Frank Bello liittyy videokeskusteluun täsmällisesti sovittuna ajankohtana. Olen ehtinyt tuskin esitellä itseni, kun basisti on jo kysellyt Suomen lumitilanteesta, kertonut kotikaupunkinsa New Yorkin säästä ja intoillut poikansa halloween-juhlista. Mies on puhelias, äärimmäisen ystävällinen ja aidosti innoissaan kaikesta kertomastaan ja kuulemastaan. Tuntuu kuin juttelisi vanhalle kaverilleen.
Basisti vaikuttaa suorastaan malliesimerkiltä ihmisestä, jolla on kaikki kohdillaan. Onkin tärkeää muistaa, että asiat eivät ole aina sitä miltä näyttävät.
– Tulen todella rikkinäisestä perheestä. Isäni hylkäsi meidät, kun olin kymmenen vanha, nykyisin 57-vuotias Bello aloittaa.
– Innostuin musiikista, koska se sai minut tuntemaan oloni paremmaksi pienestä pitäen. Se piristi minua, antoi turvaa ja auttoi kun sisimpääni sattui.
Bello tarttui kitaraan 12-vuotiaana. Kipinä soittamiseen syttyi yksinkertaisesta ajatuksesta.
– Jos musiikin kuunteleminen saa oloni niin hyväksi, miten mahtavalta tuntuisikaan soittaa itse? Aloin muusikoksi, sillä halusin antaa oman osuuteni, levittää iloa ja herättää muissa ihmisissä niitä samoja tuntemuksia, joita koin itse nuorena.
– 14-vuotiaana olin jo täysin addiktoitunut. Koko elämäni pyöri musiikin ympärillä. Se oli ainoa asia, johon pystyin keskittymään. Sillä tavalla saatoin paeta kaikkea sitä, mitä ympärilläni oikeasti tapahtui. Löysin soittamisesta oman maailmani ja tajusin, että tätä haluan tehdä elämässäni.
Musiikki herättää miehessä samanlaisia tuntemuksia edelleen.
– Jos minulla on huono päivä, nappaan vain kitaran tai laitan luurit päähäni ja kuuntelen jotain suosikkibändiäni. Unohdan kaiken negatiivisen välittömästi ja alan nähdä asiat eri tavalla. Musiikki on ollut todella tärkeä työkalu elämäni varrella.
Kehno roudari
New Yorkissa Bronxin kaupunginosassa varttunut Bello ei soittanut nuoruudessaan bändeissä. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli vuonna 1981 perustettu Anthrax, joka tuli myöhemmin tunnetuksi yhtenä thrash metalin ”Neljästä suuresta”.
– Se kuulostaa aivan hullulta kaikkien näiden vuosien jälkeen, vai mitä? Olin juuri päättänyt lukion ja minun piti valita, menenkö collegeen vai liitynkö Anthraxiin. Hyppäsin Anthraxin kelkkaan, ja se on ollut melkoista kyytiä aina tähän päivään saakka!
– En halunnut jatkaa opiskelua, vaikka se olisi ollut tietysti fiksu ratkaisu. Kouluttautuminen on tärkeää, mutta en ole katunut päätöstäni päivääkään. Jos olisin valinnut toisin, en olisi ikinä päässyt kokemaan näitä asioita, joita muistelen nyt!
Bello toimi Anthraxissa aluksi vapaamuotoisesti roudarin tai kitarateknikon roolissa. Omien sanojensa mukaan hän oli työssään järkyttävän huono.
– Osasin hädin tuskin vaihtaa kitaran kielet! Anthraxin tyypit olivat kavereitani ja hengailimme yhdessä, joten autoin heitä ilmaiseksi. Vaihdoin kitaroiden hihnoja ja tein kaikkea mitä pystyin, mutta en todellakaan ollut hyvä siinä!
Tuohon aikaan 17-vuotias Bello yritti parhaansa, mikä maksoi itsensä takaisin, kun Anthrax alkoi etsiä uutta basistia. Fistful of Metal -debyytillä soittanut Danny Lilker erosi bändistä vain päiviä ennen albumin julkaisua.
Bello kävi koe-esiintymisessä ja sai paikan Anthraxin basistina vuonna 1984. Kaverisuhteilla oli osuutensa valinnassa, eikä siitäkään ollut varsinaisesti haittaa, että rumpali Charlie Benante on Bellon setä. Kaksikolla oli todella läheiset välit jo nuorena.
– Isäni lähdettyä muutin asumaan isoäitini eli Charlien äidin luokse. Kasvoimme samassa talossa ja meistä tuli tavallaan veljeksiä, sillä Charlie on vain pari vuotta minua vanhempi.
