Usvaisia kalmistoja, raunioituneita linnoja, esi-isien syntejä, kirouksia, kohtalokkaita salaisuuksia, vampyyreja, aaveita, elävältä hautaamisia, hirviöitä, hulluutta ja hyisiä tarinoita.
Goottilainen romaani käänsi valistuksen aikakauden ihanteet päälaelleen 1700-luvun lopussa. Siinä missä ranskalaissyntyinen aatevirtaus pyrki mittaviin yhteiskunta- ja kulttuuriuudistuksiin järki, tiede, markkinatalous ja liberalismi edellä, brittiläislähtöinen gotiikka romantisoi mennyttä, ammensi yliluonnollisuudesta, nojasi mystiikkaan ja muutti kammottavuuden kauneusihanteeksi.
Gotiikan perintö heijastuu Tribulationista vahvana. Se hohkaa kaikesta, mitä yhtye yleisölleen viestii: sävellyksistä, sanoituksista, kansitaiteesta, kasvomaalauksista, promokuvista, musiikkivideoista, esiintymisasuista ja niin edelleen.
Basisti-laulaja Johannes Andersson vastaa videopuheluun kotonaan Ruotsissa. Hän haluaa pitää kameransa pimeänä – osittain ehkä siksi, ettei halua horjuttaa vaivalla rakennettua imagoaan liikaa.
– Olemme aina hyödyntäneet taiteessamme kauhutematiikkaa, kuten Nosferatua, metsän olioita, okkultismia ja kaikkea outoa, koska se vetää meitä puoleensa. Goottilaisuus on siis ollut Tribulationin pohjavireenä alusta asti, joskaan ei aina musiikillisesti yhtä paljon kuin nykyään, Andersson sanoo.
Vivahteikkaan soundin metsästäjät
Tribulation syntyi piskuisessa 14 000 asukkaan Arvikan kunnassa vuonna 2004, kun sen esiaste Hazard jakautui kahtia. Death metalista innostuneet Andersson, Jonathan Hultén ja Adam Zaars halusivat rankentaa bändinsä musiikkia, kun taas Wickstrandin veljekset, laulaja Olof ja rumpali Jonas, intoilivat edelleen thrashistä ja speedistä, jotka olivat Hazardin kulmakivet.
Kolmikko antoi Wickstrandeille kenkää, vaihtoi nimensä Tribulationiksi, pestasi uuden rumpalin ja alkoi mäiskiä death metalia Andersson basisti-laulajanaan. Wickstrandit jatkoivat leipälajinsa parissa nimellä Enforcer.
Tribulationin debyyttialbumi The Horror (2009) edusti liki tyylipuhdasta death metalia, jonka mausteeksi oli ripoteltu kauhutematiikkaa. Goottivaikutteiden dominanssi kasvoi asteittain, ja yhtyeen kolmannella albumilla The Children of the Nightilla (2015) tarttuvat keskitemposävellykset ja mehukkaan melankoliset melodiat syrjäyttivät death metalin. Muistoksi kuolovuosilta jäi vain Johannes Anderssonin raspinen kevytörinä, joka muistuttaa erehdyttävästi Dissection-legenda Jon Nödtveidtin ulosantia.
– Tribulation on kasvanut mukana, kun olemme kehittyneet ihmisinä. Olimme 17-vuotiaita, kun äänitimme The Horrorin. Halusimme tehdä mahdollisimman nopeaa ja äärimmäistä musiikkia. Kuuntelen edelleen death metalia, mutten eksklusiivisesti. Inspiroidumme koko ajan uusista asioista, minkä ansiosta Tribulationin musiikki elää. Emme halua muutenkaan jumittua yhteen genreen, vaan laajentaa ja kehittää soundiamme jatkuvasti, Andersson sanoo.
