”Heti kun jonkun toisen katse kääntyy minua kohti, alan epäillä kaikkea mitä teen ja olen” – haastattelussa Chelsea Wolfe

Tummanpuhuvaa folkia, doomia, goottirockia tai darkwaveä. Tekipä Chelsea Wolfe millaista musiikkia tahansa, levyt löytävät kuulijansa ja kappaleita striimataan miljoonia kertoja. Miten se on mahdollista näinkin marginaalisella synkistelyllä? Annetaan Chelsean itsensä kertoa.

Kuva: John Crawford

Kun syksyllä 1983 syntynyt Chelsea Wolfe suorittaa suorastaan messumaista keikkaa tai lumoaa velhottaren elein musiikkivideoillaan, on lähes mahdotonta uskoa, että hän on kotoisin Kaliforniasta.

Viimeisen vuosikymmenen aikana tämä sacramentolaisnainen on piirtänyt itsestään yhtä aikaa perin inhimillisen ja äärimmäisen määrätietoisen vaikutelman. Kaikkien Chelsea Wolfe -levyjen kansissa on esiintynyt artisti itse. Artisti, joka on ottanut niissä levyn tyylistä riippuen hyvin erilaisia hahmoja, joista kaikista on välittynyt mielikuva hyvin itsevarmasta muusikosta.

Ennen kuin Chelsea valottaa tarinaa musiikin takana, hän aloittaa alleviivaamalla sitä sisimpänsä haurautta, jonka voi löytää tutkimalla hänen musiikkiaan pintaa syvemmältä.

– Jokaisen albumini kansi kuvastaa kyseisen levyn teon aikaista minua, mutta samaan aikaan jokainen kuvaussessio muistuttaa siitä, millaista tuskaa huomio minussa aiheuttaa.

– Olen aina tehnyt albumeitani hyvin pienillä budjeteilla ja haluan tehdä paljon itse, joten en ole todellakaan voinut lähteä kaunistelemaan totuutta itsestäni – edes itselleni. Monesti levyjeni kannet ovat mielikuvia siitä, millaisena näen itseni sillä hetkellä. Totuus löytyy myös musiikista, jopa niistä nuoteista, joita en edes soita.

– Joka kerta, kun kamera kääntyy minua kohti, huomaan olevani täynnä hämmentävää itseinhoa ja epävarmuutta, jota en osaa selittää oikein edes itselleni. Musiikkini saattaa kummuta vahvuudesta sisimmässäni, mutta tunnen yhä olevani niin herkkä, että saatan hajota tuhansiksi sirpaleiksi hetkenä minä hyvänsä.

Chelsea jatkaa kertomalla, että mainittu ristiriita on leimannut tavallaan hänen koko elämäänsä.

– Olen ollut lapsesta asti todella itsevarma musiikkini ja laulamiseni suhteen – siihen pisteeseen, kun teen sitä itsekseni. Heti kun jonkun toisen katse kääntyy minua kohti, alan epäillä kaikkea mitä teen ja olen.

– Ollessani kiertueilla rakastan erilaisten ihmisten kanssa juttelemista, ja olen huomannut etsiväni niistä keskusteluista itseäni. Se on saanut minut ymmärtämään, että olen etsinyt koko elämäni todellista kotiani musiikkini kautta.

Runotytöstä särörokkariksi

Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän kuvajaisia omista vanhemmistamme, halusimme tai emme.

Chelsea kertoo, että musiikki kietoutui hänen ympärilleen hänen elämänsä alusta alkaen, mutta ura sen parissa ei ollut mikään itsestäänselvyys.

– Vaikkei kukaan perheestäni ollut tunnettu muusikko, kasvoin erittäin musikaalisessa perheessä. Muistan jo varhaisimmasta lapsuudestani, kun isäni ja äitipuoleni kiersivät soittamassa paikallisen kantribändin kanssa. Näin heidän keikkojaan, kuulin kun he harjoittelivat ja olin usein myös kotistudiollamme, jossa he äänittivät musiikkia sekä itsekseen että bändinä.