– Charlie on aina ollut aivan mahtava rumpali, ja inspiroiduin, kun katsoin hänen soittoaan. Kun hän alkoi soittaa kitaraa, seurasin perässä. Jammailimme yhdessä, ja jostain syystä vedin aina basso-osuuksia, vaikka minun olisi pitänyt soittaa komppia. Charlie ehdotti, että vaihtaisin kitaran bassoon, ja tein niin. Minusta tuli siis basisti hänen ansiostaan!
Kaksi Anthraxia
Anthrax julkaisi neljä menestyneintä albumiaan Bellon ensimmäisen kuuden bändivuoden aikana. Genren klassikkolevynä pidetyn Among the Livingin ilmestyessä vuonna 1987 basisti oli vasta 21-vuotias.
– Kun mietin noita levyjä, selaan läpi elämäni leikekirjaa. Muistan studiot, joissa teimme äänityksiä, soittimet ja vahvarit joita käytin, tuottajat joiden kanssa työskentelimme ja biisit joita nauhoitimme. Nuo neljä albumia ovat osa kasvutarinaani ja olen hyvin kiintynyt niihin.
Bello vakuuttaa, että hänellä on pelkästään lämpimiä muistoja vuosikymmeniä kestäneestä taipaleestaan bändin riveissä.
– Tietysti kiertämistä on ollut paljon. Olen ollut tien päällä suurimman osan elämästäni, mutta se kuuluu asiaan.
Basistilla ei ole pahaa sanottavaa edes Anthraxin rankimmista ajoista. Laulaja Joey Belladonna sai potkut bändistä vuonna 1992, ja hänet korvasi Armored Saint -solisti John Bush. Yhtye julkaisi Bushin kanssa viisi albumia, jotka eivät olleet mitään arvostelumenestyksiä.
– Olen aina ajatellut, että Anthraxeja on kaksi – toinen Joeyn ja toinen Johnin kanssa. Olen nauttinut molemmista ajoista yhtä lailla, ja mielestäni teimme hyviä levyjä Johnin kanssa.
Etenkin grunge-buumi vaikeutti asioita 1990-luvulla. Bello on ylpeä siitä, että bändi pysyi rehellisenä itselleen ja taisteli läpi niiden aikojen, kun metallimusiikki ei ollut valtaisan suosittua.
– Tuollaisia aikoja tulee eteen, eikä silloin auta kuin pysytellä mukana ja jatkaa musiikin tekemistä. Ikinä ei pidä muuttaa itseään tai unohtaa kuka on! Täytyy ymmärtää, että musiikki elää sykleissä. Esimerkiksi juuri nyt metalli on taas iso juttu.
Bello erosi bändistä itsekin lyhyeksi ajaksi vuonna 2004.
– Minä ja Anthrax otimme hieman taukoa toisistamme, sillä ajan myötä erimielisyyksiä alkoi kehittyä.
– Liityin kaverieni bändiin Helmetiin, jossa olin mukana puolisentoista vuotta. Se oli aivan mieletön kokemus! Soitimme upeita keikkoja ja meillä oli todella hauskaa. Bändissä vallitsi mahtava, toverillinen meininki.
Mies palasi Anthraxiin alle vuosi lähtönsä jälkeen, mutta ei tekisi mitään toisin.
– Kun en ollut bändissä, tajusin, kuinka tärkeä se on minulle. Kun palasimme yhteen, kaikki kävi taas järkeen, ja arvostimme yhtyettä ja toisiamme enemmän kuin aiemmin.
Täyttä elämää
Anthrax tunnetaan yhä energisenä livebändinä, vaikka ukot ovat jo lähempänä kuuttakymppiä. Bändin keikoilla huomio kiinnittyy etenkin Belloon, joka irvistelee ja ilmeilee jatkuvasti.
– Se tulee jostain syvältä sisältäni ja on perua nuoruuden sankareiltani. Muistan, kun katsoin KISSin, AC/DC:n, Cheap Trickin ja Iron Maidenin keikkoja, ja kaikki nuo bändit näyttivät siltä, että heillä on todella hauskaa lavalla.
– Lavaminäni on tavallaan aivan toinen persoona. Kun soitan yleisön edessä, pistän menemään oikein kunnolla ja päästän kaikki höyryt ulos. En ikinä pystyisi vain seisomaan paikallani. Kaikki liikkeeni ja elehdintäni on täysin musiikin aiheuttamaa.
Basisti huomauttaa, että hyvät keikat syntyvät bändin ja yleisön yhdessä luomasta energiasta.