Viides levy, uunituore Where the Gloom Becomes Sound, lainasi nimensä saksalaisen darkwave-artistin Sopor Aeternus & the Ensemble of Shadowsin kappaleen Hades ”Pluton” riveistä ”Down, further down, where the gloom becomes sound / On the cell where your love might be found”. Levyllä ei kuulla darkwaveä, mutta yhtäläisyydet tummanpuhuvan ja nyktofiilisen tunnelman kanssa ovat ilmeiset.
– Tämä levy on vielä gootimpi, monipuolisempi ja vaikutteiltaan laveampi kuin edeltäjänsä Down Below [2018]. Osa biiseistä on heavy metalia ja osa vanhaa kunnon folkia, jollaista ymppäämme aina levyillemme. Avausbiisi In Remembrance on miltei industrialia. Levy tarjoaa paljon uusia näkökulmia Tribulationiin, Andersson kuvailee.
Kipparinvaihto kesken myötätuulen
Valtaosan Where the Gloom Becomes Soundin kappaleista kirjoitti Jonathan Hultén, joka soitti Tribulationissa ja sen esiasteessa Anderssonin ja Zaarsin kanssa 12-vuotiaasta saakka. Hulténin erosta uutisoitiin joulukuun alussa. Musiikillisen ja taiteellisen kipparin poistuminen on luonnollisesti kova pala yhtyeelle, jonka menestys on nojannut vahvasti kitaristi-kansitaiteilijan näkemykseen ja luomisvoimaan.
Menetys on myös henkilökohtainen, sillä rakas ystävä ei ole enää vierellä jakamassa yhdessä luodun konseptin iloja, suruja ja seikkailuja. Andersson vakuuttaa eron olleen sopuisa, joten ystävyys säilyy siviilielämässä.
– Tulee olemaan outoa jatkaa ilman Jonathania, hänen tapaansa säveltää ja esiintyä.
– Hän pudotti pommin lokakuun alussa. Ollakseni rehellinen uutinen ei tullut yllätyksenä. Olemme tunteneet toisemme lapsesta lähtien, ja etäisyys välillämme on kasvanut viimeisen vuoden aikana. Jonathan ei suhtautunut Tribulationiin enää kovin positiivisesti. Kun puhuimme vakavia, hän kyseenalaisti koko toiminnan. Mikä on tarkoituksemme ja syymme jatkaa? Kuinka pitkään pystymme pitämään bändin pystyssä? Tämä on rankkaa hommaa, Andersson sanoo.
Yksi syy Hulténin lähtöön oli hänen sooloprojektinsa, jonka erinomainen esikoistäyspitkä Chants from Another Place ilmestyi viime huhtikuussa. Hultén paitsi sävelsi ja soitti levyn materiaalin myös äänitti ja lauloi sen, piirsi ja maalasi levyn kansitaiteen ja -kuvituksen sekä toteutti animoidut musiikkivideot. Työmäärä on siis ollut musertava, eikä maailmaa normaalioloissa jatkuvasti kiertävä ja aktiivisesti levyttävä Tribulation jätä juuri vapaa-aikaa.
– Jonathanille on varmasti ollut jossain vaiheessa liikaa pyörittää sooloprojektiaan ja Tribulationia. Molemmat vaativat paljon, eikä hän halunnut painaa jarrua Tribulationin suhteen, koska se olisi vaikuttanut negatiivisesti meihin muihin. Demokraattinen tapa oli lähteä. Ymmärrämme sen täysin. Hän oli vain päässyt tiensä päähän tämän bändin suhteen. Rakastamme häntä edelleen, ja hän rakastaa meitä. Toivomme hänelle menestystä ja kaikkea parasta, Andersson sanoo.
Uutta tuttua verta
Tribulation ei jäänyt Hulténin erottua tyhjän päälle vaan pestasi kitaristikseen hetken Hazardissa ja pitkään Enforcerissa soittaneen Joseph Thollin. Paradoksaalisesti Tollillakin on oma sooloprojektinsa, jossa hän soittaa, laulaa, säveltää ja esittää Hulténin tapaan kevyempää musiikkia kuin aiemmissa bändeissään. Thollinkin säveltaide hohkaa pimeyttä ja melankoliaa, mikä on elinehto Tribulationille.