– Samoihin aikoihin aloin itse kiinnostua runoudesta. Nuorena se oli tapani yrittää jäsennellä edes jollain tavalla tätä käsittämätöntä maailmaamme. Yhtenä päivänä huomasin miettiväni, millaisella melodialla kirjoittamiani runoja voisi lausua. Sen voisi sanoa olleen ensimmäinen askel tiellä, jota kuljen tälläkin hetkellä.

– Isäni kuuli, kun hyräilin jotain huoneessani, ja pyysin häntä äänittämään minua. Pian hän hankki minulle Tascamin kasiraiturin ja Casio-koskettimet, enkä ole sen jälkeen lopettanut musiikin tekemistä. Kipuilin tosin vuosia sen kanssa, haluanko jakaa sydämestäni kirjoittamaani musiikkia kenellekään muulle.

Kuulijat tuntevat Chelsean paitsi laulajana myös kitaristina, mutta itse hän mieltää olevansa ennen kaikkea laulaja-lauluntekijä.

– Olen aina ajatellut, että kitara ja koskettimet ovat kuin seuralaisia äänelleni, joka on aina ollut pääinstrumenttini.

– Kitara astui kuvioihin verrattain myöhään. Olin jo lukion viimeisellä luokalla, kun kouluni vihdoin ja viimein tarjosi mahdollisuuden ottaa soittotunteja. En aikaillut hetkeäkään, vaan lähdin mukaan intoa puhkuen.

– Nuo soittotunnit muuttivat suhteeni musiikkiin lopullisesti! Astuin ensimmäiselle tunnille akustinen kitara ja nippu naiiveja, hassuja kappaleita mukanani, kun taas kaikki muut soittajat olivat kovan oloisia nuoria jätkiä pitkine tukkineen, sähkökitaroineen ja Nirvana-paitoineen. Minusta tuntui kuin olisin astunut uuteen vaaralliseen maailmaan.

– He kaikki olivat varmasti koulumme outoja hylkiöitä kuten minäkin. Aistin heissä ja heidän musiikissaan aivan uudenlaisia mahdollisuuksia ja halusin ehdottomasti oppia metelöimään kuten he.

Tästä eteenpäin rock veti Chelseaa puoleensa vahvasti, ja hän kertoo huvittuneesti, kuinka nopeasti hänen nuoruutensa musiikkimaku vyöryi yhä raskaampaan suuntaan.

– Nuorena olin ihan varma, että Fleetwood Mac on kaikki, mitä kaupallisesta musiikista tarvitsee tuntea. En ollut kovin vanha, kun isäni esitteli bändin minulle, ja rakastuin heti Lindsey Buchinghamin ja Stevie Nicksin lauluun.

– Fleetwoodin ohella suurin piirtein kaikki, mitä Joni Mitchell on ikinä tehnyt, on vaikuttanut minuun valtavasti. Samoin vanha kantri ja blues, kuten Abner Jay, Johnny Cash, Townes Van Zandt ja Loretta Lynn.

– Aivan kuten kitaratunnit, Black Sabbath oli vastaavanlainen portti uuteen ulottuvuuteen. En tiedä, missä olisin nyt, jos en olisi hukuttautunut tämän hevipioneerin levytyksiin teini-iän huumassa.

Soundia etsimässä

Parikymppisenä Chelsea huomasi musiikkimakunsa laajentuvan laajentumistaan, mikä heijastui hänen soittoonsa tavalla, jonka voi kuulla hänen levyiltään.

– Keskityin vielä pitkään lähinnä laulamiseeni ja sanoituksiini, koska pidin niitä musiikkini alkuna ja juurena, mutta parikymppisenä kitaransoitto alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän.

– Kaikki alkoi siitä, kun tapasin nykyisen rumpalini Jess Gowrierin. Olin ehkä 20-vuotias. Hänen kanssaan soittaminen sai minut tutkimaan yhä enemmän kitaran monipuolisuutta, missä auttoi paljon sekin, että Jess lainasi minulle Rat- ja Big Muff -pedaalinsa, joiden avulla pääsin tekemisiin oikean särön kaikkien mahdollisuuksien kanssa.