– Viihdyttäminen on minulle äärimmäisen tärkeää. Haluan, että kaikki, jotka tulevat katsomaan meitä, tuntevat tehneensä fiksun päätöksen ja kokevat jokaisen maksamansa pennin olleen sen arvoista. Kun ihmiset näkevät, että minulla on hauskaa, silloin heilläkin on hauskaa.
– Haluan soittaa jokaisen keikan niin hyvin, että olen aivan poikki poistuessani lavalta. En halua lähteä bäkkärille ennen kuin olen valmis tuupertumaan sohvalle ja tiedän antaneeni kaikkeni. Jos niin ei ole, en ole tehnyt hommaani tarpeeksi hyvin.
Bello kokee olevansa onnekas ja etuoikeutettu, kun on voinut elättää itsensä soittamalla. Hän tietää, ettei sellaista mahdollisuutta aukene jokaiselle.
– Pelkästään se, että olen ollut tässä bändissä lähes 40 vuoden ajan, on aivan uskomatonta, tiedäthän? Mikä hienointa, tämä yhtye on yhä relevantti. Ihmiset rakastavat Anthraxia vieläkin, ja olen siitä todella innoissani, sillä minäkin rakastan Anthraxia!
– Fanimme ovat aivan mahtavia, ja on upeaa, että ihmiset ovat tukeneet meitä kaikki nämä vuodet. Nykyään keikoillamme käy myös nuorempaa väkeä. On lämmittävää nähdä, että saamme yhä uusia kuuntelijoita. Jos fanikuntamme kasvaa vielä tässä vaiheessa uraamme, ei voi pyytää enempää.
Bello jopa väittää, että bändi on nyt yhtä nälkäinen kuin silloin kun se perustettiin.
– En sanoisi, että meillä menee todella hyvin, ellen tarkoittaisi sitä. Rakastamme aidosti sitä mitä teemme. Olen todella innoissani tulevista kiertueista, enkä malta odottaa, että pääsen taas näkemään fanejamme.
– On niin paljon asioita, joista olen täpinöissäni. Tiedätkö, elämä on niin mahdottoman lyhyt. Haluan elää jokaisen minuutin täysillä.
Mies tietää mistä puhuu. Bello oli kolmekymppinen, kun hänen pikkuveljensä kuoli. Tuntematon mies ampui 23-vuotiaan Anthony Bellon tämän tyttöystävän kodin ulkopuolella maaliskuussa 1996. Murhaaja ei saanut koskaan tuomiota teostaan.
– Yritän elää ilman katumusta, sillä mitä voi tehdä asioille, jotka ovat jo tapahtuneet? Aivan, ei mitään. On siis turha vilkuilla menneisyyteen. Haluan kulkea eteenpäin ja pysyä aina positiivisena.
– Anthony oli suuri Anthrax-fani. Hän rakasti meitä ja halusi nähdä meidän menestyvän. Hän ymmärsi täysin, miksi olin jatkuvasti kiertueella ja poissa kotoa… Mutta silti toivon yhä, että olisin viettänyt enemmän aikaa hänen kanssaan. Se on ainoa asia, jota tavallaan kadun.
Vertaistukea
Pandemia pysäytti maailman ja pakotti myös Anthraxin vetäytymään lavoilta ennennäkemättömän pitkäksi ajaksi. Bello painui kellaristudioonsa ja käytti ajan kirjoittamalla kirjan ja tekemällä uutta musiikkia.
Muistelmateos Fathers, Brothers, and Sons: Surviving Anguish, Abandonment, and Anthrax ilmestyi viime vuoden lopussa. Bello käsittelee kirjassa muun muassa veljensä kuolemaa, lapsena hylätyksi tulemista ja omaa isyyttään. Hän kertoo saaneensa teoksesta valtavan määrän palautetta etenkin siksi, että monet ovat samastuneet hänen kokemuksiinsa.
– Elämässä tulee tilanteita, jotka pudottavat polvilleen. Ainoa ratkaisu on nousta ylös ja jatkaa eteenpäin entistä vahvempana. En suostu antamaan periksi – aivan sama, kuinka monta kertaa joudun nousemaan ylös.
– Ihmiset ovat lukeneet tarinani ja nähneet, että olen jatkanut elämääni kaikesta huolimatta. Jos minä pystyn siihen, hekin pystyvät. Avaudun vaikeistakin asioista, mutta sanomani on positiivinen.
Kun Bello oli saanut kirjansa valmiiksi, hän huomasi kokemustensa läpikäymisen herättäneen tuntemuksia, joista hän luuli jo päässeensä eroon terapian avulla.
– Otin kitaran ja aloin purkaa fiiliksiäni musiikkiin. Äänitin biisit ja soitin kaikki instrumentit paitsi rummut, sillä en ole kovin hyvä rumpali.