– Miehistönvaihdos oli siinä mielessä helppo, että Joseph on hyvä ystävämme, johon luotamme ja jonka biisintekotyylistä pidämme. Olen itse asiassa tuntenut hänet pidempään kuin Jonathanin ja soittanut hänen kanssaan lukuisten bändien keikoilla, joten eiköhän homma lutviudu kuntoon nopeasti Tribulationinkin keikoilla. Olisi ollut hirveää joutua etsimään puskista tyyppiä, jota emme tunne. Odotan innolla, miltä tuleva materiaalimme tulee kuulostamaan.
Aiemmin sävellysvastuu on jakautunut Hulténille ja Zaarsille, jotka ovat jakaneet myös levyjen ulkoasujen toteutuksen: Hultén on vastannut kansitaiteesta, Zaars kansivihkojen kuvituksesta ja taitosta. Nähtäväksi jää, jatkuuko kuvitusyhteistyö jatkossa, sillä Hultén toimii muusikonuransa ohella freelance-kansitaiteilijana.
Tribulation on noussut keskisuureksi äärimetalliyhtyeeksi, jos sen sellaiseksi haluaa lokeroida. Bändi vaatii jäseniltään liki täysipäiväistä omistautumista, josta ei saa kuitenkaan riittävää toimeentuloa. Se tekee yhtälöstä hankalan, sillä rahaa on hankittava muualtakin.
– Meillä kaikilla on lapsia ja yritämme käydä bändin ohella töissä. Esimerkiksi nyt, kun meillä on levynjulkaisukampanja meneillään, otin kolme viikkoa vapaaksi töistä, jotta saan Tribulation-hommat hoidettua. Valmistelemme musavideota, pidämme paljon palavereja, otamme kuvia, suunnittelemme kiertueita ja teen haastatteluja joka ilta. Se on loputonta työtä, vaikka pandemia jyllää, Andersson huokaa.
Tuli mammonaa tai ei, Tribulation on työskennellyt menestyksensä eteen määrätietoisesti. Sen toiminta on yhtä ammattimaista kuin huomattavasti suurempien yhtyeiden, joiden pyörittäminen ei vaadi yhtä paljon henkilökohtaisia taloudellisia ja ajankäytöllisiä uhrauksia.
Hyvästi underground
Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Century Media kosiskeli Tribulationia jo The Horrorin jälkeen, mutta bändi ojensi metallijätille rukkaset ja antoi ug-lafka Invictus Productionsin julkaista toisen levynsä, The Formulas of Deathin (2013).
– Halusimme edustaa undergroundia, koska pidimme sitä siistinä. Ug-skene on kuitenkin aika tarkka siitä, miltä bändien tulisi kuulostaa, mikä on rajoittavaa etenkin jos musiikki kehittyy ulos lokeroista. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että vitut, underground on meille liian pieni. Halusimme tavoittaa enemmän kuulijoita, joten meidän oli siirryttävä eteenpäin, Andersson toteaa.
Tribulation muutti oma-aloitteisesti musiikillista konseptiaan ja loikkasi Century Medialle, jonka kanssa yhteistyö on jatkunut siitä lähtien. Tärkeintä yhteistyön aloittamisessa ja hedelmällisessä jatkamisessa oli yhtyeen näkökulmasta se, että taiteellinen kontrolli säilyy muusikoilla.
– Olen iloinen, että päädyimme Century Medialle. Ison lafkan kanssa työskenteleminen on opettanut meille, millaista ammattimainen bändielämä oikeasti on.
Ammattimaisuus on taas tuonut esiin musiikkibisneksen raadollisuuden ja kylmyyden, vaikka temmellyskenttänä on marginaalimetalli eikä kertakäyttöpop tai sometähdenlennot. Niin mahtavaa kuin luomistyö ja kiertue-elämä voikin olla, välistävetäjiin, riidankylväjiin ja ongelmamagneetteihin törmää tämän tästä.