– Huomasin nopeasti, etten tule ikinä olemaan mikään äärinopea kitaransahaaja. Voi olla, että juureni ”valkoisen roskaväen” kantrimusiikissa kuuluvat yhä siinä, että suhtaudun kitaransoittoon rytmin kautta. En myöskään koskaan lähtenyt opiskelemaan soittoa akateemisesti. Olen halunnut, että tyylini löytyy pikkuhiljaa.

Olipa musiikkisi sitten synkintä folkia tai jyräävintä stoneria, kaiken keskiössä on tuntunut olevan tunteiden välittyminen mahdollisimman raa’asti, ei niinkään minkään sortin tekninen suorittaminen?

– Saatan soittaa joskus jopa kitarasoolon, jos sopiva tilaisuus tulee, mutta olen aina pitänyt itseäni ennemmin fiilistelevänä rytmikitaristina, jolle kaikki lähtee riffien luomasta voimasta.

– En ole koskaan malttanut treenata mielettömiä määriä, ja siksipä olenkin onnekas, että olen onnistunut aina löytämään rinnalleni uskomattoman hyviä soittajia. Viimeisimpänä Bryan Tulaon, joka on todella omalaatuinen kitaristi.

– Toisena on mainittava Ben Chisholm, joka on ollut vuosikausia pääasiallinen yhteistyökumppanini. Hän on auttanut minua löytämään soittooni aitoa tunnetta ja vahvistamaan musiikkini omalaatuista tunnelmaa. Vaikka voisin tulla toimeen omillani, Benillä on ollut suuri vaikutus siihen, miltä musiikkini tätä nykyä kuulostaa.

Chelsea kertoo oppineensa vuosien varrella yhä selkeämmin sen, minkä vuoksi hän kirjoittaa musiikkia. Kyse ei ole urasta, elannosta tai pakosta, vaan kaiken syy piilee hänen tarpeessaan käsitellä päänsisäisiä asioitaan.

– Jos runous oli aikoinaan tapani yrittää käsitellä sekavaa maailmaa ympärilläni, musiikki on auttanut minua siinä vielä enemmän. Voisi kai sanoa, että musiikki pitää minut järjissäni.

– Saatan kirjoittaa kappaleen yksin ollessani, tai saatan olla bileissä ja saada sosiaalisesta tilanteesta valtavan inspiraation, minkä takia minun on pakko vetäytyä hiljaiseen huoneeseen kirjoittamaan idea ylös. Joskus herään kolmelta aamuyöllä, kun olen saanut unissani jonkin idean, ja se on pakko soittaa talteen mahdollisimman pian.

– Kirjoitan paljon musiikkia, jota en julkaise ikinä. Jotkin kappaleet eivät tulisi ikinä avautumaan kenellekään muulle kuin itselleni. Biisi saattaa itse asiassa olla suorastaan huono, mutta silti itselleni todella tärkeä. Pyrinkin julkaisemaan kappaleita, jotka voivat auttaa muitakin käsittelemään samanlaisia asioita.

Ensialbumi kahteen kertaan

Haluatko tutustua Chelsea Wolfen musiikkiin perinpohjaisesti? Monen artistin kohdalla on parasta aloittaa ihan alusta ja kuunnella koko tuotanto läpi kronologisessa järjestyksessä, mutta Chelsea on poikkeus.

Hänen ensimmäinen levytyksensä Mistake in Parting valmistui jo vuonna 2006, mutta se pysyi pitkään julkaisemattomana, koska Chelsea koki, ettei albumi edustanut häntä itseään lainkaan.

– Tiesin nuoruudestani asti, että haluan tehdä musiikkia. Olin kuitenkin kiinnostunut niin monenlaisesta musiikista, että halusin löytää ensin oman ääneni, jos ylipäänsä aion ikinä edetä levyttämiseen asti.

