Ministry, Godflesh – 27.2.2015 Metro Theatre
Kun Sydneyn Soundwave-viikonloppu perjantaina alkaa, minun festariviikkoni päättyy. Ilta on myös viimeinen, jona ystäväni Antti osuu samaan kaupunkiin kanssani. Olen siis menossa Ministryn keikalle uudemman kerran. Tapahtumantäyteisen viikon jälkeen olo on haikean tyytyväinen, mutta en odota illalta mitään tuoretta tajunnanräjäyttävää.
Olen melko väärässä! Perjantai tarjoilee parikin yllätystä ja yhteensattumaa, jotka sitovat koko viikon toistuvat teemat yhteen kuin paremmassakin taide-elokuvassa.
Ensimmäinen odottamaton ympyrä sulkeutuu Godfleshin lämmitellessä Ministryä. Suuntaan tavalliseen musiikkisnobin tapaani miksauspöydän taakse parhaiden soundien perässä. Godfleshin ja Ministryn vakituisen valonaisen sijaan nappuloita painelee miespuolinen hujoppi.
Kun Godflesh lopettelee ja Ministryn kamoja kasataan, Melbournen keikalta tuttu valonainen palaa ja vaihdan hänen kanssaan muutaman sanan. Tunnistinko aiempaa valomiestä? En tunnistanut. Enkö oikeasti? No en. Tyyppi oli selin. Ja mistä minä häntä muutenkaan tietäisin?
Fear Factorysta ehkä. Godfleshin valomiehenä toimi tänään herra nimeltä Burton C. Bell.
Burton tekee illalla toisenkin esiintymisen. Ministry tarjoaa taas kerran hillittömän toimivan keikan, jonka ehdoton kohokohta on Al Jourgensenin ja Burtonin duettona vetämä One More Fix. Al keikkuu lavalla herttaisen megalomaaniseen tapaansa ja Burton vetää voimallisesti: on kuin lavalla olisi toinen mies kuin maanantaina Melbournessa. Mies tiivistää viiteen minuuttiin vierailevana tähtenä enemmän karismaa kuin omalla keikallaan yli tuntiin.
Keikan jälkeen bongaan kadulla Apocalyptican tiedottajan, jonka kanssa jatkamme iltaa viereiseen pubiin. Sydneyssä ei ole hevibaareja – ollenkaan –, joten teatterin ulkopuolella päämäärättömästi parveileva keikkayleisö hajaantuu hitaasti omille teilleen.
Pikkupubin taustalla soiva Miley Cyrus ei inspiroi seurueessa ketään, joten matka jatkuu rokimpaan paikkaan. Franky’s Pizza on, kyllä, pizzaravintola ja baari. Sen kliseinen sisustus, Metallica-flipperit ja emo-tyyliinsä hieman liian vanhat baarimikot ovat ihan hellyttäviä, mutta paikka ei ole erityisen viihtyisä. Kuitenkin keskustan ainoana rock-luolana se vetää staroja ja festariyleisöä samaan tapaan kuin Cherry Bar Melbournessa. Ovijono ulottuu korttelin kulmaan ja ohi.
Sisällä on ruuhkaa, joka tuntuu keskittyvän takahuoneen keskipakeille. Taistelemme tiemme väkimeren läpi kohti baaritiskiä, kun pahimman hälinän syy selviää. Parilla sadalla ihmisellä on kova kiire teeskennellä, etteivät huomaa kaiken keskellä istuvaa Dave Grohlia.
Seuraavassa hetkessä ohitseni kävelee poikkeuksellisen salskea musta mies. Mietin hetken, miksi hän näyttää tutulta. Sitten rekisteröin miehen habituksen. Valkoinen verkkopaita, räikeillä maaliroiskeilla koristeltu kummallinen housusommitelma, kiiltelevät lihakset ja muodikas afrokeesi pistäisivät silmään missä tahansa, mutta etenkin tässä joukossa. Se on progemaailman yksi ja ainoa muoti-ikoni Tosin Abasi.
Koska Animals as Leadersin eilinen keikka on edelleen polttomerkitty tärykalvoilleni, keräilen itseäni hetken ja uskaltaudun mainitsemaan, pienenpienellä äänellä, että koin miesten soittaneen kohtalaisen hyväksyttävästi Manning Barissa. Sitten juoksen karkuun, tai ainakin yritän.
Abasi on kuitenkin kohteliaan jenkin perikuva ja aloittaa kokonaisen small talk -keskustelun kanssani. Suomalaiselta naiselta ei kevyt rupattelu aivan luonnostaan taivu, mutta sulavan amerikkalaisen johdolla päädymme silti haastelemaan mukavia ruotsalaisesta muodista, suomalaisesta koulujärjestelmästä ja surrealistisesta taiteesta.
Bändin äänimiehen kanssa olen viikon aikana päätynyt jo moikkausväleihin, ja kakkoskitaristikin muistaa minut Melbournesta. Rohkaistun siis onnittelemaan myös rumpali Matt Garstkaa upeasta suorituksesta eilen. Mies antaa hymysuin minun innota pari minuuttia, kunnes lempeästi infoaa Garstkan olevan hotellissa nukkumassa. Hän on rumpalin teknikko.
Hölmistyneen ilmeeni nähdessään teknikko lohduttelee minua sillä, etten kuulemma ole ensimmäinen joka tekee saman. Miehet todella ovat kuin kaksi marjaa.
Pian bändiä ilmeisesti joka paikassa ympäröivä kaunokaisarmeija hienovaraisesti liu’uttaa minut sisimmästä piiristä ulommalle kiertoradalle. Ei se mitään. Suuntaan pizzabaarista pikku hiljaa onnellisena nukkumaan.
Tämä viikko on ollut täydellinen, kaikkine Apocalyptica-kommelluksineen päivineen.
Soundwave-viikon Top 5:
– Suloinen Al Jourgensen tekohampaineen
– Princen entinen henkilökohtainen avustaja (onko tässä maailmassa jännittävämpää työpaikkaa?)
– Godflesh, Burton Bell ja industrial-legendan ilta valomiehenä
– Animals as Leaders, joka puolella, joka päivä
– Viikon suomalaisvahvistukset: Antti, Apocalyptica sekä Fitzroyn levydivarin Lost Society ja Omnium Gatherum
– Salla Harjula
Kirjoittaja on Suomesta Australian aurinkoon loikannut musiikkinörtti, kirja-alan IT-hanslankari ja yhden hyödyttömän tutkinnon luonnontieteen historiasta kopannut maisterisneiti. Intomielinen legoharrastaja.