Kappaleet ilmestyivät Then I’m Gone -ep:llä marraskuun alussa. Kolmen biisin levy on Bellon ensimmäinen soolojulkaisu. Musiikillisesti se muistuttaa hänen ja Dave Ellefsonin Altitudes & Attitude -projektia, joka julkaisi debyyttinsä vuonna 2019.
– Kappaleet ovat hevirokkia ja melodista hard rockia. Ne syntyivät tuskasta, ahdistuksesta ja sisäisestä raivosta. Kun kuulen nämä biisit, muistan täsmälleen, missä tilassa olin tehdessäni niitä.
– Toivon, että kappaleet otetaan vastaan avoimesti. Ne tulevat suoraan sisimmästäni ja kertovat elävästä elämästä. Sanoitukset ovat todella syvällisiä ja henkilökohtaisia.
Bello haluaisi mielellään jatkaa sooloprojektiaan ja aikookin tehdä lisää kappaleita ennen pitkää. Aluksi täytyy kuitenkin tunnustella, millaisen vastaanoton ep saa.
– Teen musiikia jatkuvasti, minulla on aina jotain työn alla. On tärkeää jatkaa omaa juttua huolimatta kaikesta siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Mitä muuta meillä muka on kuin musiikki? Sen avulla voimme unohtaa kaiken sekopäisyyden ympärillämme.
– Saatan heittää tämän julkaisun tiimoilta joitakin keikkoja, joilla esitän nämä kappaleet ja joitakin Altitudes & Attitude -biisejä. En tiedä, katsotaan! Se olisi mielettömän siistiä. Tämä projekti on tällä hetkellä todella korkealla prioriteeteissani.
Loppua ei näy
Anthraxin piti esiintyä Suomessa lokakuussa, mutta lähes koko bändin Euroopan-kiertue jouduttiin perumaan ”logististen vaikeuksien” vuoksi. Bellon mukaan päällimmäinen ongelma on se, että keikkabussien vuokrat ovat triplaantuneet. Puhutaan siis jopa tuhansien eurojen lisäkustannuksista päivää kohden.
– Emme ole kohdanneet tällaisia ongelmia ikinä aiemmin. Yritimme kaikkemme, mutta ne summat olivat aivan hirveitä. Olisimme jääneet rundista täysin tappiolle. Anthraxin kiertueiden ympärillä ei pyöri mitään miljoonabisnestä. Olemme työväenluokan bändi.
Bello pahoittelee tilannetta ja uskoo fanien ymmärtävän, ettei ratkaisun tekeminen ollut helppoa.
– Haluan ajatella positiivisesti. Toivon, että pääsemme kiertämään Eurooppaa ensi vuonna ja voimme tehdä jotain isompaa ja parempaa. Palaamme suurempina, vahvempina ja entistä nälkäisempinä!
– 40-vuotisjuhlakiertueemme on aivan mahtava. Oli todella sääli joutua perumaan se, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja. Tilanne ei ollut helppo bändillekään. Olimme suunnitelleet kaiken ja valmistautuneet lähtemään tien päälle, mutta meiltä vedettiin matto jalkojen alta.
Vaikka Anthrax ei pääsisi Eurooppaan vielä ensi vuonnakaan, ei kannata huolestua. Ryhmällä ei ole aikomustakaan pistää pillejä pussiin.
– Jatkamme hautaan saakka! Haluan tehdä tätä niin kauan kuin mahdollista, ja tiedän, että kaikki bändissä tuntevat samoin.
– Mieti vaikka The Rolling Stonesia, hitto soikoon. Katso Iron Maideniä, Judas Priestiä ja kaikkia tuollaisia nimiä. He ovat yhä todella relevantteja, mikä inspiroi minua.
Bello vihjailee, että uutta musiikkiakin on tiedossa, ennemmin tai myöhemmin.
– Emme ole päässeet tekemään mitään kolmeen vuoteen, ja se kaikki on patoutunut musiikkiin. Seuraava levymme tulee siis olemaan todella vihainen! Meillä on jo jonkin verran aineksia. En voi kertoa enempää, mutta voin vannoa, että olen todella innoissani.
Jossain vaiheessa vääjäämätön kuitenkin tapahtuu ja dinosaurukset jättävät lavat lopullisesti. Ajatus ei huoleta miestä lainkaan.
– Haluan nähdä nuorten bändien menestyvän. Haluan ojentaa soihdun seuraavalle sukupolvelle ja nähdä, että metallimusiikilla on tulevaisuus. Maailmassa on todella paljon hienoja bändejä. Täytyy vain avata korvansa ja antaa niille mahdollisuus.
Julkaistu Infernossa 10/2022.