– Tämä on likainen ja epäystävällinen ala. Muusikoiden klassinen dilemma on, että he haluavat vain soittaa ja luoda taidetta, mutta bisnespuoli imee heistä mehut. Se on silti hoidettava. Ei ole väliä, kuinka monta manageria ja keikkamyyjää bändillä on, muusikoiden on silti tehtävä päätökset itse ja riideltävä ihmisten kanssa eri asioista. Sen olen vuosien varrella oppinut. Tämä on ruma ala.
Andersson on hyväksynyt myös musiikkibisneksen turbulenssin ja jatkuvan muutoksen. Olisi turha taistella kehitystä vastaan ja elätellä toivoa, että fyysisten tuotteiden menekki nousisi entiseen loistoonsa ja kassa kilisisi jatkossa enemmän. Tuskin livealaa moukarilla mäiskinyt koronakaan jää ainoaksi pandemiaksi, eikä muitakaan tulevaisuuden haasteita pysty ennustamaan aukottomasti.
Elämässä ei ole rew- tai pause-nappeja, on vain play.
KUNNIANHIMO, YKSEYS, HARMONIA
Jonathan Hultén otti hypyn tuntemattomaan ja vaihtoi menestyksekkään metallibändinsä soolouraan. Akustisessa yhden miehen projektissa yhdistyvät riisutut sävellykset, kirkkolauluhenkiset harmoniat ja takavuosien Bowien visuaalinen ilmeikkyys.
Soololevysi ilmestyi huhtikuussa ja Tribulation-albumi on ollut valmis jo tovin. Mitä olet puuhaillut viime aikoina?
– Olen työskennellyt muutaman uuden projektin parissa, jotka lihallistunevat tänä vuonna. Viimeisimmät päivät olen testaillut uusia biisi-ideoita ja hahmotellut kansikuvaa seuraavaan levyyn.
Olet menestynyt metallin parissa hyvin. Mikä sai sinut aloittamaan sooloprojektin, jonka musiikki on kaukana särövalleista ja örinästä?
– Olen unelmoinut laulaja-lauluntekijäalbumin tekemisestä siitä saakka, kun kuulin teini-ikäisenä Anna Ternheimiä, Nick Drakeä ja José Gonzalesia. Päätin toteuttaa unelmani, kun olin noin 25-vuotias eli kuutisen vuotta sitten.
Vanhempasi opettavat musiikkia yliopistossa. Millainen musiikillinen tausta sinulla on?
– Olen soittanut bändeissä lapsesta saakka. Ensin paikallisessa musiikkikoulussa ja myöhemmin, teini-ikäisenä, useissa eri kokoonpanoissa. Olin 12-vuotias, kun Tribulationin esiaste Hazard perustettiin, ja 15, kun Tribulation syntyi.
– Menin paikalliseen musiikkilukioon ja ryhdyin säveltämään vakavammin musiikkia akustiselle kitaralle. Meidän piti suorittaa pakollisia kirkkolaulu- ja teoriakursseja, joiden avulla opin paljon harmonioista. Kurssit myös lisäsivät viehtymystäni niihin. Olen jatkanut säveltämistä ja oppimismielistä musiikinkuuntelua siitä saakka. Nörttimäinen kiinnostus ja luomisvietti ovat työntäneet minua eteenpäin.
Soololevysi kappaleet nojaavat moniäänisiin lauluharmonioihin, jotka on toteutettu virheettömästi. Äänitit levyn itse. Kuinka ihmeessä onnistuit saamaan otot maaliin niin täydellisesti?
– Yrityksen ja erehdyksen kautta, niin äänittämisessä kuin sovittamisessakin. Testailen eri juttuja niin kauan kuin ne kuulostavat korvissani oikeilta. Ottojen määrällä ei ole minulle mitään väliä. Pidin peukkusääntönä sitä, että kolme päällekkäistä lauluharmoniaa on maksimi. Se itse asiassa auttoi paljon. Joskus on helpompi olla luova, kun vaihtoehdot ovat rajatut.