– Jotenkin en kokenut olevani muusikko. Olin laulaja-lauluntekijä, joka kirjoitti musiikkia itselleen. Se oli terapiaa. En uskonut, että se tulisi puhuttelemaan muita. Kesti kauan, ennen kuin aloin ajatella toisin.

– Siinä kohtaa en oikeastaan edes halunnut muusikko, mutta ystäväni ylipuhuivat minut työskentelemään erään tuottajan kanssa, ja niin Mistake in Parting syntyi. Se oli parikymppisen kokemattoman naisen tekemä sympaattinen eroalbumi ja vielä kaukana siitä rehellisyydestä itseni suhteen, jonka tunnen sittemmin löytäneeni.

– Mistake in Parting oli aika kitkerä oppitunti siitä, mistä en pidä musiikissa: kliinisestä studiotyöskentelystä ja liiallisesta tuottamisesta. Jos olisin äänittänyt levyn itsekseni akustisesti, se olisi saattanut kuulostaa vähän enemmän minulta, mutta nyt minua yritettiin sovitella jonkinlaisen liukuhihna-singlemuusikon saappaisiin.

– Kun lauloin epävirallisen debyyttini kappaleita studiossani, minusta tuntui kuin en olisi laulanut sydämestäni, eikä ääni tuntunut edes tulevan omasta suustani. Olin kuin joku ihan muu. Ihan kuin olisin pakotettu rooliin.

Koettelemus sai Chelsean vetäytymään vuosikausiksi etäämmälle levyttämisestä. Hän kyseenalaisti yhä voimakkaammin sen, tulisiko jatkamaan musiikin parissa julkisesti.

– En halunnut Mistake in Partingin tulevan julkaistuksi, mutta niin se vain satunnaisten sattumien kautta päätyi ihmisten kuultavaksi nimelläni, enkä ollut oikein sinut asian kanssa.

– Sen jälkeen keskityin aika pitkään kirjoittamaan musiikkia itsekseni. Työskentelin erilaisissa päivätöissä, enkä ajatellut minkäänlaista muusikonuraa senkään vertaa kuin ennen epäonnista ensilevyäni.

– Eräänä päivänä vuonna 2009 sattui kuitenkin niin, että Sacramentossa HorseCow-nimistä taidekollektiivia pyöritellyt ystäväni Steve Vanoni kutsui minut mukaan performanssikiertueelleen Eurooppaan. Sain soittaa setin omia kappaleitani jokaisen esiintymisen päätteeksi. Tartuin hulluun haasteeseen silkkaa uteliaisuuttani.

– Esiinnyimme aika hämmentävissä paikoissa, kuten pienissä taidegallerioissa ja suurissa tehdashalleissa, joissa soittaessani huomasin tilan mielettömän suuren vaikutuksen soittooni ja lauluuni. Kun pääsin kotiin, aloin koettaa laulaa erilaisten pedaalien läpi ja äänittelin musiikkiani kasiraiturilla erilaisissa varastoissa ja jopa parkkihalleissa.

Näistä kokeiluista syntyi The Grime and the Glow (2010), jonka Chelsea laskee todelliseksi debyytikseen.

– En ehkä ollut vieläkään niin itsevarma kuin minun olisi pitänyt tehdäkseni albumin, mutta päätin lopettaa jahkailun, pistää itseni likoon ja ajaa itseni mukavuusalueideni ulkopuolelle.

– The Grime and the Glow’sta tuli Mistake in Partingin vastakohta: ylituotettu ja kliininen äänimaailma sai vastalauseekseen sotkuisen ja sekavan soundin, joka edusti minua enemmän kuin mikään ”debyytillä”.

– Päätin tehdä niin itseni kuuloisia kappaleita kuin vain suinkin mahdollista. Kirjoitin musiikkia ja sanoituksia hetkessä suoraan sydämestäni. Äänitin paljon juttuja yksittäisillä otoilla ja annoin alkukantaisen folkin kummuta jostain syvältä tajunnastani ilman, että olisin lähtenyt kuorruttamaan sitä mitenkään.

