseni.
Mitä Eriksson sitten tekee Infernon sivuilla? Jo yhdistelmä raskaan rockin fanittamista öisin ja akateemista työtä kuolleiden olentojen parissa päivisin riittäisi syyksi, mutta ruotsalainen on työstänyt viime aikoina muutakin.
Jo vilkaisu Erikssonin kirjoittaman ja komeasti kuvitetun Death: The Antidote to Misery -kirjan kanteen riittää varmistamaan, että tämä ”tarinoita metallista, kauhusta, tieteestä ja mustasta huumorista” sisältävä 400-sivuinen opus on tehty niille, joiden suonissa virtaa astetta raskaampaa verta.
– Hauskaa tässä kaikessa on, etten oikeastaan tiedä, mikä sai minut kirjoittamaan tämän kirjan, Eriksson sanoo.
– Eräänä päivänä kävi niin, että aloin kirjoittaa yhtä kirjan kappaleista tavattuani erään suurimmista muusikkoidoleistani haastattelun merkeissä – kirjoitanhan myös lehtijuttuja –, ja voilà! Keskustelu sai aikaan valtavan inspiraation pyörteen, ja kolmen ja puolen vuoden päästä minulla oli käsissäni massiivinen kirja.
Metallimusiikki on usein portti tiedon maailmaan. Moni on löytänyt tieteen vaikkapa historiallisista aiheista kirjoittavien Iron Maidenin, Nilen ja Sabatonin ansiosta. Eriksson itse nimeää King Diamondin ja Watainin esimerkeiksi yhtyeistä, joiden teemat painuvat syvälle tieteeseen. Hän mainitsee myös saksalaisen The Oceanin, jossa tiede kuuluu hänen mukaansa lyriikoiden ohella itse musiikin luonnonvoimaisuudessa.
– Haluaisin nähdä enemmänkin tiedettä metallissa. On kutkuttavaa ajatella, miten paljon bändit voisivat ottaa inspiraatiota tieteistä ja historiasta tai vaikkapa kirjoittaa omaa fiktiotaan todellisten tapahtumien jatkoksi, Eriksson haaveilee.
– Jos saisin valita yhden tieteenalan, josta jokin death metal -bändi saisi tehdä konseptilevyn, valitsisin varmasti parasitismin [loisorganisnimien tutkimus]. Mikä olisi tuota deathmetallisempi teema?
Erikssonin teos sisältää niin visuaalisia tarinoita, ettei se välttämättä edes kaipaisi kuvitusta, mutta mies on valjastanut metallisen kansitaiteen parista tutut Dan Seagraven, Pär Olofssonin, Joe Petagnon, Mark Riddickin ja Dan Lernerin toteuttamaan kirjan kuvastoa.
– Kirjassa on tarina nimeltä Dog Vomit and the Tongue-Eating Louse. Siinä on tärkeässä roolissa kaksi yhä varsin eläväistä suosikkiorganismiani: limasienet ja loisina elävät mikro-organismit, joita on miljoonia erilaisia. Tarinassa kirjoitan erityisesti kieliin pesiytyvistä eliöistä.
– Miten tällaisesta aiheesta voi kirjoittaa tarinan? Siten, että tiede on kierompaa ja mielenkiintoisempaa kuin paraskin fiktio! Tarinassa kohdataan muuten myös The Beatlesin ja AC/DC:n jäseniä.
Death: The Antidote to Misery ei ole vain tiedettä ja tarinoita, vaan kaiken takana piilee mustan huumorin kieroutunut twisti, jota Eriksson pitää tärkeänä osana tarinoiden henkeä.
– Vähän kärjistäen en halunnut kirjoittaa kuivaa teosta pölystä ja limasta, ja siksi mukana on tarinoita kuten Cuntess Bathory. Sen päähahmo varastaa sanoja ja kirjaimia ihmisen puhekyvystä, mistä seuraa ainakin omasta mielestäni hulvattomia tilanteita. Ne ovat lähempänä Monty Pythonia kuin tiedettä!
Julkaistu Infernossa 11/2023.