Teit levyllesi myös kaiken kansitaiteen ja pari animoitua musiikkivideota. Työmääräsi levyn eteen lienee älytön.
– Projekti vei kieltämättä kauan. Pohdin, miten saisin toteutettua jotkin osaset tehokkaammin, mutta joskus on vain opittava asioita kantapään kautta. Etenkin, kun kyseessä on minulle täysin uusi osa-alue, kuten animaatio.
– Toisaalta ylivoimaiselta tai puolimahdottomalta tuntuvan tehtävän suunnittelu nostattaa minussa kummallista iloa. Sellaista iloa, että tunnen itseni valmiiksi sitoutumaan täysin jonkin upean teoksen luomiseen. Pelottavan haasteen vastaanottaminen ja luomisprosessin loppuun saattaminen ovat palkitsevimpia asioita, joita tiedän.
Korostunut visuaalisuus yhdistää Tribulationia, sooloprojektiasi ja sinua esiintyvänä taitelijana. Muutat esiintymismeikkiäsikin jokaisella keikalla. Miksi visuaalisuus on niin keskeistä, ja mistä luovuutesi kumpuaa?
– Visuaaliset elementit toimivat porttina uni- ja mielikuvitusmaailmaan – siihen maailmaan, jossa musiikki asuu. Ne auttavat vastaanottajaa vierailemaan tuossa paikassa ja olemaan hetkellisesti osa sitä.
– Muutan kasvomaalauksiani jatkuvasti siksi, että haluan juhlistaa elämän muuttuvaista luonnetta. Tärkeintä on matka eikä pysyvän kaavan löytäminen. Elämä on jatkuvaa kehittymistä. Mitä esiintymisvaatteisiini tulee, saan inspiraatiota muiden taiteilijoiden piirroksista, kenties eniten Yoshitaka Amanon.
Roolisi oli suuri Tribulationissakin. Millaista oli luoda musiikkia When the Gloom Becomes Soundille, kun työstit samalla sooloprojektiasi?
– Kiire ja päällekkäisyys saivat itse asiassa luomistyön rullaamaan intensiivisemmin. Tribulation kiersi Ghostin lämmittelijänä marras-joulukuussa 2019. Minun piti saada uudet biisit kasaan viime vuoden tammikuun ja maaliskuun välisenä aikana, ennen kuin soolokiertueeni Chelsea Wolfen kanssa alkoi. Palaset osuivat paikoilleen yllättävän sulavasti, ja sain monta biisiä äänityskuntoon maaliskuuhun mennessä.
Miksi päätit lopulta lähteä Tribulationista?
– Yksinkertaisin ja ytimekkäin vastaus on, että halusin tehdä jotain muuta. Pohdin usein, haluanko käyttää päiväni näin, ja pikkuhiljaa kieltävä vastaus sai enemmän jalansijaa. Sen tunnustaminen ja hyväksyminen vei aikaa.
Olit ollut bändin jäsen puolet elämästäsi ja tuntenut perustajajäsenet vielä pidempään. Miltä tuntui kertoa päätöksestä ystävillesi ja bändikavereillesi?
– Kynnys oli korkea. Tiesin sydämessäni, että bändistä eroaminen on ainut oikea päätös, mutta monesta muusta näkökulmasta halusin jatkaa. Epäröin päätöstä viimeiseen sekuntiin asti, mutta kun sain sanottua sen ääneen, tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt rinnaltani.
– En voi puhua muiden puolesta, mutta en usko, että valintani tuli heille sokkina. Olemme edelleen hyvissä väleissä.
Eropäätöksestäsi on nyt pari kolme kuukautta. Miltä se tuntuu nyt?
– Eroa oli vaikea tajuta ensimmäiset pari viikkoa, mutta nyt se tuntuu enemmän ja enemmän ”uudelta normaalilta”. Tulevilta kiertueilta pois jääminen ei tunnu enää oudolta, vaan siltä, että asiat ovat nyt niin kuin niiden pitääkin olla.