Kuva: Bill Crisafi

Tummemmin, raskaammin, lujemmin

The Grime and the Glow otettiin sekä folk- että metallimusiikin kuulijoiden keskuudessa vastaan suurella mielenkiinnolla, ja Chelsea olisi voinut helposti jatkaa samalla linjalla.

Varman päälle pelaamisen sijaan hän seurasi vaistoaan, minkä seurauksena Apokalypsis (2011) ja Pain Is Beauty (2013) kuljettivat hänet uusiin maisemiin, kokeellisen goottirockin ja elektronisemman darkwaven ulottuvuuksiin.

– En ole koskaan osannut ajatella musiikkia urana, jonka käyrän pitäisi olla jotenkin nouseva. Etenen aina intuitiolla, ja usein albumien todellinen luonne paljastuu itsellenikin vasta sitten, kun levy on valmis.

– Apokalypsis syntyi sen jälkeen, kun olin koonnut ympärilleni ensimmäisen livebändini ja olimme soitelleet jonkin verran keikkoja yhdessä. Huomasin haluavani vangita bändin yhteistä fiilistä myös seuraavalle albumille, ja muutin äänitysten aikoihin Los Angelesiin, jotta muut bändin tyypit saisivat osallistua levyn tekoon.

– Ben Chisholm ja pitkäaikainen kitaristini Kevin Docter muuttivat kaupunkiin samaan aikaan, ja pian löysimme Dylan Fujiokan uudeksi rumpaliksemme. Vaiheilimme aika pitkään neljä- ja viisihenkisen kokoonpanon välillä.

– Myös Pain Is Beauty oli yhdistelmä sen ajan kokoonpanoa, kun kiersimme Benin, Dylanin, Kevinin sekä viulistien Ezra Buchlan ja Andrea Calderonin kanssa. Olimme soittaneet akustisen Unknown Rooms -albumin [2012] parissa yhdessä, ja kokoonpanon ainutlaatuinen kemia siirtyi valtavalla inspiraatiolla myös Pain Is Beautylle.

– Tiedän, että oli aika odottamatonta hypätä suoraan folkahtavasta, maanläheisestä debyytistä kokeilemaan elektronisuuden kanssa, mutta olimme halunneet tehdä Benin kanssa niin jo pitkään. Oli jännittävää huomata, että oma ääneni, ja meidän yhteinen äänemme, välittyi yhtä lailla myös todella monikerroksisesta musiikista.

Pain Is Beautyn jälkeen Chelsean bändi kiersi paljon sekä Amerikassa että Euroopassa. Vielä suurempi suosio olisi saattanut olla muutaman rokkihitin takana, mutta niiden sijaan Chelsea päätti edetä jälleen raskaampaan suuntaan. Abyss (2015) ja Hiss Spun (2017) jyräsivät aina doomiin asti.

– Kun muistelen noita aikoja, ensimmäisenä mieleeni tulevat Pain Is Beautya seuranneet kiertueet Queens of the Stone Agen, True Widow’n ja Russian Circlesin kanssa, joten vaikutteet lienevät aika ilmiselvät?

– Kuuntelin näiden bändien keikkoja joka ilta, ja vaikka olin Pain Is Beautyn jälkeen jo tavallaan päättänyt, että seuraava levyni tulee olemaan jälleen akustinen, pelkästään suosikkibändieni joukkoon kuuluvan Queens of the Stone Agen kiertueen näkeminen ja kokeminen sai mieleni kääntymään.

– Päästyäni kotiin olin ihan täynnä kiertueen ja suurkaupungin hälinää. Los Angeles oli mennyt huonossa mielessä niin syvälle ihoni alle, että muutin pieneen kaupunkiin läheisessä vuoristossa. Aikani siellä rauhoituttuani huomasin kaipaavani jälleen ääniä, joten aloin täyttää hiljaisuutta kitarallani.

– Toisin sanoen Abyss ja Hiss Spun heijastelivat rockkärpäsen pureman ja oman kodin etsimisen välistä ristiriitaa. Halusin purkaa muutaman vuoden ajan oloani mahdollisimman kovaääniseen musiikkiin. Se sai minut huomaamaan, että taistelen yhä päivittäin sisäisten ristiriitojeni kanssa.

Kuva: Kristiina Lehto

Juuret nurinperin

Kun kiertueet kasvoivat bändivetoisempien levyjen ansiosta yhä suuremmiksi, siihenkin olisi ollut helppoa urautua.

Jo uuden Birth of Violence -albumin ensimmäiset singlevalinnat tekevät selväksi, että Chelsea on valinnut jälleen tyystin eri suunnan: albumi soi akustisesti, mutta on yksi hänen raskaimmista töistään.

– Olen aina ollut sanoituksissani hieman sisäänpäin kääntynyt ja kirjoittanut asioista ennemmin tarinoiden kautta. Hiss Spun -albumin aikoihin aloin avautua teksteissäni yhä enemmän ja päästin todelliset energiani, demonini ja muistoni valloilleen. Huomasin pääseväni viimein, kaikkien näiden vuosien jälkeen, yhteyteen sen musiikkini taakse piiloutuneen naisen kanssa, jolla on paljon sanottavaa elämästä ja ihmisyydestä.

– Birth of Violence tuntui alusta alkaen todella henkilökohtaiselta matkalta. Aloin kirjoittaa hiljaisia, akustisia kappaleita omissa oloissani Hiss Spun -kiertueella. Halusin löytää hieman omaa tilaa ja keskustella pitkästä aikaa sen itseni kanssa, joka oli meinannut hukkua kaikkien kiertueiden ja suurellisen musiikin sekaan.

– Painuin akustisen kitaran kanssa bussin peräkammariin, ja huomasin löytäväni yksinäisyydestä paljon lohtua sen hektisyyden keskellä. Tajusin vuodattavani itseäni enemmän kuin koskaan.

Chelsean kiertueet pääsivät kasvamaan pidemmiksi ja pidemmiksi kuin varkain, eikä hän ehtinyt valmistella itseään tähän mullistukseen.

– En todellakaan ollut valmis elämään tien päällä ja tekemään pistokeikkoja toiselle puolelle maailmaa. Se oli henkisesti yhtä aikaa todella raastavaa ja keikkojen osalta suurta hekumaa.

– Birth of Violence heijastelee henkilökohtaista heräämistäni, jonka nämä kiertueet aiheuttivat. Kiertueen kakofonian vastapainoksi pidin pitkään taukoa ja keskityin vain itseeni, omaan henkiseen hyvinvointiini ja palautumiseeni. Tämän paranemisprosessin voi kuulla läpi koko levyn. Tällä levyllä löysin etsimäni kodin.

Kaksi viimeisintä albumiasi edustavat raskainta ja minimalistisinta ääripäätäsi. Ovatko ne valaneet selvän käsityksen siitä, kumpi on helpompaa: säveltää soinniltaan todella säröistä vai akustista musiikkia?

– Kaikki sävellykseni lähtevät yhä syntymään laulustani ja kitarastani, aivan kuten vuosikymmeniä sitten varhaisteininä, kun sävelsin ensimmäisiä kappaleitani yksin makuuhuoneessani.

– Sen vuoksi sävellysvaiheessa ei ole väliä, millaista musiikkia sävellän. Kaikki lähtee aina minimalistisesta dynamiikasta, ja päätän vasta myöhemmin, mitä tunnelma vaatii noustakseen täyteen mahdolliseen tehoonsa.

– Raskaammat kappaleeni eivät ole sen kummemmin konservatiivisia tai moderneja, mitä tulee metallin niin sanottuihin sääntökirjoihin. Ne ovat vaiston varassa sävellettyä silkkaa minua säröpedaalin läpi vedettynä.

– Samalla tavalla uutta levyäni voi hyvällä omatunnolla kutsua folkiksi, mutta perinteisen amerikkalaisen folkin juuret on käännetty sillä nurinperin. Joku genrepuristi varmaan sanoisi, että olen nyt amerikkalaisen folkin painajainen.

Julkaistu Infernossa 8/2019.